Pimeyden lordina ei ole helppoa. Tuskin olet alistanut maailman rautaisen nyrkkisi alle ennen kuin Helvetin portit aukeavat ja puskevat pahuuden markkinoille joukon kilpailijoita.
Overlord-fantasiaseikkailu saa tänä talvena peräti kolme piristysruisketta. Overlord-satiiri kertoo omaa klonkkuarmeijaansa käskyttävästä pimeyden ruhtinaasta. Uusien moninpelikarttojen ja jaetun ruudun kaksinpelin lisäävän päivityksen ohella Overlordin tarinaa jatketaan Raising Hell -lisälevyllä.
Raising Hellissä pelaajan hallitsemaan pahuuden valtakuntaan avautuu salaperäisiä portteja, jotka johtavat groteskien demonien asuttamiin liekehtiviin syövereihin. Yliherrahan ei katsele moisia kurjia nurkanvaltaajia kynsiensä läpi, joten edessä on viiden uuden ja kiitettävän pitkän maailman mittainen painajaismainen seikkailu. Portti on auki ja Helvetti odottaa valloittajaansa.
Olen itse piru
Overlordinsa pelanneelle Raising Hell on lisää sitä samaa. Pahana lordina komennetaan pikkuotusten armeijaa, jolla alistetaan Helvetin maat oman lipun alle. Valloitusta höystetään pienimuotoisella toiminnalla ja ongelmanratkonnalla. Oikeanpuoleisella tatilla ohjattava muutaman kymmenen riiviön lauma taistelee, vääntää vipuja ja hoitaa kaikki raskaat työt, joita ongelmanratkontaan ja aarteiden keräilyyn liittyy.
Lisälevyn uudet kentät muodostavat yksinpeliin oman seikkailujatkumonsa, jonka voi aloittaa ilman alkuperäisen yksinpelin läpäisemistä. Liekö yhteensopivuuden tavoittelu syynä siihen, että uudet ominaisuudet jäävät lisälevyssä vähiin.
Raising Hellin maailmat ovat helvetillisiä muunnelmia alkuperäisen pelin valtakunnista. Yliherra ja hänen riiviönsä kohtaavat vanhat vihollisensa uudelleen, mutta kuvottavasti vääristyneissä ja raiskatuissa maisemissa, joissa joet virtaavat verta ja piinatut sielut roikkuvat kahlittuina kallioihin. Ennestäänkin groteski musta huumori on vinksahtanut vieläkin raadollisempaan suuntaan. Vaikka huumori ei naurata, se nostaa usein hymyn huulille, mikä ei ole heikko saavutus.
Vanhojen vihollisten lisäksi yliherraa vastassa seisovat verrattomat varjo-olennot, jotka ovat kuin suoraan death metal -levyjen kansista: on luurankosotureita, viikatemiehiä, verenhimoisia mutantteja ja pienen talon kokoisia demoneita (goottivalaita?_nn). Jokaisella helvetillä on oma pääpiru, joka täytyy kaataa, mikäli mielii Beelsebubiksi Luciferin paikalle.
...ja kuljen pirun asioilla
Raising Hellin kenttäsuunnittelu on esikuvaansa parempaa, sillä suunnistaminen on helpompaa eikä reittiä enää katkaista typerillä puolen metrin korkuisilla esteillä. Visuaalinen ilme on vinkeä sekoitelma alkuperäisten viiden kuningaskunnan elementtejä ja helvetillistä hornantulta. Väriskaalaa voi moittia, sillä verenpunainen on pahasti yliedustettuna.
Vaikeustaso on kokonaisuutena peruspeliä tiukempi. Jo ensimmäisessä tulikokeessa täytyy olla tarkkana, etteivät omat riiviölaumat tule kurpitsojen syömäksi heti kun selkänsä kääntää. Kovempi vaikeustaso ei oikein istu pelin rakenteeseen, sillä omien joukkojen elinikäodotteen laskiessa joutuu peruuttelemaan ja kokoamaan voimiaan jatkuvasti. Edestakaisin ravaaminen ja samojen kohtien hinkkaaminen ei yleensä ole hauskaa missään, ja Overlordin yksinkertaisissa kentissä se käy todella hermojen päälle.
Raising Hellin suurin yksittäinen synti on se, että se on todellakin vain lisää vanhaa Overlordia. Lupaavaa ensipeliä olisi ollut nyt tilaisuus parantaa, mutta ei! Kaikki alkuperäiset keskinkertaisuudet ovat edelleen tallella. Lisäksi helvetilliset kentät muistuttavat vanhoja esikuviaan sen verran, että pieni kierrätyksen maku on koko ajan kielen päällä. Keskinkertaisuuden keppana ei ole koskaan suuri makuelämys, mutta se menee alas helposti ja viihdyttää aikansa.
Raising Hell on puhtaasti Overlordista innostuneille tarkoitettu lisäannos.
75
