Lopunperä-nimistä peliä ei ole, mutta voisi olla. Kauhupeliprojektin kaaduttua viime metreillä taiteilija Miha Rinne tarjosi Housemarque-pelifirmalle ideaa fantasiapelistä. Elettiin vuoden 2001 syksyä ja Housemarquella katsottiin idea kehittelyn arvoiseksi, se ostettiin, ja tulevasta pelistä alettiin tehdä esittelydemoa työnimellä Furry Dragons.
Pari vuotta ankaraa käsikirjoittamista ja demoamista pelimessuilla ympäri maailmaa ei tuottanut julkaisusopimusta, idea hiipui ja tarinan loppu oli peräti lähellä.
Sitkeä artistisissi
Miha Rinne oli ollut sopimusneuvotteluissa Housemarquen kanssa kaukaa viisas ja varmistanut oikeutensa kaikkiin projektissa syntyneisiin tekemisiinsä. Niinpä hän saattoi peliprojektin kaaduttua käyttää valmista tarinaa ja hahmoja sarjakuvan rakennusmateriaalina. Syntyi Lopunperän tarinat.
Seuraava vuosi kului Mihalta ensimmäistä Lopunperä-albumia piirtäessä. Mutta jos oli 40-sivuisen sarjan piirtäminen leipätyön ohella rankkaa, vielä rankempaa oli sitä seurannut myyntityö. Kustantaja toisensa jälkeen niin Suomessa, Ranskassa kuin Yhdysvalloissa kehui, mutta kustannussopimukseen asti innostus ei riittänyt.
Miha oli jo luopua koko projektista, kun Koululainen-lehti tarttui syöttiin ja ilmoitti olevansa halukas julkaisemaan ensimmäisen Lopunperä-albumin jatkosarjana. Koululaisessa ensimmäisestä julkaisurupeamasta pidettiin ja ensimmäisen osan materiaali sai jatkoa lehdessä vielä kahden albumillisen verran. Mihan suunnitelmissa ja käsikirjoituksessa koko sarja on viiden albumin mittainen. Koululaisen päätoimittajan vaihtuminen vuonna 2008 kuitenkin katkaisi sarjan julkaisemisen. Lopunperä jäi kesken ja taiteilija oli taas sarjansa kanssa yksin.
Lopun alkua
Jo ennen Koululaisen lopettamispäätöstä Miha oli kuitenkin päättänyt kustantaa koko albumisarjan omin voimin, ja nyt, liki kymmenen vuoden työrupeaman jälkeen, on ensimmäinen Lopunperä-albumi kaupoissa.
Ulkoisesti kirja on kansainvälistä tasoa, onhan se ulkomailla Tallinnassa asti painettukin. Kovat kannet ja komea väritys houkuttelevat lukemaan. Piirrosjälki on tinttimäisen selkeää ja jotain tinttimäistä on tarinan kuljetuksessakin. Valitettavasti itse en ole koskaan kuulunut Tintti-faneihin. Vaikka sarjan puhtaaksi piirtämiseen on selvästi uhrattu aikaa ja ajatusta, kirjan oheismateriaaleista löytyvät lyijykynäluonnokset ovat lopullista jälkeä elävämpiä ja sävykkäämpiä. Nykytekniikka ei enää vaadi hyvän tulostusjäljen varmistamiseksi pikimustaa ääriviivaa, joten olisikohan jo piirtäjienkin aika siirtyä pehmeämpiin piirtimiin.
Albumi etenee verkkaisesti rupatellen, tapahtumapaikkoja ja uusia hahmoja esitellen. Matkan varrella tarinaan kertyy aineksia vaikka mihin, mutta ensimmäinen osa ei ennätä nousta siivilleen, kun se jo loppuu. Toivottavasti verkkaisuus on tarkoituksellista lukijan koukuttamista, uteliaisuuden herättelyä, minkä jälkeen meno jatkossa tiivistyy.
Toivottavaa on sekin, että sarja pääsee joskus kaikista menneistä ja mahdollisista tulevista vastoinkäymisistä huolimatta viidenteen albumiin ja onnelliseen loppuun asti. Siksi kunnianhimoinen ja eriskummallinen sarjakuvahanke tämä Suomen mittakaavassa on.
Miha Rinne: Lopunperä 1: Lopunperän tarinat, Lehmäoja, 2010, 48 sivua, noin 15 euroa.
