J.R.R. Tolkienin fantasiaeepos Taru Sormusten Herrasta on niin maineikas, että nekin, jotka eivät sitä ole lukeneet, tietävät sen ainakin nimeltä. Sormusten Herra on ehdottomasti yksi 1900-luvun merkittävimmistä kirjallisista teoksista, ja sitä pidetään nykyisen fantasiakirjallisuuden esikuvana.
Taru Sormusten Herrasta sai alkunsa jo vuonna 1937 ilmestyneessä lapsille suunnatussa seikkailutarinassa The Hobbit (suom. Hobitti), jossa tavallaan sivujuonena kerrotaan, kuinka huoleton hobittiherra Bilbo Reppuli sai haltuunsa näkymättömäksi tekevän taikasormuksen.
Sormusten Herran alussa sormuksen todellinen luonne Keski-Maan arkkivihollisen Sauronin luomuksena paljastuu, ja Bilbon nuori serkku Frodo ystävineen saa tehtäväkseen kuljettaa Suurimman Sormuksen turvaan Sauronin kätyreiltä. Helpolta kuulostava operaatio osoittautuu ennakoitua vaarallisemmaksi, ja seikkailun edetessä kumppanukset päätyvät eri puolille Keski-Maata toinen toistaan vaarallisempien tapahtumien keskelle.
Vaikka Sormusten Herraa yleisesti pidetään trilogiana (kirjasta tuli kolmiosainen sen ajan painoteknisistä rajoituksista johtuen), itse asiassa taru koostuu yhteensä kuudesta kirjasta, jotka on jaettu kolmeksi kokonaisuudeksi. Ensimmäiset kaksi, The Fellowship of the Ring (suom. Sormuksen ritarit) ja The Two Towers (suom. Kaksi tornia), ilmestyivät vuonna 1954 ja seuraavana vuonna niitä seurasi kaksi viimeistä kirjaa sisältävä The Return of the King (suom. Kuninkaan paluu).
Sormuksen ritarit on vielä aika pitkälti Hobitin tyylinen seikkailu, mutta toiseen osaan siirryttäessä tarina alkaa muuttua yhä synkemmäksi ja vakavammaksi huipentuen epätoivoiseen taisteluun Sauronin valtavia armeijoita vastaan ja viimeiseen rutistukseen pimeyden ytimessä.
Tolkienin kerronta kulkee hienosti. Ensimmäisen osan ajan tarina on yhtenäinen ja etenee kohtuullisen suoraviivaisesti, mutta myöhemmin seurataan tavallaan rinnakkaisia juonipolkuja Frodon ja hänen seuralaistensa hajaantuessa kukin omille teilleen. Silti tarina pysyy koossa hyvin, yllättäviä juonenkäänteitä on riittävästi eikä kertomuksen punainen lanka pääse missään vaiheessa katoamaan.
Kulttikirjasta klassikoksi
Ilmestymisensä jälkeisinä vuosina Tolkienin massiivinen teos ei saavuttanut mitenkään erityisen suurta suosiota, sillä sitä pidettiin aikuisille liian lapsellisena eikä oikein lastenkirjaksikaan sopivana. Vasta vuonna 1966 julkaistu uusittu laitos ja erityisesti sen pokkariversio nosti Sormusten Herran suuren yleisön tietoisuuteen. Varsinkin hippien ja muiden kukkaislasten keskuudessa Frodo Reppulin tarinasta tuli valtaisa hitti.
Siitä lähtien Sormusten Herra on kuulunut kirjallisuuden klassikoihin, ja tästä kielivät myös huikeat myyntiluvut: alle viidessäkymmenessä vuodessa kirjaa on myyty yli sata miljoonaa kappaletta ja se on käännetty 40 kielelle.
Suosiota ovat sekä fanit että kirjallisuudentutkijat yrittäneet eri tavoin tulkita. Sekä Keski-Maan karttaa että Sormusten Herran tapahtumia on yritetty sovittaa oikean maailman maantieteeseen ja historiaan, ja yleistä on ollut muun muassa hobittien kotiseudun, Konnun, sijoittaminen Englantiin Tolkienin lapsuudenmaisemiin sekä Sormuksen Sodan vertaaminen toiseen maailmansotaan. Vaikka monet tulkinnat ovat ajatuksia herättävää luettavaa, Tolkien itse kiisti kaikki tällaiset yhteydet tosielämän tapahtumiin ja paikkoihin.
Kestää isältä pojalle
Mikä tekee Sormusten Herrasta niin merkittävän? Perusjuonena on melkoisen perinteinen hyvän taistelu pahaa vastaan, mutta kiistattomien kielellisten ansioiden lisäksi huomattavinta on se, että Tolkien loi yksin (tosin kymmenien vuosien aikana) vertaansa vailla olevan syvällisen ja yksityiskohtaisen fantasiamaailman kansoineen, kielineen ja historioineen.
Tämä oli sen luokan saavutus, että samaan ei ole Sormusten Herran jälkeisinä vuosikymmeninä pystynyt yksikään fantasiakirjailija tai pelisuunnittelija, vaikka aikaa ja resursseja on varmasti ollut enemmän kuin tarpeeksi. Niinpä Taru Sormusten Herrasta on vielä nykyäänkin se fantasiaromaani, johon kaikkia muita verrataan.
Jos Sormusten Herra ei jostain syystä omaa kirjahyllyä komista, varsinkin englanniksi trilogiasta löytyy lukematon määrä erilaisia versioita. On pehmeäkantisia ja kovakantisia laitoksia trilogian osista joko yhdessä tai erikseen, upeasti kuvitettuja juhlapainoksia, laatikkoihin pakattuja keräilykappaleita ja ties mitä muuta. Myös kaikensorttista oheismateriaalia, kuten hakuteoksia ja kartastoja, on saatavilla runsaasti.
Tolkienin kirjoitus- ja luomismetodeista kiinnostuneiden kannattaa tutustua Tolkienin pojan Christopherin toimittamaan ja kommentoimaan neliosaiseen History of The Lord of the Rings -sarjaan, jossa käydään yksityiskohtaisesti läpi Tolkienin alkuperäisiä suunnitelmia, käsikirjoituksia ja muita luonnoksia, joista vuosien saatossa muodostui lopullinen Taru Sormusten Herrasta.
Bibliografia
J.R.R. Tolkien:
The Hobbit or There and Back Again, 1937 (suom. Lohikäärmevuori, Tammi 1973/Hobitti, WSOY 1985)
The Lord of the Rings (suom. Taru Sormusten Herrasta)
- The Fellowship of the Ring, 1954 (suom. Sormuksen Ritarit, WSOY 1973)
- The Two Towers, 1954 (suom. Kaksi Tornia, WSOY 1974)
- The Return of the King, 1955 (suom. Kuninkaan Paluu, WSOY 1975)
Silmarillion, toim. Christopher Tolkien, 1975 (suom. WSOY 1979)
The History of The Lord of the Rings (History of Middle-Earth, Vol. 6-9, toim. Christopher Tolkien)
- The Return of the Shadow, 1988
- The Treason of Isengard, 1989
- The War of the Ring, 1990
- Sauron Defeated, 1992
Unfinished Tales of Nümenor and Middle-Earth, toim. Christopher Tolkien, 1980 (suom. Keskeneräisten tarujen kirja, WSOY 1986)
Bored of the Rings, Henry N. Beard & Douglas Kenney, 1969 (suom. Loru Sorbuksen herrasta, Soundi-kirjat 18, Fanzine Oy, 1983)
Hobitti eli Sinne ja Takaisin
Sormusten Herran itsenäinen "esitarina", seikkailutarina Bilbo Reppulin, kolmentoista kääpiön ja velho Gandalfin matkasta Smaug-lohikäärmeen asuinsijoille, perustuu Tolkienin lapsilleen kertomiin satuihin. Hobittia joko rakastaa tai vihaa: toisia viehättää sen sadunomainen tunnelma, kun taas toisille se on aivan liian lapsellinen.
Kirjan lukemisessa ei kuitenkaan montaa iltaa vierähdä, joten Hobittiin tutustuminen ennen Sormusten Herraa on suositeltavaa.
Sormusten Herraa huomattavasti raskaampi ja vaikeaselkoisempi Silmarillion, kokoelma tarinoita Keski-Maan myyttisestä menneisyydestä, oli Tolkienin itsensä mielestä hänen varsinainen pääteoksensa, joka jäi vuosikymmenien työstä huolimatta keskeneräiseksi kirjailijan kuollessa. Lopullisen version kokosivat Christopher Tolkien ja fantasiakirjailijana myöhemmin itsekin kunnostautunut Guy Gavriel Kay, ja vaikka Silmarillion onkin omalla tavallaan tärkeä teos, Sormusten Herran tasolle se ei kirjana yllä.
Keskeneräisten tarujen kirja
Silmarillionin lisäksi Christopher Tolkien on koonnut isänsä muistiinpanoista ja luonnostelmista useita teoksia, joista Keskeneräisten tarujen kirja on paremmasta päästä.
Kirjassa on 14 enemmän tai vähemmän keskeneräistä kertomusta, jotka sijoittuvat Keski-Maan historian eri vaiheisiin aina Ensiajoista Sormuksen sodan aikaan asti. T
arinoiden laatu on hieman vaihteleva, mutta kaikki antavat mielenkiintoista taustaa ja täydennystä sekä Silmarillionin että Sormusten Herran tapahtumille.
Hirviöitä - önkö nöitä?
National Lampoonin perustajat Henry N. Beard ja Douglas C. Kenney kirjoittivat vuonna 1969 parodian Sormusten Herrasta. Suurin piirtein koko maailma piti hysteerisen hauskana kertomusta velho Goodgulfin ja Fritzu Ripulin, varastelevan höpötin sekavista remellyksistä Sauruksen sormuksen kanssa. Kirja on jonkunasteinen klassikko.
Minusta kirja on kuin lahjattoman teinihumoristin työnäyte edesmenneeseen Pahkasikaan, toisaalta minusta ainoa hauska Suomi-sarja 10 vuoteen on Studio Julmahuvi. Jos Legoland ja Dildo Ripuli kuulostavat hauskalta ja hyvän huumorin rakennusaineet ovat mielestäsi eri eritteet, alapäähuumori ja viina, kipin kapin kirjastoon.
