Pelit-lehti on lehtikuolema lehtikuolemalta yhä lähemmäksi maailman vanhinta lehteä kipuava mahtiviihdepläjäys, joka perustettiin maaliskuussa 1992. Mutta muistatko sen edeltäjän, kunniakkaat Pelit-vuosikirjat?
Marraskuusta 1987 lähtien ilmestyneet Pelit-kirjat kokosivat MikroBitin ja C=lehden arvostelut (plus julkaisematta jääneitä), niihin mahtuivat kaikki esinetillisen ajan tärkeät läpipeluuohjeet, plus mukana oli vielä artikkeleita ja testejä.
Jos se ei riitä että nimi on sama ja tekijät ovat samoja, Byrokratiasta johtuen Pelit-kirjat kirjaimellisesti ovat Pelit-lehden isä tai äiti, Pelit-dynastian peruskivi.
...mutta me asuimme kenkälaatikossa
Kesällä 1987 minulle saapui kenkälaatikollinen peliarvosteluja, joista oli leikattu kirjoittaja pois ja korvattu arvosanat tähdillä. Millään pelillä ei ollut saumaa Täydellisyyteen eli viiteen tähteen. Paitsi jumalpeli Boulderdashilla, Pelit-vuosikirjan 1987:n alkuperäisen kokoajan Risto J. Hiedan aka Nordicin suosikkipelille.
Kenkälaatikosta piti koota koherentti kokonaisuus. Kirjoitin puuttuvia peliarvosteluita peleistä, joiden mielestäni piti olla kirjassa (ainakin kaikki siihen mennessä ilmestyneet Ultimat) plus pari artikkelia, Pelien synty sekä Petteri ja pelikaupan salat, plus ainakin suurimman osan peligenre-esittelyistä, kuulemma myös jaottelin pelit oikeaan genrelokeroon. Osa niistä on varsin venyviä.
Karman rattaat raksuivat sikälikin, että samana vuonna aloittaneen C=lehden (ja samalla Pelit-kirjan) toimitussihteeriksi palkattiin Tuija Luukkala, paremmin ehkä tunnettu nimellä Tuija Lindén.
Kunnianhimoisena kirjoittajana olin kirjoittanut Pelikaupan saloista Liisa Ihmemaassa -pastissin, eikä se ollut pääkonttuurista hauska. Kun puhuin ensimmäisen kerran Tuijan kanssa, puhelun sisältö oli tiivistettynä: "Juttusi oli keinotekoinen ja huono, kirjoita uusiksi." Mitä? Eikö tuo nainen tiedä, kuka minä olen?
Syksyllä 1988 muutin Helsinkiin ja Tecnopressin tiloihin, missä Kim Leidenius kippasi minulle saman tien kaiken vastuun MikroBitin ja C=Lehden peliasiasta. Ensimmäinen työpäiväni päättyi hämmentyneissä tunnelmissa: kesken naputteluni Tietokoneen silloinen toimituspäällikkö tuli repimään piuhoja koneestani, koska kone oli niiltä lainattu. Päätoimittajan luvalla, joten tyhjin käsin joutui miesparka vetäytymään.
Pelit 1988 oli juuri viimeistelyvaiheessa, joten se muistuttaa vielä paljon edeltäjäänsä, pois lukien kirjoittajien nimet.
Puutostila vaatii muutostilaa
Tullessani MikroBittiin minulla oli naiivi, epärealistinen ajatus Bitin muuttumisesta tai muuttamisesta pelilehdeksi. Nimittäin kun toisella kädellä selailin jotain Zzap!64:sta tai luin Computer Gaming Worldin monisivuisia arvosteluja ja artikkeleita, alkoi kaksikiloisten kolmannessivun mittaisten arvostelujen hohto kadota. Sain sentään toimitussihteerin avustuksella lisättyä arvostelusivuja eikä kukaan huomannut. Fight the Power!
Koska Pelit-kirjat myivät ihan mukavasti, muistaakseni luokkaa 10k–14k kappaletta, ja peliasia on MikroBitin suosituinta asiaa (paitsi Hover Bovverin pelitesti, jostain syystä). Ehkä Suomessa olisi elintilaa oikealle pelilehdelle?
Noin vuoden 1990 paikkeilla luova seinä tuli Bitissä vastaan: alkoi olla harvinaisen selvää, että todennäköisemmin Bitti käsittelee ruohonleikkureita kuin muuttuu pelilehdeksi. Joten Tuijan kanssa aloimme tietoisesti muokata Pelit-kirjoista lehdempää, strategiana nostaa pikkuhiljaa ilmestymiskertoja. Vuoden 1990 Kevät ja Syksy -opukset ovat jo kansitekstejään myöten lehdempiä, ja pisteenä i:n päälle saimme luvan työntää ulos kolmannen Pelikirjan, PC-Pelit 1990.
Sama kuvio toistui vuonna 1991: kaksi Pelit-kirjaa ja PC-Pelit 1991. Muistelisin, että seuraavana vuonna olisimme yrittäneet ylipuhua päättäjät neljään pelikirjaan ja kahteen PC-pelikirjaan. Onneksi ei tarvinnut, sillä Matriisi päätti säästää aikaamme.
C= oli siinä
Syksyllä 1991, tosin vasta Pelit 1991 Syksyn painamisen jälkeen, Macmaailma alkoi taittaa lehteä "tietokoneella", Wallu hyödynsi tekniikkaa Bitin kilpailussa ja minulle pläjähti idea, että jos peleistä saisi kaapattua kuvia, voisimme siirtyä kokonaan neliväriin, koska tietokonetaitolla värierottelu (250 markkaa per kuva) maksaisi 0 markkaa kuva.
Mutta neljästä kuuten kertaan vuodessa ilmestyvä nelivärinen Pelit-kirja jäi tulematta, koska Commodoren maahantuoja keikahti ja Commodoren valta-aika Suomessa loppui. Tecnopressin julkaiseman, Tuijan vetämän C=lehden viimeinen deadline oli näkyvissä.
Kerrankin järki voitti, ja huolimatta oman tonttinsa puolesta pelkäävien vastustuksesta Pelit-kirja muutettiin (kirjaimellisesti: Sanomissa byrokratia uuden lehden perustamiseksi oli lisensoitu Neuvostoliitosta.) Pelit-nimiseksi, 8 kertaa vuodessa ilmestyväksi lehdeksi, jonka kaikki C=Lehden tilaajat järkytyksekseen saivat maaliskuussa 1992.
Se, että Pelit-vuosikirja modattiin Pelit-lehdeksi, eikä perustettu uutta lehteä, aiheutti sen, että jouduimme pitämään nimen Pelit. Monikkona se on vähän hankalakäyttöinen, mutta ikäväkseni muistan yhden nimiehdotelmista: Laser. Hrrrr! Luovuimme myös kansista, joissa tärkeintä oli, että niissä näkyivät hampaat.
Needs of one outweigh those of the money
Pelit-kirjoilla on minulle henkilökohtaisesti paljon arvoa. Kirjaimellisesti se, että sain mitään tekemättä 50 prosenttia uusintajulkaisukorvauksen arvosteluistani ja pelikuvistani, plus tietty uuden matskun kirjoituskulut päälle. Muistaakseni high scoreni oli yhdeltä kirjalta noin 22 tuhatta markkaa. Kun Pelit-lehti perustettiin, sanoin tälläisille summille bye bye. Ei ihme, että Tecnopressin vetäjä kutsui minut toimistoonsa ja kysyi, olenko ihan varma, että haluan siirtyä Pelit-lehteen bittipestini kustannuksella? Kyllä minä vain olin.
Osalle vanhoista avustajista Pelit-kirja-pajatson lopettaminen oli kova paikka. Samoin kuin se, että valokuvia ei enää tarvittu, screenshoteista ei maksettu (ero kun on siinä, rakentaako tuolin itse vai painaa tuolintekolaitteen nappia).
Pelit-kirja oli myös henkireikäni, melkein oikea pelilehti. Noina aikoina sahasimme pelimessuilla Briteissä, kilpailemassa värikkäiden pelilehtien kanssa. Itse Wild Bill Stealey katsoi Bittiä ja sanoi, että ei ikinä mainostaisi siinä. "Mutta tässä mainostaisin", hän sanoi ja nappasi käteensä Pelit-kirjan, "Tässä voisin mainostaakin", hän sanoi. Kamera zoomaa minun ja Tuijaan: katsomme toisiamme, ja meissä syntyy Idea.
Pelit-kirja toimi pelilehden tekemisen peruskurssina Tuijalle ja minulle, joten kun ensimmäistä Pelit-lehteä sävellettiin, meillä oli jo nuotit ja orkesteri kasassa.
Merkittävimmät erot olivat kunnon mittaiset arvostelut, eli sivun, kahden, jopa kolmen sivun mittaiset. Plus oikea kirjepalsta, sekä kolumni, jonka idean varastin suoraan Tietokoneesta. Jos itse luin ensimmäisenä Petteri Järvisen kolumnin, peliaiheinen vakiokolumni todennäköisesti olisi ihan toimiva juttu.
Kun kesällä 1987 sitten avasin kenkälaatikon, sen sisällä oli tulevaisuuteni.
