www.totalwar.com
Empire: Total Warista jäi puuttumaan aikakauden tärkein tapahtumaketju: orpopoika Richard Sharpen nousu diktaattori Napoleon Bonapartea vastaan. Napoleon: Total War täyttää vajaan kaaren.
Napoleon: Total War keskittyy Napoleonin edesottamuksiin Pohjois-Italian kampanjasta Waterloossa kukistumiseen asti. Waterloo on tosin mukana vain moninpelikenttänä, sillä Bonaparten kohtalo riippuu pelaajasta.
Historiallinen kaari jaetaan kolmeen mekaniikaltaan erilaiseen osaan: Italiaan, Egyptiin ja Eurooppaan. Italiassa ja Egyptissä pelataan vain Ranskalla, mutta Eurooppa-kampanjassa voi ottaa komentoonsa minkä tahansa aikakauden valtioista.
Diplomatian jatke
Creative Assemblyn tiedottaja Kieran Brigden avaa ideaa: "Italian kampanjassa Napoleon ei ole koko Ranskan johdossa, hän toimii vain Italian armeijan ylipäällikkönä. Napoleonin armeija ei vilise eliittijoukkoja, vaan se on häthätää koottu hidastusjoukko Itävallan mahtia vastaan. Komentoonsa saa vain ne maakunnat, jotka pystyy valtaamaan."
"Pohjois-Afrikassa haaste syntyy ympäristön ja ajan yhdistelmästä, sillä Britannian Välimeren-laivasto eristää Napoleonin Ranskasta. Napoleonilla on jo käytössään eliittiarmeija, mutta lisäjoukkoja ei saa värvättyä kuin paikallisista beduiineista ja muista aavikkokansoista. Valiojoukkojen käytössä on oltava tarkkana, sillä kallis voitto voi olla viimeinen. Tarkoituksena on kukistaa Britannian Lähi-idän siirtokunnat ennen kuin britit saavat vahvistuksensa paikalle."
Vasta viimeinen vaihe muistuttaa perinteistä Total War -kampanjaa, jossa pelaaja on armeijan sijasta kokonaisen valtion johdossa: "Eurooppa-kampanjassa suurvallat Venäjä, Itävalta, Preussi ja Iso-Britannia ovat kaikki Ranskaa vastaan. Muilla mailla voi toki pelata, mutta käsikirjoitus on suunniteltu Napoleonin näkökulmasta. Liittolaiset eivät ole tasavahvoja, vaan Ranskan pitää hyödyntää vastustajien sotilaallista tai poliittista heikkoutta. Pienet armeijat murskataan taistelukentällä ja horjuvat hallitsijat yritetään kääntää Ranskan puolelle uhkailulla tai lahjonnalla."
Eurooppa-kampanjassa skaala on pienempi ja ajanjakso aikaisempia sarjan osia lyhyempi, joten kierroksessa vierähtää kerrallaan vain kuusi viikkoa peliaikaa eteenpäin. Jalkaväkiyksikön taistelukuntoiseksi koulimiseen meni 1800-luvulla pari kuukautta, joten kokonaisen armeijan kouluttaminen syö useita vuoroja. Joukkojaan ei voi enää vain heittää surman suuhun, taistelussa joutuu arvioimaan, onko voiton hyöty veteraanien hengen arvoinen.
Empire: Total Warista puuttui huolto kokonaan, mutta ongelma korjataan Napoleonissa: "Vuoristosolat, aavikot tai hyinen talvi vaikeuttavat kaikki joukkojen huoltoa, joten eristyksissä olevat yksiköt menettävät sekä miehiä että varusteita, vaikka ne istuisivat taistelematta leirinuotiolla. Mitä kauempana on pelloista ja varusvarastoista, sitä suurempaa ruokapulan aiheuttama hävikki on. Liian syvälle vihollisalueelle tunkeutuneet armeijat voi vaikka näännyttää hengiltä", kertoo Brigden.
"Toinen tärkeistä uudistuksista on tekoälyohjaaja, joka toimii taustalla kuin mafiajohtaja vedellen naruista ja yrittäen saada maat toimimaan pelaajaa vastaan. Alkuperäisessä Empiressä virheenä oli, että painotimme liikaa tekoälyn taloudenhoitoa. Koneen mielestä sotiminen ei ollut liki koskaan järkevää, koska se romahdutti taloustasapainon. Se ei tehnyt pelistä välttämättä viihdyttävää, joten tarkoituksena on saada Total War reagoimaan paremmin pelaajan toimintaan."
Sodankäynti eli Napoleonin sodissa valtavaa murroskautta, mikä näkyy myös pelissä: "Eri maiden yksiköt eroavat toisistaan paitsi nimiltään myös ominaisuuksiltaan. Britannian ja Ranskan jalkaväen tulinopeudessa, ampumatarkkuudessa ja moraalissa on eroja, eivätkä saman nimisetkään yksiköt ole koskaan toistensa hiilikopioita. Venäläiset muskettimiehet esimerkiksi eivät harjoitelleet lataamista tai ampumista, mutta loistivat lähitaistelussa."
Yksilöllisyys ulottuu johtotasolle asti, sillä Napoleonin kenraalikunta valitaan aidoista henkilöistä, joiden ominaisuudet matkivat todellisuutta. Jos Wellingtonin herttua tai Clausewitz potkaisevat tyhjää, ukkoja ei saa enää käyttöönsä. Ainoastaan Napoleon on kuolematon, sillä mies palaa Pariisiin toipumaan, vaikka kartussi olisi repinyt puoli päätä.
Napoleon pohjautuu Empiren koodiin, joten kaikki Total Warin heikkoudet ja vahvuudet periytyvät sellaisenaan. Nykymeiningille kuvaavasti tekijät eivät täsmentäneet, pitävätkö he peliä uutena sarjan osana vai vain itsenäisenä lisälevynä. Napoleon: Total War ilmestyy helmikuussa 2010.
Empire: Total Warista jäi puuttumaan aikakauden tärkein tapahtumaketju: orpopoika Richard Sharpen nousu diktaattori Napoleon Bonapartea vastaan. Napoleon: Total War täyttää vajaan kaaren...
Lue koko artikkeli Pelit-lehden marraskuun numerosta tai www.pelit.fi:ssä 2.12.2009.
www.somethinginthesea.com
Kerron teille salaisuuden. Paratiisi ei sijaitse maan päällä, vaan valtameren pohjassa, koordinaateissa 63°2’ pohjoista leveyttä ja 29°55’ itäistä pituutta. Atlantin syvyyksiin kätketyn paratiisin nimi on Rapture.
Uljaiden art deco -palatsien Rapturessa ei palvota jumalia eikä kuninkaita, vaan yksilöä, yritteliäisyyttä ja eettistä riippumattomuutta. Se on loiseläjiltä suljettu utopia, jossa suurten ajattelijoiden ja esteettömän kapitalismin annetaan kukoistaa. Sanalla sanoen: paratiisi.
"Mikä on säädyttömin ihmiskunnalle koskaan langetettu vitsaus?", kysyy kaupungin rakennuttaja, teollisuuspohatta Andrew Ryan. "Onko se orjuus? Holokausti? Kaikki maailman diktatuurit? Ei, sanon minä. Kaiken pahan alku ja juuri on altruismi!"
Altruismi on parasiittien ja hyväksikäyttäjien oppi, julistaa Andrew Ryan. "Älkää välittäkö omista tarpeistanne, he sanovat. Ajatelkaa... no, ihan kenen vain tarpeita. Valtion! Köyhien! Armeijan! Kuninkaan! Jumalan! Lista vain jatkuu. Katastrofit eivät käynnisty sillä, että ihmisiä kehotetaan ajattelemaan itseään. Tuhon soihdut löytyvät aina isänmaataan puolustavien väkijoukkojen käsistä. Altruismin valhe on kahlinnut ihmiskuntaa ammoisista ajoista asti, mutta ei enää. Ei Rapturessa."
Minskissä Andrei Rianofskina syntynyt Andrew Ryan onnistui pakenemaan marxilaista kollektivisointia ja Franklin D. Rooseveltin sosiaalisia uudistuksia, mutta altruismin pirua hän ei selättänyt edes omassa ihannekaupungissaan. Kun Bioshock 2 käynnistyy, Rapturen mellakoista ja Andrew Ryanin kuolemasta on kulunut kymmenen vuotta. Suurmies kääntyisi merenalaisessa haudassaan, jos tietäisi, että Rapturen uusi valtias on kollektiivisuuden nimiin vannova naispaholainen, tohtori Sofia Lamb.
Ihmiskunnan rappio
Bioshock 2 vahvistaa käsitystä Rapturesta hullujen ideologien koelaboratoriona. Andrew Ryanin suuri yhteiskunnallinen kokeilu oli tuomittu epäonnistumaan, sillä äärimmäisyyksiin vietynä parhaatkin tarkoitusperät muuttuvat väistämättä hirviömäisiksi.
Rapturea ja sinne kerääntyneitä ajattelijoita ja kapitalisteja ei kuitenkaan tuhonnut Andrew Ryanin paasaama rationaalinen itsekkyys tai altruismin valhe, vaan odottamaton tieteellinen löytö, Adam. Se on valtameren syvänteessä elävistä merietanoista uutettua ihmeseerumia, jonka avulla ihmisperimää voidaan peukaloida kuin muovailuvahaa. Adamille riittää kysyntää, sillä mitäpä olisi uusi uljas yhteiskunta ilman uusia uljaita ihmisiä? Keksinnöstään hullaantuneet tiedemiehet tajuavat liian myöhään, että sen minkä Adam muuttaa, sen se myös turmelee. Vastustamaton seerumi tekee eilispäivän neroista tämän päivän mielipuolia.
Adam-koukussaan kärvistelevät ihmisrauniot eli liimaajat pidetään aineissa erikoisella järjestelyllä. Rapturen kaduilla partioi aivopestyjä "pikkusiskoja", pieniä tytöntylleröitä, joiden elämäntehtävä on kerätä Adamia jättimäisillä lääkeruiskuilla. Kun kyse on rajallisesta resurssista, pikkusiskojen pääasiallista työsarkaa ovat kaduilla mätänevät kalmot, joiden liimaajapäivät ovat peruuttamattomasti ohitse. Että piikki lihaan ja aineet kiertoon
Vieroitusoireet vetävät liimaajien päät sekaisin, eivätkä epätoivoisimmat kaihda edes Adamia varastoivien pikkusiskojen kimppuun käymistä. Se jää väistämättä tutisevan liimapään viimeiseksi erheeksi, sillä jokaisen heiveröisen tyttelin turvana on järkälemäinen isukki. Sodanaikaisiin sukellustamineisiin puetut – tai pikemminkin niiden sisälle ommellut – isukit eivät puhua pukahda, mutta turpaan he vetävät armottomasti jokaista, joka erehtyy pikkusiskon rauhaa häiritsemään.
Isukit pitävät liimaajat ruodussa, mutta mistään muusta he eivät sitten tiedäkään. Kovan ulkokuoren sisällä viruu tahdottomaksi ohjelmoitu ihmispolo, mies kuin robotti. Yksi isukki on kuitenkin poikkeus. Hän on kaikkien isukkien prototyyppi ja hänellä on tahto tehdä, kuten haluaa. Proto-isukki on Bioshock 2:n epätodennäköinen sankari ja Rapturen kohtalosta kamppailevien voimien todennäköinen pelinappula.
Kutsu minua isukiksi
Isukkina pelaaminen ei ole täysin uutta, sillä sukelluspukua soviteltiin pelaajan ylle jo ensimmäisessä pelissä. Kakkosessa kuvio viedään loppuun asti. Päähenkilö ei vain esitä isukkia, vaan ihan kirjaimellisesti on sitä roolin mukaisia varusteita ja velvollisuuksia myöten. Niinpä pelissä heilutaan jättipora tanassa ja ilkeä saumauspyssy pajattaen.
Isukki ei ole mitään ilman pikkusiskoa, mikä onkin päähenkilön suurin murhe, sillä hän on kadottanut oman silmäteränsä Eleanorin jo kymmenen vuotta sitten. Isukkien prototyyppi huomaa karvaasti, ettei vapaa tahto vapauta huoltajuuden taakasta. Hänen on löydettävä tyttönsä, maksoi mitä maksoi. Rapturen syövereissä odottava aikuistunut Eleanor on pelin suurin mysteeri. Mikä entisestä pikkusiskosta oikein on tullut?
Sydänsuruinen prototyyppi saa pientä lohtua adoptiosta. Sitä varten ei tarvitse kuin etsiä lähin isukin ja pikkusiskon parivaljakko. Kun toinen isukki on saatu hengiltä, yksin itkevän pikkusiskon voi poimia omaksi suojatikseen. Aivopesty lapsiparka ei osaa tehdä eroa isukkien välille, joten järjestely kelpaa oitis. Pikkusiskoja tarvitaan juuri siihen, mihin heidät on luotu: Adamin keräämiseen. Adam on maksuväline kaikille erikoisvoimille, joita prototyyppi-isukki tarvitsee selviytyäkseen.
Harteilla ratsastavaa pikkusiskoa ei voi laskea hommiin ihan minkä tahansa vastatapetun liimanarkin kohdalla, sillä ihmeseerumia heruu vain kaikkein mehevimmistä ruumiista. Kun sellainen lopulta löytyy, isukin on syytä valmistella jonkinlainen puolustusrengas. Sillä sekunnilla kun pikkusisko ryhtyy töihin, lautakasojen takana piilotelleet höyrypäiset liimaajalaumat syöksyvät sutena kimppuun. Pahimmassa tapauksessa paikalle saattaa ilmestyä Adamin käryn vainunnut ryökäle, sellainen liian isoksi kasvanut superliimaaja, joka on vetänyt kavereiden kanssa pari viivaa liikaa. Isukin todellinen tunnollisuus mitataan vasta ryökäleen hyökkäyksiä väistellessä!
Kun piinaavaa pyöritystä on jatkunut pari minuuttia, pikkusisko lopulta hihkaisee: "Isi, valmista tuli!" Eikä hetkeäkään liian aikaisin. On aika vaihtaa maisemaa.
Pelaajan adoptoimat pikkusiskot väsähtävät yllättävän nopeasti, heidät pitäisi päästää lepoon jo parin kattauksen jälkeen. Käytännössä se tarkoittaa, että pikkusiskosta on luovuttava kokonaan. Hyvikset päästävät tytön vapaaksi ja saavat palkkioksi osan kerätystä Adamista, pahikset riistävät koko potin ja tytön hengen siinä sivussa. Pikkusiskon kohtalosta päättäminen on tuttua puuhaa alkuperäistä Bioshockia pelanneille. Pelin esittämää valintatilannetta on kritisoitu ihan aiheesta tarpeettoman mustavalkoiseksi. Onko se nyt kivaa pelata jotain lapsentappajaa?
Korjausta vailla
Isukkikuviostaan huolimatta Bioshock 2 tuntuu hämmentävän paljon ykkösosan toisinnolta. En sano, että se olisi pelkästään huono asia, sillä onhan Bioshock yksi 2000-luvun omaleimaisimmista ja tunnelmallisimmista peleistä. Rapturen vedenalainen kaupunki on paikka, jota ei hevillä unohda. Bioshock 2 on yhtäällä äärimmäisiä näkyjä kaduille purkaantuvista vesimassoista ja toisaalla äärimmäisiä ajatuksia vanhoilla ääninauhoilla. Ei tällainen peli voi jättää kylmäksi.
Mutta jos Bioshock 2 on perinyt ykkösosan vahvuudet miljöössä ja käsikirjoituksessa, sen taakaksi on lastattu myös suurin osa edeltäjää vaivanneista ongelmista. Tämäkin Bioshock näyttäisi jäävän räiskintäpeliksi, jonka roolipelimäiset kerrokset jäävät pelkäksi pintakoristeeksi. Adamilla lunastettavat plasmidivoimat ovat kurja korvike oikealle hahmonkehitykselle. Siitäkään en pidä, että Rapturen kaupunki on kaikessa rapistuneessa loistossaan yhä vain kaksisuuntainen katu, jolta ei sivukujille juuri eksytä.
Jatko-osan varsinainen uusi aluevaltaus on moninpeli, jonka teemana on Rapturen sisällissota. Moninpelissä on näppäriä ideoita, kuten yksittäisten pelaajien korottaminen isukeiksi ja matsista toiseen säilyvät kokemuspisteet, joilla ostetaan moninpelihahmolle uusia parempia varusteita ja entistä tehokkaampia plasmidivoimia. Sisällissodan taustakertomusta moninpeli hyödyntää vähän teennäisesti, sillä tavalliset kansalaiset ratkomassa välejään lipunryöstön hengessä ei ole kovin uskottavaa. Ahtaat kentät ja matalat pelaajarajat eivät liene yllätys kenellekään.
Ensivaikutelmani moninpelistä oli sellaista peruskivaa, todelliset odotukseni kohdistuvat yksinpeliin. Sen kiehtovat päähenkilöt vetosivat minuun välittömästi. Jääkylmää altruismia ja pikimustaa kollektiivista hapatusta tuputtava Sofia Lamb on aivan yhtä rakastettava inhokki kuin edesmennyt, mutta ääninauhoilla yhä eloisa Andrew Ryan. Paljastuupa Rapturen uumenista kokonainen suurmiehen aatoksille pyhitetty huvipuisto, jossa "huvi" kirjoitetaan korkeintaan lainausmerkeissä. Sen keskeisin vetonaula on kummitusjuna valtion ikeessä elämisen kauhuihin!
Bioshock 2 on 2K Games Marnin -tiimin esikoispeli. Vetovastuun vaihtuminen on yleensä huono merkki, mutta tässä tapauksessa jatko-osan laatu on varmistettu haalimalla mukaan alkuperäisen Bioshock-tiimin (2K Games Boston) avainhenkilöitä. Bioshock 2 ei siis ole pelkkien nöösien käsissä.
