O-naiset

Milo Manaran naiset, ne todella käänsi mun pään! X-Men eli kotoisasti ja sukupuolineutraalisti Ryhmä-X on pitänyt Marvelia pitkään leivässä. Mutta kaventuvilla sarjakuvamarkkinoilla on kaikki keinot otettava käyttöön, jopa naistyövoima. Vanhat X-miehet saavat tehdä tilaa mediaseksikkäämmille X-naisille (Hei, tässä on jotain tuttua!).

Y – viimeiset miehet

Muotia, sisustamista, kokkausta, puutarhanhoitoa – sitäkö on luvassa? Eihän toki, vaan tuiki tavallista mutanttimättöä tiukkaakin tiukemmissa trikoissa. Ja jotta homma ei karkaisi liian naiselliseksi, sarjan tekijöiksi on palkattu pari vanhaa miestä: amerikkalainen Chris Claremont (s. 1950), joka on kirjoittanut 17 vuotta putkeensa Ryhmä-X:ää (Uncanny X-Men, 1975–1991) ja italialainen elävän viivan mestari Milo Manara (s. 1945), jonka teoksia on kiitettävästi julkaistu Suomessakin (muun muassa Intiaanikesä, Vihan päivä 1 ja 2, Matka Tulumiin ja Click 1–4).

Claremontin valinta käsikirjoittajaksi takaa sarjan pysymisen X-kuosissaan, mutta mikä on saanut valitsemaan Milo Manaran kuvittajaksi? Herran aikaisemmat työthän ovat mahdollisimman kaukana amerikkalaisesta valtavirran viitta- ja trikoosarjakuvasta. Itse asiassa Obaman aikaan asti on ollut liki mahdoton edes ajatella Manaraa Yhdysvaltain tiukkapipoisilla sarjakuvamarkkinoilla. Euroopassa eroottiseksi luokitellut Manara-albumit kun ovat amerikkalaissilmin katsottuna pelkkää pornoa.

X – tuntematon

Kun rupesin kirjoittamaan tätä juttua, kaivoin hyllystäni esiin kaikki mahdolliset omistamani Manarat ja yllätyksekseni niitä löytyi toistakymmentä. Albumeita selatessa minulle tuli tunne, että joukossa oli monta, joita en ole ikinä edes lukenut. En nimittäin selailemallakaan saanut päähäni, mitä niissä tapahtui. Kuvat kyllä muistin. Tai tarkemmin ajateltuna muistissani oli yksi kollektiivinen kuva vähäpukeisesta Barbie-nukke-naisesta, jolla on suu O-asennossa auki.

Tarinoiden unohtuminen on sitäkin kummallisempaa kun muistaa, että Manaran albumien kirjoittajina mainitaan sellaisia alansa huippuja kuin Federico Fellini, Hugo Pratt, Neil Gaiman, Pedro Almodovar ja vaikkapa Incal-sarjaakin kirjoittanut Alejandro Jodorowsky. Olen kenties liioitellun visuaalisesti ajatteleva tyyppi tai sitten Manara on jyrännyt piirroksillaan tarinat. Tai ehkä hän on vain osunut naiskuvillaan johonkin syvään ja olennaiseen.

Tarinoista parhaiten mieleeni nousi Hugo Prattin (Corto Maltese -sarjan tekijä) kanssa tehty Intiaanikesä (Jalava 1990). Se onkin mielestäni parasta Manaraa, kuvallisestikin. Suosittelen lukemaan, jos kirjaston kappale on vielä hengissä.

Z – zzz

X-naisissa Manaraa on pidetty tiukasti silmällä, eivätkä vaatteet bikineistä pienene. Ja kun juttukin on mitä on (huttua), alkaa tunnelma olla samaa luokkaa kuin silloin joskus kasariaikaan Angoulêmen sarjakuvafestivaaleilla Ranskassa. Sain kadulla kutsun ja ilmaisen tiketin paikalliseen discoon, jossa vietettiin sarjakuvahengessä Manaran eroottista iltaa. Menin ja jaksoin odotella erotiikkaa puolille öin, mutta sitten korvani ulvoivat apua ja poistuin hotellin hiljaisuuteen. Paikalle jääneet Manara-fanit kertoivat seuraavana päivänä taiteilijan saapuneen illan lopuksi lavalle kahden bikinitytön seurassa. Tytöt tanssahtelivat hetken Manaran ympärillä, heiluttelivat hänen tuoreita alppareitaan ja siinä se. Enpä paljon menettänyt.

Etkä menetä sinäkään, jos et X-naisia lue.

Claremont, Manara: X-naiset, Egmont 2010, 64 sivua, 19,95 euroa.

Lisää aiheesta