Medal of Honor: Frontline (PS2) – Korkkariakin kovempi

Unohtakaa tyhmät sci-fi-präiskyttelyt, sillä tämän kesän kovin juttu PlayStation 2:lla on Medal of Honor: Frontline. Toisen maailmansodan loppukahinoihin sijoittuva räiskintäpeli iskee kuin miljoona volttia.

Joskus ihminen ymmärtää olevansa väärässä paikassa väärään aikaan. Näin käy luutnantti Jimmy Pattersonille maihinnousuveneessä kesäkuun 6. päivänä vuonna 1944 Ranskan rannikolla, kun räjähdys paiskaa paatin nurin, luodit surahtelevat ympärillä ja miestä kaatuu kuin heinää.

Sekasorron keskeltä ilmestyy pioneeri, joka raivaa aukon piikkilanka-aitaan. Spurtti miinakentän halki ampumahautaan, vastassa muutama sodan väsyttämä saksalainen, joilta vallattu konekivääri nakuttaa synkästi ihmisen huutaessa armoa.

En muista ihan vähään aikaan kokeneeni yhtä intensiivistä tunnelmaa 3D-räiskinnässä. Xboxin Halo pääsee lähelle, mutta sen maailma on Medal of Honorin historiallisiin taistelumaisemiin verrattuna etäinen. Veren puuttuminen ja ruumiiden mystinen haihtuminen eivät nakerra uskottavuutta kuin nimeksi.

Henkiriepu löyhässä

Hyvästä meiningistä huolimatta tekemisen vapaus on näennäistä, tiukka käsikirjoitus määrää tapahtumien kulun. Se tuo tarinaan kummasti ytyä, vaikka toistamiseen pelattuna yllätykset ovat vähissä.

Tehtävät vaihtelevat sabotointihommista suoraan toimintaan. Välillä keikkaa heitetään isommalla lössillä, mutta pääasiassa Patterson esittää tappavan ohjelmanumeronsa soolona eri puolilla Eurooppaa. Seikkailu huipentuu salaperäisen HO-IX-lentokoneen kaappaamiseen.

Pelottavinta sodassa on riski päästä hengestään. Samaa tuntua on myös Frontlinessa, sillä siinä ei tallennella tehtävien aikana. Se on laakista poikki, sanon suoraan sen. Varsinkin pitkän kentän loppupuolella hahmonsa yrittää pitää elossa kaikin mahdollisin keinoin.

Sieltä täältä löytyy tuskaa lievittäviä lääkepakkauksia ja hota-pulveria. Mamoilukin onnistuu, sillä valikosta voi säätää vastustajien tasoa vaikeasta helppoon. Deadlinen puskiessa päälle jouduin pari kertaa alentumaan tähän likaiseen temppuun.

Muista räiskyttelyistä poiketen Frontlinessa ei tarvitse koskaan pähkäillä mitä pitäisi tehdä tai mihin suuntaan pitäisi mennä. Painamalla kerran selectiä ruudulle ilmestyy vinkki. Toisella napinpainalluksella ohjeet väännetään rautalangasta, mikä on toimiva ratkaisu. Tunnustan jälleen sortuneeni nynnyilyyn, mutta vain pari kertaa.

Fiksut sakemannit

Padiohjaus toimii kuin unelma. Automaattitähtäystä tai kohteeseen hakeutuvia luoteja ei ole, joten lonkalta ammuttaessa kudit viheltävät yleensä ohi. Systeemin nerokkuus piilee erillisessä tähtäysnapissa, joka tuo kohteen hieman lähemmäksi. Johan alkaa ukkoja tipahdella.

Valittavana on viisi erilaista ohjaustapaa, joista kahden tatin sharpshooter-systeemi miellytti peukaloitani eniten. Tietenkin mukana ovat myös Ne Ainoat Oikeat Kontrollit PSonen Medal of Honor -veteraaneille. Valitsipa miten tahansa, ohjauksen opetteluun ei mene viittä minuuttia pidempään.

Vihollisissa on erilaisia osumakohtia. Jalkaan ammuttu luoti saa soltun pomppimaan hetken, mutta pääosuman jälkeen tarvitaan jo puupalttoota. Kuolinanimaatiot ovat elokuvamaisen brutaaleja, mutta ah, niin viihdyttäviä. Rintaan ammuttu mies hölmistyy, kokeilee kädellä ja jää epäuskoisena tuijottamaan kämmentään, kunnes kaatuu kaiteen yli kuolemaansa.

Frontlinen sakemannit ovat kirkkaasti älykkäämpiä kuin korkkarin karikatyyrit. Tietenkään ne eivät pärjää raivokkaan suden lailla taistelevalle Pattersonille, mutta mukavan vastuksen ne tarjoavat. Fritsit ampuvat väijystä lyhyitä nopeita sarjoja tai luikkivat karkuun, jos kaverit kaatuvat ympäriltä.

Natseja riittää, mutta ei loputtomasti. Yllättäen pahin päihitettävä on kiukkuinen kokki, mutta varsinaisia über-sotilaita ei ole. Sakujen voima piilee saumattomassa tiimityöskentelyssä, ammutun konekiväärimiehen tilalle rynnistää pian toinen ukko. Hiippailu kannattaa, sillä bratwurstia sulatteleva nuokkuva saksalainen on helppo maali.

Lopussa kiitos seisoo

Ikään kuin pelkkä hengissä säilyminen ei riittäisi, tehtävät arvostellaan suorituksen jälkeen. Kovimmat jannut palkitaan prenikoilla, joiden saaminen edellyttää reilua tappoprosenttia ja oman kunnon säilymistä hyvänä.

Toisen maailmansodan vaihtelevat taistelunäyttämöt on saatu vangittua upeasti. Kentät ovat laajoja ja vaihtelevia. Värejä on käytetty säästeliäästi ja tasot on suunniteltu huolella eikä tehtävien aikana tarvitse kärsiä lataustauoista.

DVD:llä on mukavasti erikseen avattavaa bonusmateriaalia ja mustavalkoisia dokumenttipätkiä, jotka nostattavat kokemuksen tavallisen räiskyttelyn yläpuolelle.

Michael Giacchinon säveltämät musiikit täydentävät kokonaisuuden ja äänimaailma on kenties paras koskaan kuulemani. Aseet nakuttavat kolkosti ja germaanien saksankieliset huudahdukset saavat niskavillat nousemaan pystyyn.

Jos jotain negatiivista pitää sanoa, niin pienet sahalaitojen vilkkumiset ja satunnaiset ruudunpäivityksen notkahtelut harmittavat. Toivottavasti särmät on hiottu pois myöhemmin julkaistavista Xbox- ja GameCube-versiosta. PC:llä on jo erinomainen Allied Assault, joten Frontline jäänee pelkästään konsoliherkuksi.

Medal of Honor on sanalla sanoen loistava. Siitäkin huolimatta, että aseita voi kantaa lähes rajattomasti eikä omia voi tappaa vahingossa. Frontlinessa on kuitenkin niin vahva tunnelma, että sen rinnalla pienet puutteet ovat mummon vikinää. Eihän sota saisi hauskaa olla, mutta tässä tapauksessa se vain on.

93 + Pelit suosittelee

Aseet puhuvat

Frontlinen viehätys piilee sen autenttisissa aseissa. Ne ovat pikkutarkkoja jäljitelmiä esikuvistaan aina ääniä ja toimintoja myöten, ainoastaan lataushäiriöt puuttuvat. Alkupuolella käytössä on amerikkalaisten kalustoa, mutta lopussa ryynätään saksalaisilla välineillä. Valinnanvaraa riittää pumppuhaulikosta panssarinyrkkiin.

Colt .45 oli John M. Browningin kehittelemä automaattipistooli. Sen lippaaseen mahtui 7 luotia, joka teki siitä tehokkaan lähitaisteluaseen. USA:n armeijan käytössä ase palveli pitkään, aina vuoteen 1984 saakka.

M1 Garand -karbiini oli luotettava työkalu. Puoliautomaattinen kivääri otettiin käyttöön vuonna 1936 ja sodan loppuun mennessä niitä oli käytössä yli neljä miljoonaa kappaletta. Aseen erikoisuutena oli, että kahdeksan patruunan lipasta oli lähes mahdoton vaihtaa ampumatta asetta ensin tyhjäksi.

Thompson-konepistooli oli kömpelö, mutta erittäin nopea sarjatuliase. Pidemmillä matkoilla ase kärsi epätarkkuudesta ja läpäisykyvyn puutteesta.

Springfield-kiikarikivääri oli tarkoitettu tarkka-ampujille. Se oli paranneltu versio Yhdysvaltain armeijan suositusta jalkaväkiaseesta vuosina 1903#1936. Se oli hidas, mutta varmatoiminen työkalu.

B.A.R. (Browning automatic rifle) oli tehokas pikakivääri, jossa oli suuri kantomatka. Sen jykevä ääni herätti ansaittua kauhua, mutta kokonsa takia se oli melko hankala tiukoissa taistelutilanteissa.

Mark II -käsikaranaatti oli yksi suosituimmista amerikkalaissotilaiden käyttämistä räjähteistä. Sen teho perustui sirpalevaikutukseen eikä räjähdyksen voimaan. Vastaavasti saksalaisilla oli oma heittovarrellinen Steil Grenate.

93