Toisin kuin historiankirjoissa väitetään, toinen maailmansota ei loppunut 40-luvulla ydinpommeihin, vaan se velloo edelleen kiihkeänä ja komeana. Nyt taistellaan reissulla Sisiliasta Saksaan.
Toisen maailmansodan räiskinnät muistuttavat toisiaan hämmästyttävissä määrin. Ne kaikki kertovat sotahistoriallisesti realistisia tarinoita pienistä ihmisistä suurissa taisteluissa.
Yhtäläisyydet yltävät pelimekaniikkaan saakka, sillä kontrollit ovat lähes standardisoidut. Tiedämme, että punaiseksi muuttuva näkökenttä kertoo kuoleman viikatteen jo viistävän niskavilloja ja kranaatinkuva tv-ruudulla varoittaa lähistölle heitetystä perunanuijasta. Taisteluissa edetään suojasta toiseen käyttäen hyväksi luodinkestäviä puulaatikoita. Muovin yleistyttyä ihmiskunta menetti kyvyn rakentaa superkestäviä pakkauslaatikoita luonnonmateriaaleista.
Vanguardin sankari on amerikkalainen lentosotamies Frank Keegan. Mies on velikulta ja lievästi kapinallinen nuori. Poikkeuksellista on, että Keegania kiinnostaa enemmän oma henkiinjääminen kuin suuren ja mahtavan Yhdysvaltain etu. Jotain pientä persoonallista sentään. Tositilanteessa Keegan ei tietenkään kapinoi, vaan toimii kuten kunnon sotilaan pitää.
Peli on jaettu neljään sotahistorialliseen operaatioon. Operaatio Husky tarkoittaa Sisilian valtausta. Operaatio Neptune viittaa Normandian maihinnousuun, mutta älkää peljätkö, Keegan ei joudu kahlaamaan Normandian rantavesissä kuten niin monet pelisotilaskollegansa Pelastakaa sotamies Ryanin jälkeen. Keegan kavereineen pudotetaan suoraan Normandiaan tuhoamaan siltoja ja teitä, jotta saksalaiset eivät saisi vahvistuksia rannikolle.
Sodan loppuaikoihin sijoittuva operaatio Market Garden tapahtuu Hollannissa ja Reinin ylitykseen tähdännyt operaatio Varsity siirtää taistelun Saksan maaperälle. Kyse on pelkästään eurooppalaisista taisteluista, mutta jälleen kerran eurooppalaiset jäävät sivurooliin omassa sodassaan.
Sattumana sopassa
Nykymuodin mukaisesti Keegan ei voita yksin koko toista maailmansotaa, vaan on vain yksi mies suuressa porukassa. Tosin Keegan ei ole tyyppi, josta sota ei yhtä miestä kaipaa -sanonta kertoo. Ilman Keegania liittoutuneiden osumatarkkuus olisi surkea, mutta ilman seuraa tunnelma jäisi latteaksi. Kummasti tulee pollea olo, kun taistelutoveri antaa kehuja pikaisesta sala-ampujan niittaamisesta. Muiden neuvot ja kehotukset luovat me-henkeä. Puhe ei ole vain taustamelua ja fiilistelyä, vaan sanoista on usein konkreettista hyötyä.
Äänet nousevat taistelun tunnelman luomisessa grafiikkaa tärkeämmiksi, sillä kuva jää ruutuun, mutta soundi täyttää koko ympäristön. Fiiliksessä äänillä on aina ollut Medal of Honor -peleissä väkevä rooli, ja Jim Surround teki äänikeksintönsä juuri sotapelit mielessään, veikkaan. Että voikin luoti viheltää komeasti aivan korvan vierestä, ja kunnon subwooferin tuella kranaatit saa räjähtämään niin komeasti, että alkkarit menevät vaihtoon.
Medal of Brothers Call Honor Duty: Vanguard on pelinä hyvä. Ongelma on siinä, että räiskintä on koettu ja nähty jo ennen pelaamisen aloittamista. Kun tietää täsmälleen, mitä on saamassa, ja sitä myös saa, positiiviset yllätykset ovat vähissä. Tässä vaniljajäätelössä ei ole suklaata lainkaan. Tosin suurin osa pelikansasta nimenomaan haluaa tuttua huttua aina vaan lisää. Viettäkäämme hiljainen hetki heidän uteliaisuutensa ja mielikuvituksensa muistolle.
Jos kaipaat uudenlaisia pelikokemuksia, Medal of Honor Vanguard kelpaa vain kirosanaksi. Vanguardissa kaikki toimii niin kuin pitää, pelattavuus on kunnossa, presentaatio suorastaan komea. Sotauskottavuutta riittää, olettaen että pelaaja ei veriroiskeita kaipaa, sillä hurmetta ei nähdä vieläkään. Jos sujuvaa sotaräiskintää etsit, se on tässä.
81
