PC-pelaajia ihastuttanut Ubisoftin formulasimulaatio on kääntynyt näppärästi myös konsoleille. PlayStation-versio on sovitettu kohdekoneelle ja kohdeyleisölle, eikä sitä juuri originaaliksi tunnista. Se muistuttaa huomattavasti enemmän Psygnosiksen formulapelejä kuin esikuvaansa.
Formulapelin perusidea on varmasti kaikille tuttu. Pelaaja tahkoaa läpi mestaruussarjaa ja hyvä sijoitus tuo pisteitä. Harjoitus- ja aika-ajot kuuluvat tietenkin kisaviikonloppuun ja kliimaksi on sunnuntaipäivän startti. Säätääkin saa ja varikkopilttuussa voi piipahtaa kesken kisan, aivan kuten oikeissa formuloissa. Radat mallaavat tietenkin niitä oikeita ja ovat tutut kaikista aiemmista formulapeleistä.
Lisenssilumon loppu
Ubisoft on pitänyt kukkaronnyörit tiukalla ja jäänyt ilman virallista formulalisenssiä. Niinpä tallit, kuskit ja autot ovat mielikuvituksen tuotetta. Pelaaja voi toki nimetä kuskit uudelleen, mutta autot jäävät auttamattomasti väärän näköisiksi, vaikka purtilon voikin valita paristakymmenestä eri vaihtoehdosta. Tämä laimentaa väkisin osan lumosta. Ei NHL Hockeykaan olisi NHL Hockey ilman oikeita NHL-pelaajia.
Kontrollit ovat Monaco Grand Prix'n toinen koetinkivi, varsinkin jos haluaa hienostella ja ohjata autoja analogisesti. Tattiohjaimella ajotuntuma on ensinnäkin turhan herkkä. Ratin dualshock-asetuksella pedaalit jäävät digitaalisiksi eli hienovaraista jarruttelua ja kaasuttelua on turha toivoa. MadCatz-ratilla itse ohjaustuntuma on sinänsä kohtuullisen hyvä.
Hupaisaksi homma menee kun napsauttaa ratin kokonaan analogiseksi. Tuolloin jarruttelu ja kaasuttelu herkistyy, mutta _ hups vaan _ jarru ja kaasupoljin vaihtavat paikkaa: jarru on kaasun paikalla ja kaasu jarrun paikalla. Sama ilmiö toistuu Gamestar-ratin Negcon-asetuksilla.
Moinen on kenen tahansa selkäytimelle liikaa. Pelin valikoissa kaasun ja jarrun paikkaa voi kyllä vaihtaa, mutta sepä vaikuttaa vain ja ainoastaan dualshock-asetuksiin. Eli polkimet saa kyllä pukattua vääriin asemiin tuolloinkin mutta vastaavasti kokonaan analogisia asetuksia ei saa muutettua oikein päin. Näppärää. Tässä vaiheessa usko Monaco Grand Prixhin meinaa jo hiipua.
Peukalonnitkuttajat nousussa
Kuinka ollakaan, kontrollit tyystin digitaalisena peli alkaakin maittaa. Toisin sanoen vanhan kunnon "naputa ristiohjainta hiukkasen haluttuun suuntaan" -metodi toimii Monaco Grad Prix'ssä kerrassaan loistavasti. Ajotuntuma muuttuu sopivan raskaaksi ja auto suostuu liikkumaan ongelmitta oikeita ajolinjoja pitkin. Ja totuushan lienee, että edelleen suurin osa Pleikkari-pelaajista ohjastaa autoja perusristiohjaimella. Ajatukset notkahtavat sen ihkaensimmäisen Psygnosiksen formulaklassikon suuntaan. Hyvältähän sekin maistui aikoinaan peruspadilla pelattuna.
Perinteisen mestaruussarjan lisäksi valittavana on rento arcade-vaihtoehto ja yhden kilpailun kisa. Time Attack -vaihtoehdossa ratoja ajetaan omaa parasta haamusuoritustaan vastaan. Kyseinen vaihtoehto on kerrassaan erinomaista harjoittelua itse kisaviikonlopun aika-ajoa varten. Oman ennätysajon paremmaksi pistäminen osoittautuu mukaansatempaavaksi ajankuluksi. Haamuajonsa voi tietenkin tallentaa muistikortille.
Moninpelimahdollisuudet ovat mallikkaat: kaksinpeli onnistuu niin jaetulla ruudulla kuin linkkikaapelilla. Myös nelinpelaaminen on mahdollista linkittämällä kaksi Pleikkaria yhteen!
Nippelit kohdalleen
Säätömahdollisuudet ovat konsolipeliksi hyvät. Säätökohteita on kahdeksan, joista renkaanvalinta ja bensan määrä ovat itsestään selvyyksiä. Siivekkeet, jarrutasapainon, ohjauksen ja vaihteiston välitykset voi säätää pilkuntarkalleen. Auton korkeus maasta ja iskunvaimentimet määritellään karkeammin muutaman pykälän välein.
Noviisin ei tarvitse kavahtaa: säätöjä sen kummemmin virittelemättäkin pelissä pärjää ja lisäksi säätöjen vaikutukset auton ominaisuuksiin havainnollistetaan näppärästi ruudulla näkyvien palkkien avulla. Kun Grip-palkki kasvaa, auton ote tiehen napakoituu ja kun huippunopeuspalkki lyhenee, suorilla ei huristella enää niin lujaa. Tällaiset säädöthän ovat tietenkin omiaan mutkaiselle radalle.
Autot voi määrittää hajoaviksi, mutta realistisinkin vaihtoehto tuo ajettavaksi vallan kivikovat kärryt. Lopulta tosissaan yrittämällä, rytyyttämällä ja kanssakisaajien takapuskureita pökkimällä etusiivekkeen saa lennähtämään huitsin Nevadaan. Auton ohjaus muuttuu tuolloin piirun verran levottomammaksi, mutta auton saa helposti ohjastettua varikolle korjauksia varten.
Pikselimössön paluu
Äänet ovat formulapeliin sopivat, mutta silti niitä voisi kuvata lähinnä hermoja raastavaksi ulinaksi. Auton rungon osuessa maahan kaiuttimista kuuluu kerrassaan kamala särähdys. Turhia selostuksia ei ole menoa vauhdittamassa, mutta väärään suuntaan ajaessa selostajan ääni huomauttaa asiasta _ aivan kuin moista ei muutoin oivaltaisi.
Grafiikka on jouhevaa ja rullaa nopeasti ja vauhdin tunne on hyvä. Ruudunpäivitys takeltelee ja nytkähtelee jonkin verran, muttei onneksi liiaksi asti.
Sujuvalla ruudunpäivityksellä on hintansa: radanvierustat eivät piirry läheskään horisonttiin saakka ja kaukana siintävät näkymät ovat melkoista mössöä. Pitkän suoran päässä mutkaan kaartavat autot näkyvät hassuina matelevina pikselikasoina, mutta muuttuvat kuin taikaiskusta lähietäisyydelle tultaessa sujuvaliikkeisiksi formula-autoiksi.
Ubisoftin formulasimulaatio jättää ristiriitaisen jälkimaun. Rattifriikki saa siitä taatusti harmaita hiuksia, mutta peukaloa nitkuttamalla sen parissa viihtyy toisaalta häkellyttävän hyvin. Häkkisten ja Schumachereiden poissaolo masentaa myös. Mestaruussarjan kahlaaminen ei tunnu tosiolevalta Zaccitanen, Burtsin ja Vanteeven taistellessa maailmanmestaruudesta.
Jos oikeat ajajat, autot ja tallit eivät ole maailman tärkein asia, eikä komerosta vielä löydy rattia, Ubisoftin Monaco Grand Prix käy passelista formulapelistä. Se ei tarjoa mitään järisyttävää uutta mitä ei ole aiemmin nähty PlayStationilla, mutta on onneksi Psygnosiksen Formula 1 99:ä piirun verran viimeistellymmän makuinen _ etenkin grafiikaltaan. Kaikki joukolla haamuautoilemaan!
82
