Minulla on hyviä ja huonoja uutisia: Max Payne 2 Xboxille ja Max Payne 2 PlayStation 2:lle.
Max Kax jatkaa New Yorkin kaunopuheisimman etsivän tarinaa. Murhatutkimuksen yhteydessä Max törmää kuolleeksi luulemaansa Mona Saxiin. Monimutkaisten juonikuvioiden lomassa Max ja Sax katsovat toisiaan syvälle silmiin ja se on siinä. Kakkos-Maxissa juoni on edeltäjäpeliä selkeämpi ja dialogi vähemmän yliampuvaa. Silti vasta toisella peluukerralla alkaa juoni selkeämmin hahmottua.
Max Paynen lahja pelimaailmalle oli bullet time, jonka idea on siinä, että Max liikkuu normaalinopeudella ja muu maailma hidastuu. Kun ykkösessä bullet timeä joutui tienaamaan tappamalla, nyt yhteiskunta jakaa sitä ilmaiseksi.
Shoot dodge eli hidastettu näyttävä hyppy on kokonaan ilmainen eikä kuluta bullet time -varastoa lainkaan. Varsinainen bullet time kertyy aika nopeasti itsekseen takaisin. Uutuutena mitä tehokkaammin Max tappaa hidastuksen aikana, sitä hitaammin aika kuluu.
Merkittävin uutuus Max kakkosessa on fysiikanmallinnus. Vaikka tavarat eivät hajoa eivätkä päästä luoteja läpi, ne lentelevät ja tippuvat kun niitä tönii tai ampuu. Kun siihen lisätään vielä hyvin toimiva räsynukkemallinnus, eli näyttävästi lyyhistyvät ja lentävät viholliset, meno on poikkeuksellisen lähellä toimintaelokuvien näkymiä.
Max Payne 2 on lyhyt kuin YleX:än soittolista, sellaiset kuusi#kahdeksan tuntia, mutta sentään laatuaikaa. Läpipeluun jälkeen peli lisää vaikeusastetta sekä New York Minute- ja Dead Man Walking -pelimuodot. Edellisessä kiidetään kenttien läpi mahdollisimman nopeasti, jälkimmäisessä yritetään pysyä mahdollisimman kauan hengissä vihollismäärän kasvaessa ja kasvaessa.
Max Payne 2 on komea toimintapeli, kahdessa pelialustassa kolmesta.
MaxBox
PC:n Maxia pelatessani alkoi kovin kiinnostaa, miten sen saa kääntymään konsoleille. Vaikka kummatkin on kääntänyt Rockstar Vienna, jälki on erilaista.
Xbox-versiosta en löydä monta moitteen sanaa. Resoluutio on tietysti alhaisempi, eivätkä tekstuurit ole yhtä veitsenteräviä, mutta käytännössä, varsinkaan TV-ruudussa, sillä ei juuri ole väliä. Ruutu päivittyy pehmeästi, satunnaiset nytkähdykset voi laskea yhden käden sormilla.
Suurin yllätys olivat kontrollit. Padiohjaus on yllätyshyvä, antelias (ja poiskytkettävä) automaattitähtäys ohjaa hellällä kädellä luodit konnien sisään kompensoiden padiohjauksen epätarkkuuden. Ohjaustuntuma on jotakuinkin paras kohtaamani. Lukuun ottamatta yhtä pikku juttua: ohjaimen herkkyyttä ei saa itse säätää, ja Max kääntyy turhan hitaasti. Kun selän takana on konna, se saa monta vaparia ennen kuin Maxin nokka sojottaa oikeaan suuntaan.
Melkoisena yllätyksenä peli antaa tallentaa pelintilanteen kun pelaaja haluaa, mikä laskee pelin ikää, mutta lisää pelaajan jäljellä olevaa elinikää, kun ei ole pakko hieroa samaa kohtaa sataa kertaa. Tosin peli tuntuu vähän helpommalta kuin PC-versio.
MaxBox on hienosti onnistunut käännös, jossa ei juuri kompromissi tuoksu.
Maxstation Kax
Jos Max Payne 2 näyttää mihin suuntaan räiskintäpelit kehittyvät, PS2-Max putoaa kehityksen kelkasta kuuluvalla kolahduksella.
Ensinnäkin peli on umpiruma, koska tekstuurit on ilmeisesti otettu vuoden -94 Doomista. Karkea grafiikka ja rumat värit haittaavat pelaamista, kun kentästä ei välillä saa mitään selvää. Graafisista kompromisseista huolimatta ruutu nykii heti, jos sille ilmestyy tavaraa tai kenttä on vähänkin monimutkaisempi. Yleensä peli pysyy pelattavan nopeana, kunhan kestää pelaamista jatkuvasti katkovan tökkivän latailun. Kun eväät eivät selkeästi riitä, olisikohan kannattanut heivata koko fysiikanmallinnus ja valita pelattavuus?
Tekniikan piikkiin ei voi ripustaa yhtä karkeaa mokaa: pelitilanne pitää muistaa tallentaa käsin, sillä peli ei tallenna itseään edes tasojen alkuun kuten muut versiot. Onneksi sentään saa tallentaa koska vain.
En tiedä, onko vika koneessa vai kääntäjissä, mutta PS2:n Max Payne 2 ei tee oikeutta, ei pelille eikä koneelle. Ironisesti heikko PS2-versio aivan varmasti myy paremmin kuin loistavat PC- ja Xbox-versiot yhteensä. Real world sax.
90
