Ökyrikkaat tiesiat fiineine urheiluautoineen ovat jälleen täällä, valmiina jättämään poliisin katselemaan perävalojaan. Tällä kertaa lommo Ferrarin kyljessä saattaa kuitenkin synkistää heidän päiväänsä ikävästi.
Vauhdintarvetta tuntuu ihmisillä riittävän, pitkää aikaa ei ole kulunut siitä kun Electronic Arts pläjäytti markkinoille edellisen osan suositusta NFS-sarjastaan. Onneksi, vaikka firma onkin surullisenkuuluisa häikäilemättömästä rahastuspolitiikastaan, Road Challenge tarjoaa läjäpäittäin uusia ominaisuuksia eikä vain tyydy olemaan sama peli eri radoilla.
Suurimman mullistuksen on kokenut autojen valmistusmateriaali - rikkoutumaton hypermetalli on korvattu lievästi lommoutuvalla supermetallilla, joskin vapaasti säädeltävissä kisoissa lommoutumattomankin auton saa tehtaalta tilata. Uudessa vaurionmallinnuksessa saattaa vaikkapa tuulilasi mennä säröille kierteisen tuplavoltin ja katolleen mäiskähtämisen jälkeen. Ajo-ominaisuudetkin kärsivät rajoitetusti törmäilystä, lähinnä kiihtyvyys joka muuttuu pahimmillaan äärimmäisen nykiväksi.
Toinen suuri uudistus tuo mieleen Gran Turismon. Niin yksittäisiin kisoihin, turnauksiin kuin erikoistapahtumiin tarvitaan tietyntyyppinen auto, jonka ostamiseen ja kolmen virityspaketin asentamiseen kerätään palkintorahoja. Ominaisuus tuo huomattavasti lisää syvyyttä peliin verrattuna sarjan edellisiin osiin. Erinomainen parannus, vaikkei mitään varsinaisesti uutta olekaan keksitty eikä muualta omaksuttuja vaikutteitakaan toteutettu kovin monipuolisesti.
Jokaiselle jotakin
Kuusi turnausta ja kahdeksan erikoistapahtumaa ovat pelitavoista merkittävimmät. Ne koostuvat osakilpailuista, joissa hyvin sijoittuminen on ainoa tapa saada käyttöönsä uusia ratoja ja autoja. Kisojen muoto, pituus, vaikeus ja palkinnot vaihtelevat suuresti tarjoten runsaasti erilaista pelattavaa, esimerkkinä knockout-kisa jossa jokaisen osakilpailun viimeiseksi jäänyt lähetetään kotiin kunnes vain paras on jäljellä. Varsinkin liikenteen seassa ajettavissa turnauksissa tunnelma on hektinen ja nyrkki heiluu ohituskaistalle eksyville volvokuskeille.
Testiajo on nimensä mukaisesti rauhallista köröttelyä valitsemallaan radalla ja autolla yhden kierroksen ajan, liikenteen seassa mutta ilman häiritseviä vastustajia. Yksittäinen kisa on puolestaan nimensä mukainen spektaakkeli, maksimissaan viittä tietokoneen ohjastamaa mobiilia vastaan vapaavalintaisissa olosuhteissa. Koska kaiken pystyy säätämään mieleisekseen, muodostuukin testiajo pelaajan kannalta täysin turhaksi ominaisuudeksi.
Jo alkudemo kertoo, mihin on panostettu: Hot Pursuit-moodia on viety yhä pidemmälle. Poliiseja on mukana takaa-ajossa parhaimmillaan lähemmäs kymmenen, tarpeen tullen he pystyttävät tiesulkuja piikkimattoineen ja tuovat paikalle lisää entistä nopeampia autoja taitavempine kuskeineen. Jopa helikopteri saattaa liittyä jahtiin jos demoa on uskominen, tosin tehosekoittimen pörräämisen huomaa vain uusintojen taustalla. Autoon asennettu poliisiradio suoltaa lainvalvojien keskustelua paikallisella kielellä luoden tunnelmaa. Poliisinakin voi ajaa, päästen itse kirjoittelemaan rikesakkoja kaahareille.
Valitettavasti Hot Pursuitissa ei ole käytössä kaikkia autoja. Ferrarit ja mersut pysyvät autotallissa kun hurjastelija lähtee baanalle, johtuen ilmeisesti lisenssin rajoituksesta - ruttuun saa auto mennä mutta ei ajaa tutkaan?
Kaksinpeliä varten löytyy edellisten lisäksi tiukkojen miesten tiukka kisa - panoksena auto kummankin muistikortilta. Gran Turismo-tyyppistä kiintymistä autoihin yksilöinä ei ainakaan minun tapauksessani tosin päässyt syntymään, joten menetyksen aiheuttama kismitys ja hampaidenkiristely jäi kovin vähiin.
Missä mennään?
Ratoja on kymmenen: seitsemän maantiepohjaista ja kolme erityisesti GT-autoille tarkoitettua kilparataa. Itse ajoon vaikuttavia vaihtoehtoja ovat radan lisäksi kierrosmäärä, käänteisyys, peilaus, sää, liikenne ja vuorokaudenaika, jotka saa määritellä täysin vapaasti. Turnauksissa ja erikoistapahtumissa olosuhteet määräytyvät kilpailun mukaan ja jatkuvasti muuttuvat tekijät vaikeuttavat suunnattomasti radan ulkoaoppimista.
Radat ovat sijoitettu todellisiin valtioihin, ja maisemat vaihtelevat sen mukaisesti aina Kanadan havumetsistä ranskalaiseen pikkukaupunkiin katukahviloineen. Vaihtelevuudestaan huolimatta (tai siitä johtuen) yksikään rata ei yllättäen osoittautunut muita merkittävästi heikommaksi tai paremmaksi, vaan kaikkia ratoja ajaa yhtä lailla mielellään. Tienvarsille istutetut puut tosin muodostuvat pieneksi ongelmaksi, pelin törmäysrutiinin tulkitessa hyvin herkästi pienenkin hipaisun autonpysäyttäväksi suuronnettomuudeksi.
Monipuolisista kisausoptioista ja kaikesta tilpehööristä ei olisi paljoakaan hyötyä, ellei toteutuskin olisi ensiluokkaista. Autot ovat tarkasti mallinnettuja ja voivat kaatua - useinpa vielä niin tekevätkin - toisin kuin Gran Turismossa. Ratojen taustamaisemat ovat kauniita, ja mikä parasta: kaikki pyörii käytännössä ilman minkäänlaista ruudunpäivityksen hidastumista - ainoastaan jaetulla ruudulla pelaaminen tai rankka liikenne yhdistettynä yöhön aiheuttaa hetkittäin häiritsevää nykimistä. Yö- ja sade-efektit ovat onnistuneita, joskaan rankkasateessa kuski ei koskaan pääse ajamaan vaan kyse on pienestä tihkusta. Uusinnat ovat todella komeita, varsinkin läpinäkyvät ikkunat ja rattia vääntävä valkokaulusjuppi valtavine kaksoisleukoineen ilahduttivat suuresti.
Vaisun kuuloista
Moottorin pörinät eivät erotu edukseen, samat äänet on kuultu satoja kertoja aiemminkin. Eri maiden poliisivoimien keskustelu hymyilyttää, ja kieltä ymmärtämättömän saattaa tiesulkukin päästä yllättämään. Taustamusiikit ovat taustamusiikkia, mitäänsanomatonta teknohtavaa jumputusta tuntemattomien suuruuksien esittäminä joka ei jää mieleen muttei häiritsekään.
Kontrollit ovat analogisella ohjaimella lievästä yliherkkyydestään huolimatta toimivat, hetken totuttelun jälkeen auto ei enää vaapu kuin känniläisen ohjastamana. NFS tarjoaa kolme vaihtoehtoista mallia, mutta vapaasti ohjainta ei valitettavasti saa konfiguroitua. Digitaalista ohjainta voi suositella vain jos haluaa tuntea itsensä Mika Saloksi Arrowsilla - kilpaa ei pysty ajamaan sillä minkäänlaista tuntumaa ei saavuteta.
Tietokoneen kuskit ajavat todella hyvin, varsinkin poliisit, mutta kaikkien kaasupedaalin alle on valitettavasti unohtunut puupalikka. Jo lähtökiihdytyksessä pojat häviävät useita sekunteja, eikä kilpailun voitto ole juuri koskaan kiinni muiden hyvyydestä vaan omasta tyrimisestä tai auton huonoudesta. Lisäksi kunnon sikahäkkis-taktiikkaan (täysillä kylkeen) pleikkarikuskit eivät osaa reagoida vaan panikoituvat täydellisesti törmäten usein lähimpään esteeseen.
Realismia NFS: Road Challenge ei edes tavoittele, minkäänlaista autonsäätömahdollisuutta automaattivaihteiston ja ABS:n päälle/pois-valintojen lisäksi ei tarjota ja autot käyttäytyvät huippunopeus ynnä kiihtyvyys poislukien melko lailla identtisesti. Omalla alallaan, rennohkona rallauspelinä, NFS joka tapauksessa loistaa. Mitään vallankumouksellista ei ole keksitty, mutta ovatpahan tehneet hyvää ja helposti omaksuttavaa viihdettä autopelien ja ylinopeuden ystäville.
87
