Raskaan sarjan raajoja irrottavaa räiskintää ja lauantaiaamun lastenohjelmien aurinkoista tunnelmaa. Yhdistelmä kuulostaa omituiselta, mutta toimii mainiosti.
Puolihuolimattomasti mulkaistuna Metal Armsin lokeroituu lasten peliksi. Siitä viestivät niin japanilaisista söpöläisosista rakennetut robottihahmot kuin halvasta tusinapiirretystä raastinraudalla riivitty juoni.
Rautatähdellä, droidien rakkaalla kotiplaneetalla, ei kaikki ole kohdallaan. Paha kenraali Korroosio on valloittanut liki koko palluran, ja vain pieni mutta sisukas kapinaliike vastustaa kenraalin MIL-bottien armeijaa eversti Lejeeringin johdolla. Toivoton vastarinta kulminoituu pelaajan hahmoon, suurisilmäiseen töppöjalkabotti Glitchiin.
Haastetta, haastetta, enemmän haastetta
Lapsellisuuden alta paljastuu raskaan sarjan räiskintää kolmannessa persoonassa. Jos olisin taapero, saattaisin pillahtaa itkuun jos pukinkontista löytyisi Metal Arms (ei ollut kaukana nytkään, skitsofr. huom.), sen verran tymäkkä on vaikeustaso.
Tarinan alkaessa Glitchillä on aseistuksena vain säälittävä laserin ruppana, jolle jopa ylijäämäosista kierrätetyt rivivihulaiset nauravat. Jo pari vihollisbottia yhtä aikaa on vaaran paikka. Tehokkaammat aseet (yhteensä seitsemäntoista) tasoittavat puntteja ja yksittäisistä perusvihuista tulee tykinruokaa, mutta ainakin keskivaikealla tasolla Metal Armsille tunnusomaista on jatkuva tunne omasta alivoimaisuudesta ja taitojen riittämättömyydestä. Noin neljänkymmenen kentän pituisessa pelissä jämähdin pahasti tason yhdeksäntoista nopeisiin, lentäviin, tulivoimaisiin ja kestäviin morbotteihin, mikä on ennenkuulumatonta.
Koska mikä tahansa perusbottia voimakkaampi vihollinen uhkaa Glitchin terveyttä, improvisaatio on päivän sana. Kiinteiden tykkien ja ajoneuvojen valjastaminen tappotyöhön on etenemisen elinehto, ja erityisen hyödyllistä on vihollisbottien ohjailu. Tämä tapahtuu joko skriptatuissa kohtauksissa konsolien kautta tai myöhemmin mielenhallintapyssykällä, Metal Armsin ehdottomasti hauskimmalla aseella.
Kenttäsuunnittelu on laadultaan epätasaista. Tarkistuspisteiden välit ovat yleensä liian pitkiä, joka ärsyttää suunnattomasti etenkin kauheissa, täynnä äkkikuolemia olevissa tasoloikkakohdissa. Metal Arms toimii tuhat kertaa paremmin räiskintänä kuin pompintana, joten hyppelyn olisi saanut jättää kokonaan pois.
Pääreitiltään suoraviivaiset tasot ovat täynnä ovelasti piilotettuja salapaikkoja, jotka kannattaa etsiä viimeistä myöten. Kun jaksaa nuuhkia läpi putket ja kolot, saa palkinnoksi kosolti ilmaisia herkkuja. Laiskempi joutuu ostamaan kaikki ase- ja ominaisuusparannuksensa kauppiasboteilta sikamaiseen hintaan, ja jää kenttä kentältä aina vain enemmän alakynteen.
Peruskaavan ajoittain rikkovat ajelu-, ampuma- ja muut täytekentät sekä pomotaistelut ovat sopivan lyhyitä ja täyteläisiä. Ne eivät ehdi ahdistaa, vaikka yrittämään joutuu pelin hengen mukaisesti useammin kuin kerran.
Pultti kerrallaan palasiksi
Jos olisin Rautatähden Anja Eerikäinen, kantelisin kaikille mahdollisille tahoille käsittämättömästä julmuudesta, jolle robotit altistetaan. Öljypurskeita ei säästellä ja vauriomallinnus on ultrarealistista. Muutama ase on jopa suunniteltu kaikkien lakien vastaisesti vain ja ainoastaan rampauttamaan.
Kun robotilta ampuu kranaattikäden irti, se ei enää heittele kranaatteja # ellei käsi satu irtoamaan vain puoliksi. Silloin räjähteet lentelevät hulvattomasti minne sattuu. Pään irtitäräyttäminen jättää torson köpöttelemään avuttomana, ja niin edespäin, variaatioita on monia. Meininki on tosin niin hektistä, ettei ruumiinosia ehdi yleensä tähtäillä, vaikka kahteen tattiin pohjautuva ohjaus pienellä tähtäysavulla ryyditettynä tarkka onkin.
Graafisesti Metal Arms on ensiluokkainen. Valaistus on dynaamista ja oiva vauriomallinnus pikantti lisä jo valmiiksi sympaattisille boteille. Kentät kärsivät vahinkoa vaihtelevasti, mutta yleensä isojen kötinöiden tapahtumapaikoille on sijoitettu runsaasti näyttävästi räjähteleviä lavasteita. Suurimmat taistelut nykivät vähän, mutta häiritseväksi takkuaminen ei äidy koskaan.
Musiikkiin ei kiinnitä pelin aikana huomiota, mutta kun siihen kotisivuilla tutustuu syvemmin, se paljastuu yllättävän meneväksi adrenaliinihumpaksi. Ääninäyttely on ajoin jopa hersyvää, joten en ihmettele, että äänien takaa paljastuu Dan Castellanetan kaltaisia tekijämiehiä.
Moninpelissä ei Liveä valitettavasti tueta. Samalla ruudulla voi perinteisissä moninpelimuodoissa kahinoida enintään neljä pelaajaa, mutta tois(t)en tekemisen näkeminen ei pidemmän päälle nappaa. Onneksi yksinpelissä riittää imua, joten Metal Arms on ehdottomasti tutustumisen arvoinen ilmestys, mikäli kestää kovan haasteen.
* * * * *
Kuin eri planeetalta
Metal Armsista käy selvästi ilmi, että PS2-versio on käännetty herkkuja karsimalla. Se ei tee kunniaa pelille, jossa herkut näyttelevät suurta osaa. Xboxia valjumman valaistuksen huomaa helpoimmin, koska peli näyttää sen vuoksi lattealta. Kaikista muistakin silmäkarkeista, kuten esimerkiksi räjähdyksistä, uupuu näyttävyyttä ja vihollisbotit ovat piirun verran Xbox-malleja yksinkertaisempia.
Kaikesta karsimisesta huolimatta PS2-versio nykii ja on koko ajan lievästi takkuinen. Suuremmissa taisteluissa hidastelu rampauttaa pelattavuutta merkittävästi. Pelillisiltä ominaisuuksilta versiot ovat identtiset, joten pistevähennyksestä on kiittäminen puhtaasti tekniikkaa ja etenkin ilkeää nylkyttämistä.
77
85
