Angel Studios tuo PC:n Midtown Maddnessinsä Playstation 2:lle Midnight Club Street Racing -nimisenä. Luvassa on hurjaa ja hillitöntä kaahausta kahdessa metropolissa: Lontoossa ja New Yorkissa.
Kuten pelin nimi kertoo, kaduilla kaahaillaan tällä kertaa öiseen aikaan. Ensitöikseen pelaajan on paikallistettava kuvaruudun vasemmassa alalaidassa olevan kartan avulla yksi kaupungin kovimmista kuskeista. Hän on pahamaineisen Midnight Clubin jäsen ja hänen kurvailujaan seuraamalla tie vie lopulta salaiseen kohtauspaikkaan, josta itse kisailu voi alkaa.
Rasti rastilta
Kilpailut ovat yleensä lyhyitä, ytimekkäitä rullauksia pitkin öisiä katuja kartalla näkyvien waypointtien eli rastien viitoittamaa reittiä pitkin. Joskus on seurattava rasteja tietyssä järjestyksessä, joissakin kisoissa ne voi käydä kiertämässä miten haluaa.
Toisinaan vastassa on ainoastaan yksi kilpailija (head-to-head), joskus useampi. Päämääränä on tietenkin kunkin osion voitto, mikä tuo sekä mainetta että kunniaa, mutta - mikä tärkeintä - myös uusia, nopeampia autoja autotallin täytteeksi.
Suurkaupunkinäkymät ovat siirtyneet PlayStation 2:lle kohtuullisen hyvin. Vaikutelma on kuitenkin ristiriitainen. Hetkittäin kaupunki näyttää elävältä valomainosmereltä, hetkittäin se on jono tien molemmilla puolilla luuraavia tylsiä kerrostaloja.
Siviililiikennettä on häkellyttävän paljon, samoin poliisiautoja ja jalankulkijoita, mikä lisää eloa. Väripaletti on kuitenkin valomainosten loistoa lukuunottamatta köyhä ja kalpean rusehtava ja latistaa tunnelmaa melkoisesti. Ruudunpäivitys on onneksi sujuvaa ja vauhtia on tarpeeksi.
Nähtävyyksien jäljillä
Tärkeimmät nähtävyydet kannattaa tietenkin käydä katsastamassa. New Yorkin kuuluisaan konsertti- ja urheilukeskukseen Madison Square Gardeniin voi tutustua karauttamalla pääovesta autolla sisään. Lontoossa voi ratin takaa ihmetellä vaikkapa Towerin linnan sisäpihan kummajaisuuksia, mikäli moinen mieliteko jostain syystä yllättää.
Oxford Street ei näytä Oxford Streetiltä eikä Sohoa löydy vaikka sitä kuinka etsisi. Dreamcastin Metropolitan Street Racerissä suurkaupungin tunnelma on tavoitettu huomattavasti paremmin, vaikka ajoalue onkin siinä rajatumpi.
Menoa pönkittää tylsä tekno, joka ei jää ollenkaan mieleen. Ääniefektit ovat nekin vaisut ja yhdentekevät, mutta auton surinan sentään tunnistaa.
Laittomat öiset hurjastelut kuulostavat luettuna kiinnostavilta ja hauskoilta. Lupaavasta skenaariostaan huolimatta Midnight Club Street Racing paljastuu häkellyttävän tylsäksi ajopeliksi. Kisat selvittää yleensä opettelemalla oikean, nopeimman reitin ulkoa. Ajotuntuma on myös turhan suoraviivainen, mikä vie ison osan ajamisen ilosta pois.
Vaikeustaso tuntuu olevan hakoteillä. Osan kisoista voittaa silmät ummessa ensi yrittämällä, toisaalta kaupungin kingin, liigan valtiaan kiinnisaaminen tuntuu aluksi lähes mahdottomalta. Runsaslukuiset kolaritkaan eivät jostain syystä säväytä sillä tavalla kuin niiden pitäisi.
Lipunryöstö maittaa
Jaetun ruudun lipunryöstökaksinpeli iskee onneksi napakasti. Lippu täytyy noukkia kyytiin kartan osoittamasta kohdasta ja se on kiikutettava määränpäähän mahdollisimman nopeasti. Nokkakolari esimerkiksi talon nurkkaan pudottaa lipun pois kyydistä muiden kilpailijoiden kerättäväksi. Lipun voi napata jälleen takaisin itselleen kolauttamalla vastustajan kaaraa ja niin edelleen. Kahden ihmispelaajan lisäksi tietokoneen ohjastamat autot ovat mukana nostattamassa tunnelmaa. Ne kolaroivat ja sähläävät juuri sopivasti.
Kaksinpeli on hektinen ja hauska ja huomattavasti itse pääpeliä intensiivisempi. Hekumallisimmillaan puolenkymmentä autoa saattaa olla sanan varsinaisessa merkityksessä toistensa niskassa, samalla kun joku on salakavalasti ehtinyt napata lipun mukaansa ja on jo menossa pitkällä kohti määränpäätä. Valitettavasti kahden koneen kytkeminen firewire-piuhalla ei onnistu. Nelinpelinä tunnelma olisi taatusti vieläkin kaoottisempi.
Midnight Club Street Racing ei brassaile silmiähivelevällä grafiikalla. Se osoittaa kuitenkin, että PlayStation 2:n konehuoneessa riittää puhtia maittavaan menoon, kunhan vain pelidesign vielä saataisiin kohdalleen. Perusidea eli sivakka sukkulointi siviili- ja poliisiautojen seassa on aina käypä idea, mutta sekään ei jaksa nostaa kokonaisuutta tällä kertaa kovin korkealle. Midnight Club Street Racing ei yksinkertaisesti houkuttele mukaansa.
67
