PATA-PATA-PATA-PON, PON-PON-PATA-PON, CHAKA-CHAKA-PATA-PON. Viidakkorummut ja alkuasukkaiden villi laulu kaikuvat korvissani vielä nytkin.
Kun patapon-perheen pää lyö rytmin, panevat pienet pallo-otukset lauluksi ja tanssiksi. Patapon on vinkeä reaaliaikastrategian ja rytmipelin yhdistelmä. Komennossa on sotajoukko, jota ei suoraan ohjata, vaan rummun lyönnit saavat keihäät ja nuolet viuhumaan, ratsuväen rynnäköimään ja jalkaväen muodostamaan kilpimuurin. Ja jos kaikki pettää, saa ”pon-chaka-pon-chaka” eli ”taak-se-pois-tu” joukot ryntäämään käpälämäkeen.
Rumpukomennot ovat taustamusiikin tahtiin lyötyjä neljän painalluksen sarjoja. Jokainen PSP:n päänappi soittaa yhtä rumpua. Ukko ylijumala (sinä) lyö sävelen, ja pataponit toistavat sävelen laulamalla ja käskyn suorittamalla. Käskyt ja lauluosuudet seuraavat toisiaan, ja jos ketju pysyy katkeamattomana, on palkintona hyökkäyksiä tehostava fever-huuma. Sen ylläpito on avain menestykseen, mutta kun innostuneet pataponit joraavat kuin viimeistä päivää, pitää rytmissä pysyä entistä tarkemmin.
Tanssikansalla on missio. Vanhan pispalalaislegendan mukaan maa on pannukakku ja pataponien messiaaninen tehtävä on löytää maailman laita. Esteenä on kilpaileva pallopääheimo, polttava aavikko, sotakoneita, linnoituksia ja isoja hirviöitä. Kaikkia vastaan käydään tyylitellyssä 2D-maailmassa. Upeasti animoidussa, usein pelkkiä siluetteja piirtävässä grafiikassa, on paljon samaa kuin LocoRocossa. Yhteisestä julkaisijasta huolimatta pelien takana ei ole sama kehitystiimi.
Ei soitellen sotaan
Patapon ei ole pikamarssia taistelusta toiseen, vaan myös armeijan kasvattaminen ja virittely on tärkeää. Sotilaat luodaan elämän puulla. Rakennusmateriaaleina ovat kentistä löytyvät ainekset ja ka-ching-raha. Pataponeja on kuutta eri ammattikuntaa ja tehokkailla rakennusaineilla ne saavat ominaisuusbonuksia. Lisäksi armeijaa viritellään tehokkaammilla aseilla ja muilla varusteilla. Osa virittelystä tehdään rytmiminipeleissä.
Modernin armeijan rakentaminen vaatii grindaamista yksinkertaisissa metsästystehtävissä ja pelikerrasta toiseen pahenevissa pomotaisteluissa. Ilman niitä juonitehtävien vastus kasvaa liian kovaksi. Uudelleenpelaaminen ei kuitenkaan juuri tunnu keinotekoiselta pelin pidentämiseltä. Sotajoukon tuunaaminen on koukuttavaa, kun parannuksen havaitsee selvästi ja yksittäisten pataponien erot tulevat hyvin esille.
Taisteluun mahtuu kerrallaan vain kolmen tyyppisiä pataponeja. Miehitystä joutuu vaihtamaan tehtävän vaatimusten mukaan. Hiukan harmillista on, että tehokkaimmat patapon-ammatit saa käyttöönsä niin myöhään, että peli on vaivattomampi läpäistä vanhoja joukkoja parantamalla kuin kokonaan uusia joukko-osastoja perustamalla.
Joukkojen koostumuksen lisäksi voiton avain voi löytyä ihmelauluista, joilla voi esimerkiksi muuttaa tuulen suuntaa ja saada omat nuolet lentämään pidemmälle ja vastustajan nuolet lyhyemmälle. Valitettavan usein tehtävät kuitenkin typistyvät yksinkertaiseksi rynnistykseksi, jossa taotaan hyökkäys- ja etenemiskäskyä. Ainoaksi haasteeksi jää silloin rytmissä pysyminen huuman ylläpitämiseksi. Yksinkertaisuudestaan huolimatta sekin on hauskaa, sillä rytmi pitää intensiteetin yllä ja ruudun tapahtumat ovat mielenkiintoisia. Silti pakostakin tulee mieleen, että potentiaalia on jäänyt käyttämättä.
”Etkö sä nää, että mä teen töitä?”
Patapon vaatii poikkeuksellista keskittymistä ja häiriötöntä pelaamista, sillä rytmissä pysyminen edellyttää korva tarkkana kuuntelua, ja pienikin häiriö voi katkaista fever-huuman kriittisellä hetkellä. Peli ei siis sovi hetkittäiseen matkapelaamiseen tai perheisiin, joissa on jatkuvasti jotain kyselevä puoliso. Kuulokkeiden käyttö onkin melkein must ja kannattaa siksikin, että vaihtelevat ja pirteät musiikit käyttävät paljon alaääniä, jotka PSP:n oma kaiutin jättää kokonaan toistamatta.
Pataponin läpipeluu kestää noin 15 tuntia. Se on laatuaikaa ja vaikeustaso osuu likipitäen nappiin. Pidempäänkin voi joukkojaan viritellä, jos innostusta riittää. Mukavaa on myös se, että kaikkea ei väännetä rautalangasta, vaan itsekin pääsee keksimään. Moninpeliä ei ole. Se olisi voinut olla mielenkiintoista.
Pohjois-Amerikassa (aluevapaalle) Pataponille lätkäistiin rohkeasti poikkeuksellisen halpa hinta, vaikka itse pelissä ei ole mitään halpamaista. Euroopassakin hinta on edullinen, mutta ei sentään hintaluokassa naurettavan halpa. Mistä pelin ostaakin, on se erinomainen diili viime aikojen parhaasta PSP-pelistä.
90
