Törmäsin ensimmäiseen game overiini, kun peliaikaa oli kulunut 30 sekuntia. Tervetuloa takaisin, vanha kamuni Ninja Gaiden, armoton aggressiopaketti ja nykypelaamisen antiteesi!
Vain yksi moderni pelisarja uskaltaa tunkea padin takapuoleen poikittain heti kättelyssä: Ninja Gaiden. Tuimien taisteluiden nimeen vannovat Team Ninjan toimintaseikkailut eivät anna hetkenkään herpaantumista anteeksi. Jokainen pelimetri ansaitaan hiellä ja hurmeella.
Heikkohermoisten pullamössöpoikien itsetuntoa koettelevasta oppimiskäyrästä huolimatta en suostu kutsumaan Ninja Gaiden II:ta vaikeaksi peliksi. Se ei vaadi mahdottomia, vain valppautta ja kykyä oppia virheistään. Kohtelu on kovaa, mutta pohjimmiltaan reilua, kunhan oppii kunnioittamaan vastustajiaan. Kunnioituksesta seuraa vatsanpohjaa hivelevää jännitystä. Hauraan elämänviivan myötä jokainen voitto on mieltä lämmittävä saavutus. Sen tunteen voimalla puskee läpi vaikka harmaan kiven.
Nujakkamureke maistuu pitkälti samalta kuin edellisessä osassa, mutta mikäs siinä, sillä verinen perusresepti on yhä silkkaa rautaa. Arkkidemoneja vastaan taistelevan Ninja Gaiden II:n toiminnassa on tyyliä, räjähtävää energiaa ja dramatiikkaa, joka kumpuaa joustavasta taistelusysteemistä. Katanan sivallukset, sulavat väistöt, vastaiskut ja brutaalit tappoliikkeet seuraavat toisiaan luontevasti ja häkellyttävän vaivattomasti. Lohikäärmeninja Ryu Hayabusan hienojen hyökkäysten koko kirjo irtoaa vain muutamalla namiskalla, joten nopeasti jakeluun uppoavat kontrollit eivät aiheuta missään vaiheessa ongelmia. Se tehtävä on varattu toinen toistaan rankemmille vihollisille.
Hämähäkkiklaanin aggressiiviset ninjat, tylyn suoraviivaisesti runttaavat demonit ja muut mörrit hyökkäävät yksinään, ryhmissä ja joka suunnasta: edestä, takaa, ylhäältä ja alhaalta. Kun tilanne on päällä, selkäydin ja refleksit ottavat ohjat – hurjan vihollislauman keskellä ajatteluun ei ole aikaa eikä paniikkiin ole varaa. Jos puolustautuminen rapautuu hätäiseksi rämpytykseksi, se on siinä. Ilman blokkeja, vastaiskuja ja jatkuvaa liikettä Ryu kohtaa viikatemiehen muutamassa sekunnissa. Kuolettavalla tanssilla on tietty vastustajista riippuva luonne ja rytmi, jota vastaan ei kannata rimpuilla.
Kun rytmiin pääsee kiinni, Ryun makaaberi miekkabaletti maalaa maiseman verellä. Miehet ja hirviöt kaatuvat, raajat lentävät ja päät putoilevat verisuihkujen saattelemana. Ninjakebab on syytä leikata kerralla loppuun asti, sillä kuolemaa pelkäämättömät viholliset kamppailevat viimeiseen henkäykseen asti. Jalaton ninja viskoo shurikeneita ja kädetön demoni sylkee myrkkykaasua. Raajarikot soturit tekevät vaarallisia itsemurhahyökkäyksiä: ninjat tarraavat kiinni ja räjähtävät. Kuoleman portteja kolkuttelevien vastustajien kärsimykset päätetään messevillä poikki ja pinoon -lopetusliikkeillä. Ruumiinpuolikkaat, raajat, veri ja aseet jäävät taistelun jälkeen tyydyttävästi maastoon lojumaan. Koin saavutuksen tunteen, kun edessäni lepäsi noin tusina ninjaa, keskimäärin kilon paloina.
Paranna tapasi
Teilatuista vihollisista lehahtaa ilmoille värikkäitä virvatulia, jotka tuovat Ryulle energiaa, rahaa ja ruutia vihollislaumoja kurmottaviin ninpo-taikoihin. Näyttävät ninpot ovat hätäpelastuksia, joilla käännetään uhkaavasti katajaa kohti kapsahtavat kahakat koivikkoon. Valopallerot imeytyvät Ryuhun automaattisesti, jos hän ei suojaudu tai hyökkää. Helpommin sanottu kuin tehty, jos samaan aikaan päälle puskee viisi ihmissutta.
Kun taktiset kuviot ennemmin tai myöhemmin pettävät, Ryu ottaa pipiä. Osumissa tuntuu voima ja peittelemätön raivo: Ryu horjahtaa maahan tai jysähtää ilkeän näköisesti päin seinää. Torjutut meganiitit pakottavat herra Hayabusan avaamaan suojauksen ja ottamaan muutaman taka-askeleen. Hämärininjat ja demonit käyttävät aukot häikäilemättä hyväkseen, joten puhti hiipuu maksimista kuolemaan hälyttävän nopeasti. Terävästi taistelevat viholliset tuovat mäiskeeseen tiettyä realismia, sillä jokaisella rivimiehellä on mahdollisuus nylkeä pelätty Ryu Hayabusa.
Vaikka rähinät ovat sarjalle ominaisesti tiukkoja, aikaisempaa sallivampi vahinkosysteemi helpottaa etenemistä. Virheliikkeistä rokotetaan kovalla kädellä, mutta riittävän pitkään sinnittelemällä vahingot annetaan anteeksi. Kun viimeinen vihollinen on kanveesissa, Ryun terveys elpyy ja vain osa vammoista jää pysyviksi. Voiton jälkeen ei jää koskaan kuoleman partaalle.
Osittain palautuvan energian ohella tietä tasoitetaan tallennuspatsailla, jotka parantavat Ryun yhden kerran tiptop-kuntoon. Puskin patsaiden välit sitkeästi ilman parannusesineitä, sillä niitä kaivataan enemmän kenttien kliimaksien komeissa pomotaisteluissa. Rahojen järkeviä sijoituskohteita ovat pysyvät ase- ja ninpopäivitykset. Parannusesineiden ostaminen on lähes aina turhaa resurssien haaskuuta.
Ilmainen vinkki: jos et pärjää maastosta irtoavilla ilmaisilla parannushärpäkkeillä, treenaa enemmän tai kokeile rohkeasti jotain uutta. Ponnistus seinästä tai hyppy suoraan kohti saattaa tuoda kaivatun yliotteen. Vähitellen monipuolistuva viholliskaarti pitää rutiiniin jämähtämisen loitolla, sillä samat kikat eivät tepsi lähimainkaan jokaiseen örkkiin.
Lataa ja varmista
Kurmotusta rytmitetään lennokkailla ja räväkän energisillä akrobatiaosuuksilla. Vauhtiin ja ajoitukseen perustuvassa kiipeilyssä on mukavasti omaa otetta: Ryu kimpoilee seinästä seinään, juoksee pystysuoraa muuria pitkin ja hyppää kulman kohdalta viistosuuntaan seinälle. Kädensijat ovat nynnyille tinseille ja tinsessoille, joten jalkojen lipsuminen tietää sukellusta lattialle ja ensimmäiselle askelmalle. Onneksi kämmeissä haavoittui vain egoni.
Suoraviivaiset kentät sijoittuvat komeisiin, mutta selvästi pelimäisiin maisemiin. Kaupunkimiljöissä on runsaasti sankaria oikeaan suuntaan karsinoivia voimakenttiä ja tavalla tai toisella hassua arkkitehtuuria. Kentät on suunniteltu teemoista riippumatta vauhdikasta taistelua silmälläpitäen ja hyvä niin, sillä käsirysyt ovat Ninja Gaiden II:n kantava sisältö, alku ja loppu.
Team Ninjan suorasanainen pomonobu Itagaki on arvostellut muun muassa Devil May Cry 4:n kiinteitä kameroita teknisesti halpoina ratkaisuina. Niillä on etunsa, sillä toisinaan Ninja Gaidenin kamera kadottaa tusinaviholliset kohtalokkain seurauksin. Ryu kohdistaa iskut aina lähimpään örkkiin, mutta se ei auta joka saumassa. Otusten edesottamuksien näkeminen ja sitä myöten niihin varautuminen on tärkeä osa taistelua.
Ninja Gaiden II ei hyödynnä kiintolevyä ja sen huomaa: jokaisen kuoleman jälkeen koko kenttä ladataan uudestaan ja siihen tärvääntyy vajaat puoli minuuttia. Latausrumbaan turvaudutaan jostain ihmeen syystä jopa suljettujen alueiden pomomatseissa. Tauot ovat kuolematiheyteen suhteutettuina häiritsevän pitkiä. Immersiota syövät muutaman sekunnin mittaiset latailut iskevät jopa keskellä kenttää – töksähdys tappelun lomassa näyttää irvokkaalta. Vaikka latauspaussit eivät missään nimessä pilaa Ninja Gaiden II:ta, niitä ei voi ohittaa pelkällä olankohautuksella.
Ninja Gaiden II on hardcore-pelaamisen esitaistelija: siinä menestyminen vaatii aikaa, paneutumista ja taitoa. Ennen kaikkea taitoa. Se on raikkaan reipas litsari muodikkaasti kasuaalin sunnuntaipelaajan poskelle: ryhdistäydy, hyvä ihminen, ei pelien virrassa voi vain lipua ilman kipua. Ninja Gaiden II vaatii paljon mutta antaa enemmän. Se muistuttaa ajasta, jolloin pelaaminen pohjautui haasteen voittamisesta syntyvään mielihyvään, eikä vaivatta etenevän pelituotteen seuraamisesta koettuun puolivelttoon viihtymiseen.
92
