Miltähän tuntuisi ajaa jyrkkää vuorenrinnettä alas polkupyörällä? Ilman käsiä. Ilman jalkoja. Ilman älyä. No Fear Downhill Mountain Biking tarjoaa aiheesta oman näkemyksensä.
No Fear Downhill Mountain Biking on ruotsalaisen UDS:n tuorein projekti, ja ensimmäinen pelkästään alamäkipyöräilyyn keskittyvä peli. Kehitysapua on tarjonnut tunnettu pyöränvalmistaja Giant, jonka avulla pyöräilyn fysiikka on mallinnettu niin hyvin kuin mahdollista.
Olo on todellakin kuin oikean polkupyörän sarvissa. Oikea-aikainen jarrutus on menestyksen avain, liian kova vauhti saattaa pyörän helposti hallitsemattomaan luisuun. Vaikka radat ovat pääosin alamäkeä, väliin mahtuu kohtia, joissa pitää polkea. Jatkuva polkeminen eli x-näppäimen pitäminen pohjassa käy työstä ja fillaristin jalat menevät hapoille, kun voimapalkki näyttää punaista.
Minä poljen, sinä ohjaat
Valittavana on täysimittainen Championship-kiertue tai kisaaminen yksin tai kaverin kanssa. Aika-ajossa voi kisata itseään vastaan ja ennätysajon saa myös haamuna suoritusta kirittämään. Lisäksi Codemasters lupaa, että osoitteesta www.mountainbiking.co.uk löytyvällä koodilla voi osallistua erikoisaika-ajoihin. Ajon päätteeksi lasketaan tarkiste, jolla pelaaja voi osallistua saitin järjestämään kilpailuun. Kuulostaa hyvältä, vaikka kyseinen ominaisuus jäikin testaamatta.
Moninpelaajille on varattu vielä 2_4 pelaajan turnaus ja kaksintaistelu. Turnauksessa kaksi pelaajaa ajaa vuorollaan kaikkia vastaan kunkin kotiradalla ja eniten pisteitä kerännyt voittaa koko kisan. Kaksintaistelussa, joka on tarkoitettu 3_4 osanottajalle, kisat ajetaan vuorotteluperiaatteella ja voittaja jää radalle kohtaamaan seuraavan haastajan.
Pinnat kireällä
Championship-turneessa ajetaan mies miestä tai naista vastaan kolme kisaa. Vain voittaja pääsee jatkoon, sillä yksikin hävitty osakilpailu tuo armotta game over -tekstin ruudulle. Sen jälkeen sama rata pitää aloittaa alusta. Tallennus onnistuu vasta kun kaikki osakilpailut on voitettu, eikä kakkostiloja jaeta.
Parhaimmillaan peli tarjoaa nautittavaa vauhdin hurmaa, mutta pahimmillaan se on saman radan loputonta tahkoamista. Radat ovat pääosin vaikeita ja monipuolisia, ja ne läpäisee vasta sinnikkään harjoittelun jälkeen. Peli antaa lajista todella karun vaikutelman, sillä aloittelija kaatuu tämän tästä ja pyörä pomppii hallitsemattomasti radalla.
Esimerkiksi Matukituki Rapids vaatii pitkää pinnaa. Fillarilla pitää yrittää taiteilla kapealla vuoristopolulla, jonka oikealla puolella väijyy jyrkkä kallioseinä ja vasemmalla vuolaana virtaava joki. Yksikin virheliike, ja voitolle voi käytännössä heittää hyvästit. Kolikon toinen puoli on se, että tuntitolkulla samaa rataa jyystettyään voittopokaalia osaa todella arvostaa.
Matkailu avartaa
Amatööritasolla valittavana on kuusi rataa kuudessa maassa. Lisää ratoja ja vaikeusastetta saa sitä mukaa, kun palkintokaappi täyttyy mestaruuspokaaleista. Myös pyörään saa parempia varusteita voittamalla kisoja. Aivan jokaisen voitetun radan jälkeen osia ei ole tyrkyllä, joten parempien osin haalimiseen menee melkoisesti aikaa. Fillarin varustelu onkin mukava yllyke ajaa vielä muutama kisa, vaikka vakiopyörän ja huippunsa varustellun välinen ero ei vaikuttanut kovin merkittävältä.
Neljästä kuvakulmasta voi valita mieleisensä. Näistä kaksi näyttää pyöräilijän hieman eri etäisyyksiltä ja yksi kuvakulma reitin pyöräilijän silmin katsottuna. Huimin vauhtikokemus syntyy, kun maisemia katselee ohjaustangon takaa. Jyrkimmissä mäissä vatsanpohjaa kouraisee ja käsi hamuaa jarrua. Realismi toimii oikein hyvin.
Musiikin monotoninen jumputus ei anna aihetta ylisanoihin. Grafiikka sen sijaan on nättiä ja soljuu jouhevasti ruudulla. Maisemat vaihtelevat radan sijainnin mukaan ja ovat erittäin uskottavia, ennen kaikkea korkeuserot tulevat selkeästi esille.
Temppu ja kuinka se tehdään
Kauheasti maisemia ei tosin ehdi ihastella, sillä polkupyörän tiellä pitäminen vie kaiken huomion. Kaiken lisäksi radoilla on hyppyreitä, jotka linkoavat pyörän huimaan lentoon. Varsinainen temppurata aukeaa kuitenkin vasta kun amatööritason mestaruus on voitettu. Liikkeet tehdään erilaisilla näppäinyhdistelmillä, ja liikkeet arvostellaan niiden vaikeusasteen perusteella. Temppujen suorittaminen ilmalennon aikana vaatii todella paljon harjoittelua eikä meinaa sujua sittenkään.
Jos tietokonetta vastaan kisailu aiheuttaa hampaiden kiristystä, kannattaa pyytää kaveria kylään. Kaksinpelinä No Fear Downhill Mountain Biking tuntuu paljon mukavammalta. Inhimillinen vastustaja tarjoaa paljon reilumman haasteen kuin tietokoneen ohjastamat extreme-pyöräilijät. Ruudunpäivityskin sujuu riittävän rivakasti jaetulla ruudulla.
Pelihalleista tutut fyysiset ohjaimet löytävät varmasti tiensä koteihin ennemmin tai myöhemmin. No Fear Downhill Mountain Biking yhdistettynä kuntopyörän malliseen ohjaimeen olisi varmasti unohtumaton elämys. Toistaiseksi on tyytyminen DualShockin tarjoamaan tärinään, joka sekin osaltaan parantaa tunnelmaa. Näinkin peli jatkaa mukavasti pyöräilykautta talven yli. Sen pahin vika on yletön vaikeus, mutta jos haaste ei pelota, tarjolla on mukavaa vaihtelua normaaliin pelitarjontaan.
87
