Demoninen tohtori Crowley tekee hirvittäviä kokeita 1930-luvulla. Mustan magian parissa sähläävä Crowley luo ihmisistä verenhimoisia zombeja ja muita ällöttäviä friikkejä.
Eräs tuskan täytteisten kokeiden tuloksista on rujo kuvatus nimeltä Wallace. Vankityrmän lähellä tapahtuneen räjähdyksen myötä se onnistuu pakenemaan tohtorin käsistä. Vannottuaan kostoa mies lähtee Crowleyn perään kourassaan kookas kirves, jolla hän pilkkoo kaikki vastaan tulevat kummajaiset veriseksi silpuksi.
Wallace löntystelee lähinnä hämärissä sisätiloissa ja synkillä sateen kastelemilla pihoilla. Tyyliin sopivasti alueet on koristeltu rikkinäisillä esineillä, ruosteella ja punaisilla tahroilla.
Etenemissuuntia on lähes aina tarjolla vain yksi. Joskus reitit haarautuvat, mutta vaihtoehdot ovat lyhyitä umpikujia, joiden perältä kaivetaan esiin avaimia sekä ase- ja energiabonuksia. Väylät ovat pimeyttä lukuunottamatta niin selkeitä, että ongelmapaikkoja ei juuri ole.
Nightmare Creatures II muistuttaa pintapuolisesti Soul Reaveria ja Silent Hilliä, mutta moiset mielikuvat murskataan nopeasti. Wallacen seikkailuissa ei kaivata akrobatiaa tai ajattelua, joten kuvakulma jää ainoaksi yhteiseksi tekijäksi.
Päätöntä menoa
Koska tarjolla ei ole varsinaista tutkimusmatkailua, pääpaino siirtyy taisteluihin. Hyökkäysvaihtoehtoihin kuuluvat hirmuinen potku ja kaksi riuskaa huitaisua kirveellä. Kirveen takana voi lisäksi kyhjöttää suhteellisen hyvässä suojassa.
Kertakäyttöisten erikoisaseiden valikoimissa on vastustajan jäädyttävää sumua, dynamiittia ja lihansyöjäkärpäsiä. Näillä rojuilla hirviöistä tulee saman tien entisiä. Wallace osaa myös muutaman lyhyen liikesarjan, joilla otuksista voi leikata raajoja irti.
Myöhemmin mukaan tarttuu kaksipiippuinen katkaistu haulikko, joka helpottaa kookkaampien hirviöiden paloittelua. Piipun tielle sattuvista vastustajista suurin osa on laakista vainaita.
Hyökkäysanimaatiot ovat mukavasti liioiteltuja ja kohtuullisen sulavia. Taisteluliikkeiden lisäksi sankari osaa hyppiä. Loikka näyttää tosin olevan täysin eri animaattorin kynästä, sillä se on kulmikas ja jäykkä. Pitkien iskuanimaatioiden takia yksinkertaiset kontrollit tahmaavat etenkin taistelutilanteissa.
Wallace kääntyy automaattisesti kohti lähintä vastustajaa. Vihollislaumat käyvät päälle kiltisti hirviö kerrallaan, ja vain lukituksessa oleva otus taistelee. Muut tyytyvät hortoilemaan alueella uhkaavan näköisinä. Lukituksen ulkopuolella oleva mönkiäinen lyö vain, jos Wallace tunkee sen syliin väkisin. Typeryyden huippuna erikoisaseita ei saa käyttää tasopomoihin.
Monet hirviöt ovat niin sitkeitä, että komea kirves muistuttaa teholtaan lähinnä ilkeää hammastikkua. Kombojen käyttö tosin nopeuttaa otusten murjomista. Ne tekevät otteluista myös riskialttiimpia, sillä suttuisen tuntuman myötä kombot eivät läheskään aina onnistu ja hirviöt saavat hyökkäyksiä läpi. Osa vastustajista tekee taistelun alussa erikoisanimaatiolla höystetyn iskun, jota ei voi torjua. Epäreilu temppu menisi vielä friikkien ensiesiintymisen ohessa, mutta sitä käytetään kylmästi joka kerta, kun kyseisen kiusankappaleen kloonit kehtaavat näyttää naamaansa.
Hirviöitä liukuhihnalta
Toilailu yrittää esiintyä kauhuseikkailuna, mutta tapahtumat rapautuvat nopeasti splatter-henkiseksi hirviöiden ruhjomiseksi. Jokainen osunut isku roiskii verta runsain mitoin pitkin seiniä ja lattioita. Veri valuu hetken ja imeytyy sitten maisemaan. Punaisilla pikseleillä mässäillään niin paljon, että kauhufaneja hetken hykerryttävä efekti latistuu tusinatavaraksi jo kymmenessä minuutissa. Myös jatkuvasti vastaan lappaviin otuksiin turtuu, eivätkä periaatteessa yllättävät käänteetkään enää onnistu säikäyttämään. Juonen irvikuva olisi kaivannut parempaa rytmitystä ja suvantohetkiä.
Huoneissa ja kaduilla lojuvien kamojen kolhiminen tuottaa myös harmaita hiuksia. Jotkut esineet siirtyvät kun niitä hakataan, toisten päälle taas voi hyppiä. Osa hajoaa ja muutamista lentää päreitä, mutta muutoin ne kestävät mitä vain. Suurin osa tavaroista ei reagoi Wallaceen lainkaan. Ennen pitkää rojuista oppii väkisinkin, mikä käyttäytyy milläkin tavalla, mutta maailman uskottavuutta johdonmukaisuuden puute syö kummasti. Jos haluaa kerätä kaikki bonukset, joka paikassa on hutkittava huonekaluja kuin heikkopäinen, mikä rassaa pidemmän päälle.
Painajaisököjen parasta antia on teknisesti tasokas grafiikka. Resoluutio on korkea ja yksityiskohtia on paljon. Valitettavasti maisemat ovat lipsahtaneet liian pimeiksi. Kaukosäätimen kopeloinnista huolimatta muutama hämärä tunneli saattaa jäädä piilon pitkäksi aikaa. Äänet luovat tunnelmaa onnistuneesti ja etenkin moottorisahafriikin hullu hohotus painuu mieleen.
Kaliston mätkintäseikkailu on mainoksen mukaan jopa kymmenen kertaa edellistä osaa laajempi. Muhkeaan pituuteen on päästy pelielementtejä armottomasti toistamalla. Saman junnaamisessa ei ole periaatteessa mitään kuolemanvakavaa vikaa, kuten neiti Croft on todistanut jo monta kertaa. Nyt vain jo alunperin ohuet ainekset on venytetty niin pitkälle, että puutuminen iskee nopeasti. Hirviösilppuria kannattaa vilkaista vain, jos kaikki Capcomin kauhuklassikot ja Silent Hill on kulutettu puhki.
73
