Poistuminen kotiplaneetalta johtaa aina ongelmiin ja ongelmat herkulliseen peliasetelmaan. Pollen is go!
Gone Home, siinäpä peli, joka keräsi sankoin joukon sekä ihastujia että vihastujia. Helsinkiläinen Mindfield Games kuulunee ihastujiin, sillä heidän esikoispelinsä Pollen on liki yksyhteen tuon pari vuotta sitten julkaistun tarinaseikkailun kanssa. Kasvutarina vain on vaihdettu scifiin.
Pollen kunnioittaa tieteistarinoiden perinteitä pilkulleen. Saturnuksen kuuhun Titaniin perustetussa tutkimuslaitoksessa sörkitään jotain, mikä olisi pitänyt jättää rauhaan. Paikalle lähetetään... sinä, tyhjä samaistumisen kohde, jonka persoona rajoittuu ähkimiseen (mies- tai naisversiona). Eipä sitä enempää kaipaakaan, koska pelin todellinen stara on tutkimuslaitos M, jossa riittää ihmeteltävää, käpisteltävää, vähän ratkottavaakin. Tekemisen laatu on niin tuttua, että pelin alaotsikko voisi olla Gone to Space.
Aloitetaan muutamalla disclaimerilla. Pelin on tuottanut tämän aviisin sivuilta tuttu Olli Sinerma. Ehkä vuoden X avustajakokouksessa näkemäni Ollin hymy nosti arvosanaa ainakin 20 pojolla?
Pelasin Pollenin perusmonitorilla, en VR-vehkeillä. Pollen on tehty varta vasten VR:lle, mutta toimii mainiosti ilmankin. Mindfieldin mukaan kyseessä on ”yksi peli, kaksi kokemusta”.
Joita onneksi riittää.
Tuleva menneisyys
Pollenin monista puolista tärkein on pelin funktio immersiivisenä simulaationa. Pollen näyttää hienosti, millaista olisi olla pienellä avaruuslaitoksella, jonka miehistölle on tapahtunut jotain vähemmän nastaa. Pohjatyö hoidetaan mykällä sankarilla, jonka liikuttelu avaruuspuvussa tuntuu mukavan fyysiseltä, ja jonka silmistä koko peli on kuvattu. Itse asema ei ole erityisen massiivinen, mutta ihailtavan pieteetillä rakennettu.
Pelin vaihtoehtoisessa menneisyydessä avaruuslentoprojektit lähtivät nousuun, mutta tietokoneiden kehitys näivettyi. Tekniikka on siten sekä futuristista että vanhahtavaa, vähän kuin 60/70-lukujen scifileffaklassikoissa (2001, Alien, Solaris), joista Pollen on selvästi imenyt vaikutteita. Pidän kovasti näiden elokuvien tyylistä, eikä Pollen jättänyt kylmäksi. Taiteellinen suunnittelu on ensiluokkaista aina pyöreistä muodoista lämpimiin väreihin ja hyvällä maulla valittuihin filttereihin. Mystinen äänimaailma tietää, koska kannattaa tykitellä ja koska antaa hiljaisuuden vaikuttaa. Kokonaisuus on samaan aikaan tuttu ja persoonallinen, ja aina esteettisesti kiinnostava.
Se onkin hyvä, sillä Pollen olettaa, että pelaaja ei vain rynni eteenpäin, vaan on utelias tutustumaan pelin maailmaan. Pollen on täynnä turhaa, mutta elintärkeää (elinturhaa?) rekvisiittaa. Erilaiset viestit, audiologit, diat kertovat miehistön mielenliikkeistä, ja strategisesti asetellut esineet kertovat omia miniatyyritarinoitaan. Melkein minkä tahansa objektin voi poimia lähempää tarkastelua varten. Eihän siitä yleensä hyötyä ole, mutta syventää siellä olon tuntua, kun kaikkea ei ole naulattu paikoilleen.
Kaiken tämän luomassa tunnelmassa yhdistyy hauskasti jännitys ja tietynlainen arkisuus. Uhkaavia, pienen taskulampun valaisemia käytäviä saattaa seurata osuus, jossa kaivellaan keittiön kaappeja tai kuunnellaan erään miehistönjäsenen suosimaa rokkibändiä. Eri puolet täydentävät toisiaan ja estävät peliä taantumasta monotoniseksi tuubiksi. Pieni hassuttelu tekee vieraasta ympäristöstä inhimillisemmän (ihminen on ihminen missä vain), mutta korostaa myös synkempien käänteiden traagisuutta.
Piilotettu objekti, nyt 3D:nä
Okei, virtuaalimatkailu ja fiilistely toimii. Mutta onko Pollen oikea peli vai joku tooooosi outo ja pelottava avaruuskävely zimulaattor?
Pollen on kyllä Gone Homea pelimpi, mutta DNA on pitkälti samaa. Tärkeintä on pitää silmät auki ja tutkia kaikki, mikä näyttää vähääkään merkityksellisemmältä. Jos jää jumiin, se johtuu todennäköisesti jonkin avainesineen missaamisesta. Mutta scifiosastolla kun liikutaan, mukana on myös pulmantapaisia, jotka liittyvät eri laitteisiin ja erääseen juonen sanelemaan mekaniikkaan, joka tulkoon peliin tarttuville yllätyksenä. Kaikki spoilataan nykyään niin herkästi muutenkin.
Kaikki ajatustyö, joka pelistä löytyy, on hyvää. Puzzlet eivät tunnu pakotetuilta ja ratkeavat loogisesti lähiympäristöä tutkailemalla, mutta jäin kaipaamaan ongelmanratkaisulta vähän enemmän. Ei muuten, mutta kuin Pollenin asetelma ja ympäristöt ovat kuin siihen tehdyt!
Useammassa kohtaa huomasin ajattelevani pulmia liian monimutkaisesti, kun kyse olikin parin oikean napin painamisesta. Ehkä se sinänsä hieno interaktiivisuuskin hämäsi, kun esineiden poimimista käytettiin loppujen lopuksi aika vähän hyväksi. Ymmärrän että peli on ensisijaisesti Kokemus isolla Kokiksella, mutta käyttämätön potentiaali jäi kiusoittelemaan.
Ei Hugoa tai Nebulaa
Pulmapuolen liikahelppous on vielä helppo (eheh) sivuuttaa, sillä Pollenin todellinen heikkous on auttamattoman mukiinmenevässä kerronnassa.
Kaikki ovat varmasti kyllästyneet jauhamiseeni tästä, mutta juonen kuljetus audiologien ja viestien välityksellä tuntuu vuosi vuodelta enemmän ratkaisulta, jossa maistuu lähinnä budjetti ja ideoiden puute. Pystyn ummistamaan silmäni äänitallenteiden hölmöydeltä (oikea elämä ei sellaisenaan käänny peliksi), mutta kun saman toteutuksen näkee uudelleen ja uudelleen ja uudelleen ja uudelleen, niin… Sinänsä taidokkaasti pitkin tutkimuslaitosta hajautettu palatarina ei enää säväytä.
Kerronnan epätuoreutta voi aina kompensoida kovalla kässärillä. Pollenin suoritus on ihan jees, mutta ei sen kummempaa. Asetelma on klassinen: pieni tutkimustiimi havaitsee kokeissaan outoja tuloksia, jatkaa siitä huolimatta, ja erinäisten käänteiden kautta päätyy löydöksensä tuhoamaksi. Juoni ei kuitenkaan erityisemmin pääse tätä asetelmaa pidemmälle. Parhaat tieteistarinat jättävät aina jotain selittämättä, mutta itselleni se tarinan kutkuttavin puoli (josta pelin nimikin tulee) jäi lukuisista tekstinpätkistä huolimatta etäiseksi. Tai sitten minulta jäi jotain löytämättä.
Ongelmaa pahentaa henkilökaarti, josta ei nouse kunnon persoonia esiin. Hahmot ovat kyllä uskottavia, mutta se ei riitä tekemään niistä erityisen mielenkiintoisia. Sekään ei tee varsinaisesti hyvää, että osa nimistä on liian suoria kunnianosoituksia suurille scifikynäilijöille.
Ja kuitenkin, skumppaa kaikille
Pollenista nousee useita mieleen verrokkeja, kuten Gone Home, luonnollisesti. Mutta myös (uuvuttavasta stealth-piiloleikistä riisuttu) Alien: Isolation. Selvin sukulaissielu on kuitenkin toinen tuore kotimainen debyytti: Loisteen tekemä Infra. Molemmissa on upea miljöö ja kelpo pulmanratkontaa, mutta vähemmän onnistunut tarinankuljetus.
Kuten Infrankin kohdalla, osa Pollenin ongelmista liittyy sen genreen. Minä pidän tällaisista suljetun paikan draamoista, jotka kestävät kolmisen tuntia ja keskittyvät tunnelmointiin. Mutta jokunen vuosi näitä seurattuani on alkanut mietityttää, onkohan kyse vain evoluution askeleesta, jolla harjoitellaan uudenlaisissa peliympäristöissä toimimista. Jotain, missä ihmiset on korvattu audiologeilla, koska muutakaan ratkaisua ei ole keksitty.
Pollenin pelastaa lopulta kaikkialta huokuva viimeistely. Peli tuntuu siltä, että nyt hei jäbät tehdään mahdollisimman mukaansatempaava elämysmatka! Puunaus heijastuu myös puutteisiin, jos näin voi sanoa. Juoni saattaa olla vähän kädenlämpöinen ja pulmat simppeleitä, mutta mitään selviä mokia ei ole. Kaikki on hiottu niin sulavaksi, että vasta pelin ahmittuaan alkaa miettiä, että mitä siinä oikein jäikään kaipaamaan.
Valituksista huolimatta olin alusta loppuun Pollenin pauloissa. Komea finaali sai jopa ensimmäistä kertaa haaveilemaan VR-hommeleista. Mutta klassikkostatuksen suhteen olen epäileväinen, siihen tarinapuoli ei yksinkertaisesti veny.
Mikä tärkeintä, Pollenin asettaman esimerkin jälkeen lienee turvallista odottaa lisää vastaavia, taiteellisesti kunnianhimoisia suomipelejä. Vai mitä, tyypit?
...tyypit? Tyypit hei!
[Epätoivoinen huuto katoaa avaruuteen.]
87
2016: Avaruusseikkailu
Stanley Kubrickin 2001: Avaruusseikkailu on eräs suosikkielokuvistani, mutta olen onnistunut katsomaan sen nukahtamatta alusta loppuun tasan kerran. Pollenin tiukka tunnelma pitää varpaillaan alusta loppuun saakka, harmi vain aikaa kuluu vain saman verran.
Pollenin klassiselle scifille kumartava tarina imaisee heti pyörteisiinsä. Minimalistisesti kerrottu tarina avautuu ympäristöä tutkimalla. Titanilla on tiutolkulla tutkittavaa tavaraa, käytännössä jokaisen pelimaailman kappaleen voi poimia käsiin ihmeteltäväksi.
Säilykkeiden etiketit voi lukea ja kirjoistakin voi tavata takakannen. Suurinta osaa koneiden nappuloita voi räplätä eikä ongelmanratkaisussa käytetä yksittäiselle puzzlelle rakenneltuja käyttöliittymiä.
Hartaudella laaditut ympäristöt eivät käänny kestoksi, sillä hätäisempi pelaaja talsii Pollenin lähdöstä maaliin parissa tunnissa. Vaikka peli viihdyttää koko kes-tonsa ajan, hyvin kubrickmaisen loppuratkaisun äärellä kokemus jää väkisinkin vajaaksi. Maailma, tarina ja ympäristöt menevät tietyssä mielessä hukkaan, kun kaikki on nähty niin nopeasti.
Titanille sijoittuva seikkailu vaatii myös hoksottimia. Taputin karvaisia käsiäni törmätessäni ihka oikeisiin pulmiin, joiden ratkaisuja ei väännetä ratakiskosta. Pahoja aivonnyrjäyttäjiä ei tule vastaan, mutta älynäppylää on oikeasti käytettävä. Niitä pulmia vain olisi saanut olla mukana enemmänkin, jotta mainiosti laadittuja ympäristöjä pääsisi hyödyntämään lisää.
Autioitunut avaruusasema ei sisällä pätkääkään vuoropuhelua ja hyvä niin. Pitkin käytäviä löytyneet kasetit kertovat aiempien asukkaiden kohtaloista. Pelaaja on yksin ajatustensa kanssa, jolloin mysteeri pääsee oikeuksiinsa. Pelillisesti mieleen tulee muutama kuukausi aikaisemmin julkaistu Firewatch, joka sekin viisaasti piilotti ihmishahmot luonnonpuistosta immersion vahvistamiseksi. Pollen on Campo Santon debyyttiseikkailun tieteisversio.
Firewatchin tapaan myös Pollenissa on vahva siellä olon tuntu. Suuntaan Satur-nuksen kiertoradalle välittömästi uudelleen, kunhan saan Oculus Riftin itselleni.
83
Juho Kuorikoski
P·O·L·L·E·N
Arvosteltu: PC
Tulossa: PS4
Mindfield Games
Versio: v.1.0.0rc1 (press)
Testattu: Intel Pentium G2030 Dual Core 3.00GHz, 8 Gt, Asus EAH5770 1Gt,
Windows 8
87
