Persian prinssi palaa, eikä helvetin tulessa: Ajan hiekat tekee oikeutta klassikkoisilleen. Samalla se on moderni, tyylikäs, mukaansatempaava ja kekseliäs taideteos.

Prince of Persia tempaa pelaajan mystisiin tuhannen ja yhden yön maisemiin. Arvosteluversion hassut bugit, kameran hienoinen levottomuus ja muutamat muut kummallisuudet eivät haittaa kummemmin, sillä tuoreuden toimintaseikkailussa takaa harvoin peleissä käytetty aikakausi ja maailma.

Aladdin jatko-osineen on pyörinyt niin valkokankailla kuin pelikoneissa, mutta klassiset satunäkymät ovat silti harvoin nähtyä hekumaa. Tyyli on realistinen, tyylikäs ja aikuinen, mutta samanaikaisesti maaginen. Lukuisat pienet efektit, hiekanpuhurit, seinistä irtoilevat rappaukset ja loisteliaat valot tekevät satumaailman eläväksi.

Kun pelintekijöiden suosikkielokuva suunnittelusessioiden aikaan oli Crouching Tiger, Hidden Dragon (Hiipivä tiikeri, piilotettu lohikäärme), on selvää mistä aina hienolla akrobatialla loistaneen sankarin nykyiset liikeradat ovat kotoisin. Matrixistakin tuttu pystysuoria seiniä pitkin juokseminen toimii myös vuosituhannen takaisessa Persiassa .

Juoni on mukavan satuhenkinen. Prinssi saa sodassa ryöstösaalikseen mystisen tiimalasin. Kotiin palatessa taikavoimat muuttavat kaikki lasin vaikutuspiiriin tulevat ihmiset hiekkahirviöiksi. Ainoastaan prinssi ja orjaksi ryöstetty viehättävä Farah-prinsessa eivät koe kauheaa kohtaloa.

Prinssiä suojaa mystinen taikatikari, Farahin pelastumissyy jää salaisuudeksi. Juoni etenee kahden sankarin satunnaisen dialogin kuljettamana, mutta välillä puheesta on vaikeata saada selvää, eikä tekstityksiä ollut (arvosteluversiossa) mukana.

Aikaa vastaan

Prince of Persian toiminnalliset puzzlet ovat aina olleet armottomia, eivätkä harha-askeleet tyhjyyteen ole nytkään harvinaisia. Nykyaikana äkkikuolemamylläkkää katsottaisiin pahalla, mutta apuun tulevat söpöhyppely Blinxistä tutut ajan siirron oivallukset.

Tärkein aikakyvyistä on ilman muuta takaisinkelaus, joka on lähes aina käytettävissä yhdellä napin painalluksella. Harhahyppy tyhjyyteen tai syrjäaskel piikkimatolle ja L1-nappi pohjaan. Sankarimme singahtaa takaisin kohtalokkaaksi osoittautuneeseen kohtaan, jossa voi heti hioa vaihtoehtoista strategiaa. Loputtomiin takaisinkelausta ei voi käyttää, mutta riittämiin kyllä.

Muut aikakyvyt tuovat apua taisteluun. Hidastus helpottaa tiiviin taistelun tuoksinassa, haste eli kiirus panee miekan heilumaan vihollisesta toiseen tuhoisin seurauksin. Haste on ihanan tehokas ominaisuus, mutta sitä saa käyttää turhan harvoin. Vihollisen voi lisäksi jähmettää paikalleen taikatikarilla, jolloin pahiksen voi näppärästi listiä maukkaalla erikoisliikkeellä.

Tulevaisuuteenkin voi kurkistaa, mutta käytännössä tämä tarkoittaa ruudulle pelmahtavia välähdyksenomaisia videonpätkiä aina pelitilannetta tallennettaessa. Välähdykset toimivat pelin sisäisenä vinkkisysteeminä paljastaen esimerkiksi edessä olevan ansan.

Rytmitajua

Sands of Timen rytmitys on kohdallaan. Tiukat, jännittävät taistelunujakat ja rauhallisemmat ongelmanratkontatuokiot seuraavat toisiaan. Yleensä oikean etenemisreitin saa etsiä rauhassa vihollisilta, mikä tekee pelaamisesta rennon sutjakkaa. Taistelut ovat jännittäviä, mutta eivät valitettavasti ongelmattomia.

Kamera vauhkoontuu helposti eikä nokan automaattisuuntaus lähimpään viholliseen toimi järin hyvin. Joskus prinssi jää sumppuun vihollisringin keskellä eikä vihollisilta saa hetken rauhaa. Vaikka tempoilisi pakoon, vastustajat teleporttaavat pakenevan prinssin niskaan.

Tyhjästä eteen tupsahtavat viholliset luovat lisäksi oudon illuusion loppumattomasta taistelusta. Mistään ei voi päätellä, kuinka monta vihollista on vielä listimättä. Onneksi miekkataistelut ovat jännittäviä, monipuolisia, hikisiä ja hauskoja, eivät normitylsää paina nappia, toivo parasta -miekanhelistelyä.

Puolivälin jälkeen taisteluita odottaa jo pelon sekaisin tuntemuksin, ei innokkaan odotuksen pauloissa. Takaisinkelausta joutuu käyttämään taajaan ja erityiskyvyt ovat tiukassa käytössä. Onneksi taikavoimaa saa lisää hekumallisella lopetusliikkeellä, jolla taikatikari imaisee kuolinkouristuksessa vellovan vihollisen verisuonissa kiertävän taikahiekan talteen.

Arkkitehtuurin ihmeitä

Prince of Persian vetovoima syntyy hyvästä kenttäsuunnittelusta ja hauskan haasteellisista ongelmista. Erilaiset ansat on selvitettävä ja kuilut ylitettävä. Farah seuraa tapahtumia syrjemmällä, mutta tulee avuksi tarvittaessa vaikkapa painamaan oven aukaisevaa lattialaattaa. Vaikka ratkaisu on yleensä käden ulottuvilla, miellyttävän usein homma on täysin hakusessa. Aina etenemisen esteenä on (paria bugia lukuun ottamatta) kuitenkin omien hoksottimien heikkous.

Kussakin kentässä on useimmiten päästävä joko alhaalta ylös tai ylhäältä alas tai tornista torniin. Sankarimme sinkoilee parhaimmillaan paikasta toiseen kuin olympiatason voimistelija steroidihuuruissaan. Pelilogiikan takia palatsit ovat pullollaan erilaisia putkenpätkiä, pilareita ja seinistä törröttäviä ulokkeita. Tarttumapintaa on oltava, jotta sankarimme akrobaatintaidot pääsevät oikeuksiinsa.

Musiikki on oivaltava sekoitus arabialaisia rytmejä säröisellä sähkökitaralla höystettynä. Arvosteluversion musiikki loppui lähes tykkänään hieman ennen puolta väliä, mutta luritukset kuulostivat hyviltä siihen saakka. Eteerinen äänimatto luo hyvin tunnelmaa ja sen kierrättäminen monikanavavahvistimen kautta kannattaa. Huoneen täyttää tuolloin hyvältä kuulostava humina, suhina, joskus etäinen paukekin.

Prince of Persia kouraisi mukaansa klassikkopelin voimalla, eivätkä arvosteluversion runsaat bugit haitanneet nautintoa. PlayStation 2:n sisuskalut ovat myös oivassa käytössä, sen verran komean kuuloinen ja näköinen Sands of Time on. Kameraa pyöriteltäessä ruudunpäivitys saattaa hetkittäin onnahtaa, mutta eipä tuokaan nautintoa pilaa.

Ubi Softin Montrealin-studio on onnistunut. Ilmeisesti alkuperäisen Prince of Persian luojan Jordan Mechnerin konsulttiapu ei ole ollut turhaa.

Omalla listallani Prince of Persia: Sands of Time on vankka ehdokas vuoden peliksi, hetkittäin turhankin tiiviistä ja pitkistä miekankolisutteluista huolimatta. Upeita, soljuvia, mukaansatempaavia ja uutta luovia toimintaseikkailuja ei ole koskaan liikaa.