Massapelit iskevät alimpaan yhteiseen nimittäjään, mutta Monster Hunter lyö vanhat ennätykset. Idea vetoaa ihmisissä piileviin metsästäjä-keräilijägeeneihin.
Monster Hunter tekee narukätisestä nörtistä karskin metsästäjän, jonka edessä koko fantasiamaailman on polvillaan. Muuta juonta pelissä ei ole: kaikki pyörii aina vain vaarallisempien hirviöiden lahtaamisen ympärillä.
Metsämiehen elämä etenee tehtävä kerrallaan. Tukikohtana toimivasta pikkukylästä loikataan suoraan eri alueille kutakin tavoitetta täyttämään. Useimmiten tähtäimessä on tietyn otuksen päänahka, mutta palkkansa eteen voi joutua myös keräilemään vaikkapa sieniä. Kun tehtävä on suoritettu, palataan kylään päivittämään varusteita ja valmistautumaan seuraavalle kierrokselle.
Karvanorsu vai mammutti
Monster Hunterin suola on maailmaa asuttava valtaisa eläinkunta. Erilaisia elikoita on ampiaisista aina lohikäärmeisiin asti. Otuksia oppii kunnioittamaan, sillä näennäisen harmiton kasvinsyöjäkin voi laumassa tehdä pelaajasta soosia. Pomohirviöt taas onnistuvat tempussa helposti yksinäänkin. Erilaiset saaliseläimet vaativat usein aivan erilaisia lähestymistapoja, joten hervottoman monipuolisen ase- ja varustevalikoiman miettimiseen on syytä käyttää runsaasti aikaa.
Yksinäisestä samoilusta ja alati vaarallisista hirviöistä syntyvä jännite koukuttaa, vaikka pohjimmiltaan kyse on julmasta oravanpyörästä. Taisteluissa ei kerätä lainkaan kokemuspisteitä, vaan hahmon kyvyt kehittyvät vain uusilla varusteilla. Niiden raaka-aineet taas haalitaan maastosta ja elukanraadoista, mikä on melkoinen urakka. Etenemisen tunne on kuitenkin jatkuva, joten touhu pysyy palkitsevana.
Kimppapelissä tekoälyhirviöitä jahdataan kolmen kaverin kanssa. Moninpeli harmittavasti rajoittuu lähiverkkoon, sillä nettimoninpeliä ei ole lainkaan. Kamujen kanssa tehdään samoja tehtäviä kuin yksinkin, mutta kovemmilla vastuksilla ja paremmilla palkinnoilla. Tiimityötä vaaditaan, sillä jättilekan humautus ei tee eroa susihukan ja taistelutoverin välillä. Jos ei ole tarkkana, pätkii lumileopardin sijasta toverinsa hengiltä.
PSP:n nappivalikoima on toimintapelin suurin ongelma. Hahmoa liikutetaan kiikkerällä analoginupilla, kameraa taas ristiohjaimella. Kameraa ei saa lukittua vihollisiin, joten ukon ja näkymän samanaikainen hallinta vaatii käden vääntämistä varsin epämukavaan asentoon. Valinnanvaraakaan ei juuri ole, sillä ilman jatkuvaa kuvakulman säätämistä pedot rankaisevat kuolleesta kulmasta koko ajan.
Muilta osin tekniikka on kunnossa. Maastot ovat nättejä ja luonnonantimet erottuvat pöheikön seasta helposti, hirviöt taas liikkuvat todella sulavasti ja niiden liikkeiden lukeminen käy ongelmitta. Musiikkia käytetään pääasiassa pomotaistelujen maustamiseen, muuten maailmassa kuuluu lähinnä luontoääniä. Erityisen hienona piirteenä muistikortille voi asentaa puolen gigan datamällin, joka kutistaa pelin hirveät lataustauot lähes olemattomiin.
Monster Hunteria ei voi suositella läheskään kaikille. Se vaatii runsaasti kärsivällisyyttä ja pitkäjänteisyyttä osin työläytensä, osin armottoman vaikeutensa takia. Samalla se on kuitenkin myös hyvin palkitseva kokemus, josta irtoaa hupia sadoiksi tunneiksi. Monster Hunter on nettiroolipeli netittömille.
85
