Mä olen viaton, mut arpa kohtalon mua kohtaan oli armoton.
Fyysikko Arthur Eddingtonin vuonna 1928 tiivistämän teorian mukaan kirjoituskonein varustettu äärettömän suuri apinalauma saa tuotettua toisinnon Shakespearen Hamletista, mikäli niille annetaan riittävästi aikaa. Tämän väittämän toteutuminen alkaa olla käsillä, sillä apinat ovat onnistuneet käsikirjoittamaan jo televisiosarjan ja sitä tukevan tuotemerkkipelin.
Absurdeista juonenkäänteistään tunnetuksi tullut Pako pyörii viimeistä tuotantokauttaan maikkarilla. Vankilapakolaisten ristiretki mystisen Firman kaatamiseksi lähenee loppuhuipennusta, joten menneitä muistellaan nyt sarjan alkuhämäriin sijoittuvan lisenssikikkareen muodossa. Pääosassa nähdään tutun linnakundiremmin sijaan Tom Paxton, Firman agentti, joka soluttautuu Fox Riverin vankilaan tiedusteluretkelle. Maailmaa kulisseista hallitseva megakorporaatio haluaa tietää, mitä kävelevä supertietokone Michael Scofield suunnittelee.
Rikos ja rangaistus
Poseen passitettu agentti hoitaa hommansa ennalta-arvattavasti toimintaseikkaillen. Yksinkertaisia pulmia ratkomalla häkkilinnuilta irtoaa rispektiä ja välillä muita konnia pitää hutkia turpaan, jotta nokkimisjärjestys pysyy selvänä. Toisinaan toimintaa katkotaan pienillä hiippailupätkillä ja näppäilykohtauksilla. Pako etenee tiukasti putkessa, ja ratakiskosta väännettyjen vihjeiden avulla tyhmempikin tietää, mitä seuraavaksi pitää tehdä.
Erilaisten alipelien sekoitus on kiistatta pelin suurin ansio. Yhden konstin sijaan tarjotaan tuhti nivaska erilaisia pikkupelejä vaihtelevien tilanteiden selättämiseen. Idea pääsee suihkusta ehjänä ulos, mutta toteutus tiputtaa saippuan. Mätkintä on kätketty muutaman napin taakse, hiippailu on tylsää ja labrahiirikin ratkaisee pähkinät ilman isompia ponnisteluja. Näpyttelykohtauksissa on sentään riittävästi reagointiaikaa, mutta peli ei kerro, pitääkö nappia painaa kerran vai näpyttää. Arpominen johtaa uusintaan, mutta takapakit ovat onneksi kohtuuden rajoissa. Paxtonilta on riistetty vapauden ohella myös keksimisen riemu, sillä peli pitää päähahmoa tiukasti talutusnuorassaan. Eipä sillä että suorassa putkessa eksyisi.
Vankilaa voisi luulla vaaralliseksi paikaksi, mutta Fox Riverissä hengenlähtö on käytännössä sula mahdottomuus. Käsirysyistä selviää lähes poikkeuksetta voittajana. Turve kutsuu vain, jos käsikirjoituksessa lukee niin. Hiippailukohtauksissa saa rymistellä mielensä mukaan. Homma päättyy, jos sattuu stevarin näkökenttään, mutta putkinäköiset vartijat ovat unohtaneet silmälasinsa ja kuulolaitteensa taukohuoneeseen.
Onneksi haastetta ei ole tämän enempää, sillä tunnottomat kontrollit puskevat hermot äärirajoille jo hidastempoisessakin kohkauksessa. Sarvikuonon solakkuudella liikehtivä Paxton täyttää puolet peliruudusta ja suorittaa kaikki toimensa pienen viiveen saattelemana. Tämä häiritsee erityisesti reaktiotesteissä.
Sukkasaippuaa
Kuin itsekseen etenevä peli voitaisiin pelastaa nerokkaalla juonella ja nasevalla dialogilla, mutta Pako jää kauas Rankkasateesta. Hommaa ei lyödä edes kunnolla läskiksi, joten komiikan sijaan peli tarjoilee täyslaidallisen otsa kurtussa kirjoitettua potaskaa. Sentään sarjan oikeat huippunäyttelijät suoltavat omat vuorosanansa ja hahmomallit ovat näköisiä, joskin eleettömyydessään saavat Steven Seagalinkin näyttämään Oscar-luokan luonnenäyttelijältä.
Ääliömäinen tarina kumartaa hienosti lähdemateriaalinsa suuntaan, mutta viihdettä siitä saa etsiä täikamman avulla. Päähahmossa on vähemmän särmää kuin keilapallossa ja suuren vakoilukeikan sijaan Paxtonin päivät kuluvat hanttihommia suorittaen. Galaksiryhmien kokoiset juoniaukot ja epäloogisuudet ovat oma lukunsa, sillä peli kirjoittaa ensimmäiseen tuotantokauteen kokonaan uuden alaviitteen. Tuore päähahmo on sullottu väkisin juonikudelman sekaan ja samalla iso nippu sarjan tapahtumista sivuutetaan täysin tai kirjoitetaan väkisin yhteensopivaksi pelikäsikirjoituksen kanssa.
Pako-sarjaa täydentävä Pako-putkiseikkailu on varsin masentava esitys jopa telkkusarjan mittapuulla, mutta vapauksista karsittu, ylihelppo viritys uppoaa varmasti sarjan ystäviin kuin teroitettu hammasharja sellikaveriin. Kun arvostelureissu virtuaalihäkkiin tuntuu rangaistukselta, optimismiin taipuva luonteeni voisi kuvailla peliä onnistuneeksi. Totuus on kuitenkin toinen. Tämän tekeleen parissa pessimistikin pettyy.
* * * * *
Köyhän miehen Kylmä rinki
Telkkumuodossa Pako puree paremmin, mutta mielenkiintoisen ykköskauden jälkeen sarjan laatudiagrammi on ollut jyrkässä laskusuhdanteessa. Sarja käynnistyy, kun pikkunilkki Lincoln Burrows saa kuolemantuomion Yhdysvaltojen varapresidentin veljen murhasta. Burrows passitetaan Fox Riverin vankilaan odottamaan teloitustuomiota, mutta sähkötuoliin ollaan istuttamassa syytöntä miestä.
Michael Scofield, Burrowsin nerokas pikkuveli, päättää vapauttaa velipoikansa vankilasta ja hankkiutuu kaltereiden taakse ryöstämällä pankin. Scofield on kätkenyt pakosuunnitelmansa kehoaan peittäviin tatuointeihin ja mustekuvista löytyy nopeasti ratkaisu lähes pulmaan kuin pulmaan.
Kun konnarevohka on viimein kikkailut itsensä ulos posesta, tarina pyrkii kovasti nostamaan jännitettään Burrowsin ja Scofieldin yrittäessä kaataa taustalla naruja vetelevän Firman. Kolmen tuotantokauden mittainen epilogi vankilapaolle on todella väsynyttä tavaraa, jossa päättömät juonenkäänteet vetävät aivot umpisolmuun.
Sarjan suosiota on vaikea ymmärtää, mutta tästä huolimatta Pako houkuttelee viikoittain satatuhatpäisiä katsojalaumoja vastaanottimien ääreen. Maikkarilla pyörivä neljäs tuotantokausi on sarjan viimeinen ja loppukliimaksin lähestyessä uskottavuusmittarista on ruuvattu jo kierteetkin pilalle. Vapauden tavoittelu on muuttunut pakomatkan edetessä täysimittaiseksi maailmanpelastusoperaatioksi. Itsehän ostin viime viikolla kolme Lamborghinia ja aion viettää kesälomani Nasan sponssaamalla avaruuslennolla.
Juho Kuorikoski
53
