Need for Speed 20 vuotta – Tarve vauhdille

Maailman suosituin autopelisarja on 20-vuotias Riiiidge, sori, Need for Speed.

Need for Speed syntyi kaksi vuosikymmentä ja yli kaksikymmentä osaa sitten 3DO-konsolilla. Se ei ollut brändi jo syntyessään, vaan nimeä pidettiin jopa vähän hölmönä . Need for Speedin myyntiä vauhditettiin Road & Track -autolehden maineella, Japanissa 3DO-peli tunnettiin nimellä Road & Track Presents: Over Drivin’.  Vahvasti tuunatussa Saturn-versiossa Nissan Presents: Over Drivin’ GT-R oli vain Nissanin automobiileita. Sekavan startin jälkeen Need for Speedin maine ja sen tuottama mammoma paisuivat kierros kierrokselta. Nykyään se on maailman myydyin autopelisarja huikealla 140 miljoonalla kappaleella.

No Need for 3

Aikoinaan suhteellisen realistista Road & Track Presents: The Need for Speed -maantiekaahailua ei polkaistu esiin tyhjästä. Sen kehitti EA Kanadan Pioneer Productions -tiimi, joka tunnettiin ennen EA:n leipiin siirtymistä Distinctive Softwarena. Sen käsialaa olivat sellaiset autoklassikot kuin Stunts ja ensimmäiset Test Drivet.

Pioneer Productionsin tueksi värvättiin legendaarinen amerikkalainen Road & Track -autolehti, joka avusti kaarojen käyttäytymisen säätämisessä ja äänten tallentamisessa. Tunnetun autolehden buustaama Road & Track Presents: The Need for Speed oli ensimmäinen autopeli, joka onnistui myymään jotain muuta kuin digitaalisia superautoja: unelman toisesta elämästä. Elämästä, jossa rahalla ja nopeusrajoituksilla ei ole väliä. Aikalaismediaan Electronic Artsin autounelma upposi hyvin.

The Need for Speed ilmestyi elokuussa 1994 3DO:lle, joka oli entisen EA-pomo Trip Hawkinsin vuonna 1993 julkaistu epäonnistunut yritys konsolistandardin luomisessa. Tyyppäsin Need for Speediä Panasonicin jenkki-3DO:llani ja pakokaasun käryiset nostalgiahuurut kirvelivät silmiäni. Tarkkuus ja ruudunpäivitys ovat mennyttä maailmaa, mutta ajan hampaan raapaisuista huolimatta aidossa ja alkuperäisessä on sitä jotain: rehtiä gumball-kisailumeininkiä, jota kaipaan edelleen sarjaan takaisin. Urheiluautot paahtavat kovaa maantie-etapeilla ja kuskin pahimpia uhkia ovat mutkainen maantie ja vauhtisokeus.

Puolirealistisesta ensimmäinen osasta Need for Speed -sarja on vähitellen muovautunut vapaamuotoiseksi arcadekaahailuksi, jossa superautokytät kolistelevat puskureita melkein jatkuvasti. Viimeisin Need for Speed: Rivals PS4:lle ja kumppaneille on jotain tyystin muuta kuin kevyitä simulaattoriviboja huokuva esi-isä. Rivalsissa vedetään kurvit suoriksi hurjilla lusikka pohjassa -nelipyöräsladeilla ja soditaan siinä sivussa poliiseja vastaan scifihtävillä aseilla.

Jotain jokaiselle

Need for Speedien ensimmäisen ja viimeisen osan väliin mahtuu kaikenlaisia virityksiä. Autopelisarjojen kameleontti on taipunut monenlaiseen, eikä sarjan osilla ole välttämättä juuri muuta yhteistä kuin tyyriit autot. Poliisitakaa-ajot nousivat framille jo Need for Speed III: Hot Pursuitissa, kevytsimuhtavaa otetta kokeiltiin toistamiseen Porsche Unleashedissa, maanteiden kuninkaat siirtyivät kaupunkeihin ja tuuneriräppänöiden virittämiseen Need for Speed: Undergroundissa, rata-autosimulaatiota tyypättiin Shiftissä, The Run esitteli leffamaisen kerronnan ja Need for Speed: World tarjoaa free-to-playta ja MMO-elementtejä.

Pelisarjat eivät veny näin pitkiksi vahingossa. Need for Speedien yhteiset peruseväät menestykseen ja kaikkien tuntemaksi autopeli-ikoniksi olivat aidon näköiset ajoneuvot, sekä oikeat auto- ja tuotelisenssit aikana, jolloin muilla kuin EA:lla ei niihin ollut varaa. Suosion kasvua eivät tietysti millään lailla haitanneet alusta saakka jokaiselle riittävän suurelle pelialustalle julkaiseminen ja ammattimaiset tuotantoarvot. Tai jokajannuja syleilevä helppo ja näyttävä ajaminen, joka vietiin 2000-luvun edetessä äärimmäiseen arcadelaitaan.

Need for Speedin menestykselle tärkeitä alkutahteja avitti myös sopiva ajoitus. Konsolikaahailua hallitsivat 90-luvulla Namcon ja Segan isot arcadenimet, kuten Ridge Racer ja Sega Rally, mutta puuseella kilpailu oli kevyempää. Vain Screamer-sarja puski osittain samaan markkinarakoon. Need for Speed valtasi pc:llä tyhjiön, jota simulaattoriorientoituneet autopelit eivät pystyneet täyttämään – siitä eteenpäin tarvittiin lähinnä määrätietoista brändin kehittämistä, ja sen EA:n markkinamiehet ovat aina osanneet.

EA:n kvartaalibisnesmalli tarttui urheilupeleistä Need for Speediinkin kakkososasta eteenpäin: uusi peli tai kaksi ulos joka vuosi. Sarjan kaupallinen huippukohta oli vuonna 2005 julkaistu, kevyesti GTA:lta tuoksahtava hiekkalaatikkomainen Need for Speed: Most Wanted, joka ylitti 16 miljoonan kappaleen myynnin. Most Wantedissa haastettiin mustan listan kuskien tuunerirasseja keräämällä rahaa ja mainetta Rockportin vaihtelevissa katukisoissa. Rockportin pollarit eivät tyytyneet katsomaan kisoja sivusta.

Julkaisutahdin kiristyessä kaikki osat eivät tietenkään voi olla parasta A-luokkaa, koska pelien kehittämisestä vastasivat vain harvoin samat ihmiset. Yksi Need for Speedin historian yököttävimpiä kompurointeja on Wiille 2009 julkaistu teknisesti ruma ja tyystin tyylitajuton arcaderäpellys Need for Speed: Nitro, joka yritti kovasti lainata Burnouteja.

Uhkaava burnout

Need for Speed sai 2000-luvun alkuvuosina varteenotettavan vastuksen brittiläisen Criterion Gamesin kehittämistä, reippaan lennokkaista Burnout-kaahailuista. Vuonna 2004 EA teki ison talon ratkaisun: osti arcademaisen Burnoutin ja koko Criterion Games -tiimin EA:lle. Vuonna 2008 julkaistu Burnout: Paradise jäi toistaiseksi Burniksen joutsenlauluksi. Peliliike osoitti hyvää bisnestajua EA:lta, sillä Criterion Games toi ryhtiliikkeen Most Wantedin jälkeiseen menestyskrapulaan ja Need for Speed -sarjan myyntilukujen romahtamiseen.

Käytännössä Burnout sulautettiin Need for Speediin. Criterionin kehittämät Need for Speed: Hot Pursuit ja Most Wanted -reboottaukset ovat erittäin burnoutmaisia: fyysikan lakeja siteeksi noudattavia vauhtikaahailuja, joissa vastustajat teilataan Burnout III: Takedownissa debytoineeseen tyylin (epä)rehellisesti runttaamalla. NFS:n autot ovat tosin Burniksen vastustajia kestävämpiä.

Hyvin vastaanotetusta uudesta Most Wantedista huolimatta viimeisimmän Need for Speed: Rivalsin kehitti ruotsalainen Ghost Games, jota tuki pääosin Criterionilta siirtyneistä rivityöntekijöistä koostuva Ghost Games UK. Criterionin perustajajäsenet Alex Ward ja Fiona Sperry lähtivät kuihtuneesta Criterionista tämän vuoden alussa, lähdön vaikutukset Need for Speedille jäävät nähtäväksi.

Näillä näkymin sarjalle ei ole loppua näköpiirissä. Pikemminkin päinvastoin, sillä vuoden 2014 alkupuolella pelisarja laajeni leffateattereihin. Peleissä pieni paussi tai hengähdystauko voisi olla tarpeen, ettei Need for Speedille tule burnoutia. Tarkemmin ajatellen vuoroveto Burnoutin kanssa ei välttämättä olisikaan lainkaan huono veto! Pieni tauko saattaa olla luvassa, sillä sarjan kehitystiimit näyttävät olevan käymistilassa.

Nykyisistä burgerimakuun osuvista Need for Speed -peleistä voi olla montaa mieltä, mutta sarjana se on kiistatta yksi videopelimaailman jättiläisistä, tai dinosauruksista, Marion, Call of Dutyn ja kumppanien rinnalla. Need for Speed on massojen hupikaahailua, ei siitä mihinkään pääse eikä tarvitsekaan päästä.

Ilmainen vinkki Need for Speedin jatkolle: ottakaa pari askelta taaksepäin. Henkilökohtainen suosikkini on edelleen ensimmäinen 3DO:n The Need for Speed, joten paluu sarjan juurille olisi tosi kova juttu - realismiruuvi Gran Turismo -kireyteen, mies (tai nainen), komea auto, vapaa maantie ja satunnaiset normipoliisit taustapeileissä.

Siinä se asian ydin.

 

Road & Track Presents: The Need for Speed

(Electronic Arts, 3DO, 1994)

Vauhdin tarpeen ensimmäinen osa oli tiivis paketti: kahdeksan urheiluautoa ja kolmeen osuuteen jaetut city-, alpine- ja coastal-maantiepätkät. Rahamiesten laitonta etappirallia kuvaavan The Need for Speedin kaiut näkyvät läpi sarjan historian, sillä tunnelmaltaan yllättävän samankaltaiset kaupunki-, vuoristo- ja rannikkomiljööt ovat säilyneet repertuaarissa näihin päiviin saakka – viime vuonna julkaistun Rivalsin jättipuumetsät näyttävät hätkähdyttävän samalta kuin 3DO-debyytissä.

Sen sijaan jo museoikäiset superkaarat, kuten Lamborghini Diablo VT, Ferrari 512TR ja Porsche 911 Carrera ovat nykyään harvinaisempaa herkkua. Ajokkeihin tuodaan simumaista otetta valinnaisilla käsivaihteilla ja taitavasti piirretyillä ohjaamonäkymillä, joissa on toimivat taustapeilit, nopeus- ja kierroslukumittarit. Tuotantoarvot olivat alusta saakka kohdillaan, sillä kilpurit esitellään hienoilla videopätkillä ja autolehtimäisillä latauskuvafotoilla. Etappien välissä leukailee Brennan Bairdin näyttelemä vastustaja X-Man: ihanan ärsyttävä ysäritukkadude, joka heittää videolyhäreissä tuloksesta riippuvaa läppää – Bairdin osuus leikattiin muiden alustojen heikommista käännöksistä.

Paketin takakansi mainostaa kaarojen fysiikkamallinnusta realistiseksi ja sitä se arcademaiseen nykymeininkiin verrattuna onkin: autoilla on massaa, kahva edellä etenemisen voi unohtaa, kolhuista seuraa spinnauksia ja kunnon kolareissa kaara kiepsahtaa pari volttia katon kautta ympäri ja romuttuu. Autoja tai elämiä on kolme ja nopea ajaminen tuo niitä pari lisää, joten vähitellen mutkaisemmiksi muuttuvien etappien maalin saavuttaminen ei sinänsä ole ongelma. Digitaalipadille alistetun ohjauksen tuntuma on asiallinen, jos on tottunut suuntien naputteluun kurvin tiukkuuden mukaan.

Poliisit ovat kaaharille ainostaan pieni haitta jatkuvan häiriköinnin sijaan. Jos kyttien ohi hurautetaan liian lujaa, ne lähtevät perään. Ja jäävät hitailla romuillaan heti jälkeen, jos sporttimobiilia ei samassa syssyssä sössi baanalta pihalle. Ohi päässyt skoude antaa tiketin, mihin tuhrautuu aikaa, jonka mukaan ajo pisteytetään. Toisin kuin viime vuosina, ökymasiinat tuntuvat oikeasti spesiaalipeleiltä, kun poliisit jäävät suoralla tiellä helposti nielemään pölyä – todelliset vastustajat ovat maantien kurvit.

Kun käsitellään 20-vuotiasta peliä, tekniikka ansaitsee muutaman lauseen. Pinnoitettu (uutta ysärin alussa) polygonigrafiikka on puolikiinteän kamerakulman ja levyltä striimatun geometrian ansiosta aikalaistason ehdotonta huippua, vaikka 3DO-konsoli on ensimmäistä Pleikkaa selvästi heikompi 3D-laite. Ruudunpäivitys rullaa miellyttävän tasaisena, joten vauhdin tunne on matalahkosta päivitysnopeudesta huolimatta hyvä. Kulmikkaiden automallien pinnoitteet ovat luonnollisesti melkoista pikselisuttua, joten kaarat tunnistetaan lähinnä värin perusteella – jos en tietäisi merkkeja ja malleja etukäteen, superkaarojen bongaaminen ulkoa päin olisi vaikeaa.

Teknisesti karkeasta grafiikasta huolimatta nostalgialasien ei tarvitse olla pullonpohjia. Konsoli-3D:n esihistorian merkkiteos The Need for Speed on edelleen viihdyttävä peli, sillä vapaassa maantiessä ja mies & auto -asetelmassa on aina tietty tenho. Yksi ilta hurahti kevyeen muistoja virkistäessä – kokemus oli huomattavasti jännittävämpi (eikä mainittavasti rumempi) kuin samaan syssyyn tyyppäämässäni, 10 vuotta nuoremmassa PS2:n Most Wantedissa.

 

Need for Speed

(3D-versio, 2014, Ohjaus: Scott Waugh)

En odottanut Need for Speed -leffalta mitään, joten se yllätti positiivisesti: laittomien autokilpailujen ympärille kietoutuva kulunut kostotarina ei voita käsikirjoituspalkintoja, mutta se pysyy koossa ja erittäin energisesti kuvattua kaahaamista seuraa mielellään. Se on autopelielokuva, mutta hei, minä olen autopelifani!

Pääosissa kaasuttavat Aaron Paul, Dominic Cooper, Shelby GT-500 ja Koenigsegg Agera. Vääryyksiä kokenut Tobey Marshall (Paul) on puiseva heppu, mutta onneksi hänen limaisessa vastustajassaan Dino Brewsterissa (Cooper) on enemmän karismaa. Paulin sijaan olisin mielelläni katsellut ja kuunnellut pääosin pelkääjän paikalla istuvaa söpöä brittiblondia Juliaa (Imogen Poots) enemmänkin. No autojen takia tätä katsotaan ja Need for Speedin ilmava 3D-kaaraporno on ensiluokkaista.

NFS-peleistä tutuissa miljöissä ujeltavia miljoonien eurojen superautoja zoomaillaan pelimäisistä kuvakulmista, faneilla riittää bongattavaa. Räväkkää nasta laudassa -rälläämistä kuvataan runsaasti suoraan kojelaudan takaa ja heh, kerran jopa sisäkuvakulmaa käännetään aivan kuin pelissä. Juoni tuo mieleen The Run -pelin ja finaalin kisa on täyttä Hot Pursuit -runttaamista. Pelitaustaa ei silti tuoda esiin päällekäyvästi. Jos ei tiedä NFS-peleistä mitään, asioihin ei kiinnitä samalla tavalla huomiota (testattu koe-eläimellä).

Need for Speed on viihdyttävämpi kuin näkemäni The Fast and the Furious (Hurjapäät) -sarjan rainat ja käänteisen logaritmisella pelileffamittarilla se on jopa hyvä teos. Tiivistäminen ei tosin olisi ollut pahitteeksi, sillä yli kaksi tuntia täysillä raivoavia moottoreita on korville liikaa.

Kolme rattia

 

 

Lisää aiheesta