Aika on suhteellinen käsite. Luonnolta kesti miljardeja vuosia kehittää ihminen ja työ on vielä pahasti kesken. Japanilaiset ovat kehittäneet jalkapalloa kymmenisen vuotta ja mikä onkaan lopputulos?
Sinänsä metkaa, kuinka Pro Evolution Soccerin kaltainen mestariteos on kotoisin kaukaa idästä, Japanista, jonka meriitit reaalimaailman jalkapallokentillä ovat lähes yhtä vähäiset kuin oman karun kotomaamme. Vuosi vuodelta japanilaiset ovat kuitenkin perfektionismin hengessä hioneet jo pisteasteikon paitsiorajalla kärkkyvää simulaatiotaan aina vain lähemmäs täydellisyyttä.
Pro Evo -sarjalle tunnusomaista on ollut täydellisyyden tavoittelun ohella puutteellinen lisenssi, niin nytkin. Mukana on niin maa- kuin seurajoukkueita, mutta seurajoukkueista todelliset nimet ovat vain parilla hassulla. Yksilöiden suhteen useimmat joukkueet ovat sekalaista sillisalaattia, enemmistöllä pelaajistosta nimet ovat korrekteja ja lopuilla eivät. Nimiväännökset ovat entistäkin omituisempia, mutta häiritsevät vain, jos niihin tarkoituksellisesti haluaa takertua.
Liiga on liikaa
Pelimoodit ovat tutun perinteisiä eli harjoitusottelu, liiga ja turnaus. Jos jotain, niin liigojen ja turnausten mielekkyyttä lisenssittömyys syö.
Harjoitteluosiossa tulee vietettyä normaalia enemmän aikaa, koska erikoistilanteet vaativat rutkasti harjoittelua. Apuvälineitä ei ole, kaikki tapahtuu käsipelillä, ja viimein vuosien kritisoinnin jälkeen alan pikku hiljaa kallistua Pro Evon näkökulman kannattajaksi. Hyvin pelatuista erikoistilanteista saa mieletöntä tyydytystä juuri niiden haasteellisuuden ansiosta.
Jos vihaat kaikkia ja kaikki sinua, master-liiga on ainoa pitkäaikaista peli-iloa tarjoava elämys. Siinä kaikki seurajoukkueet jaetaan alueellisiin sarjoihin ja kahteen sarjatasoon. Taistelu kohti kärkeä alkaa maailman hitaimmilla ja huonoimmilla pelaajilla. Vastassa on Euroopan huippujoukkueita, joten edessä on pitkä ja hikinen savotta. Tekemistä riittää pelaajakauppojen ja harjoittelun parissa, mutta pidemmän päälle jatkuva tietokonetta vastaan pelaaminen käy pakostikin puisevaksi.
Lisämielenkiintoa yksinpeliin pyritään luomaan kaupalla, josta voi yksin tahkottaessa ansaituilla pisteillä ostaa lisäpelaajia ja -joukkueita sekä muuta sekalaista, vaihtelevan hyödyllistä materiaalia.
Fläppitaulut esiin
Strategian ja taktiikan suhteen Pro Evolution Soccer menee juuri niin syvälliseksi kuin sen haluaa menevän. Tietokone hoitaa kaiken (hyvin) mikäli pelaaja niin haluaa, mutta yksittäisten pelaajien käyttäytymistä voi säätää syvällisesti aina asennetta myöten.
Joukkueet noudattavat määrättyä pelikuviota erinomaisen hyvin, jonka huomaa siitä, etteivät kaikki joukkueet ilman rukkausta yksinkertaisesti sovi omalle pelityylille. Yleistä hyökkäysaktiviteettia ja taktiikoita voi ja pitääkin vaihtaa lennossa. Kun tappiolla oleva pelaaja heittää ottelun lopussa pikavalikosta päälle kaikki tai ei mitään -kuvion voi olla varma, että alkaa tapahtua. Jos ei vastustajan päässä niin vähintään omassa.
Numeerisia arvoja pelaajilla on niin turkasen paljon, ettei niistä ota edes Stephen Hawking selvää ilman taulukkolaskentaohjelmaa, joten pelaajien keskinäistä vertailua helpottava graafinen kuvio otetaan vastaan suurella riemulla. Vaihtoja tehdessä ei tarvitse enää luottaa pelkkään nimimuistiin ja omaan mielikuvaan pelaajien taidoista.
Orgastista vuodatusta
Ulkoasu on kokenut täydellisen remontin, kun kehitystiimi on kutsunut kahdessa aiemmassa osassa käyttämänsä Renderware-moottorin vaihtopenkille ja ohjelmoinut tilalle ikioman grafiikkamoottorin. Lopputulos, tyylikäs ja entistä autenttisempi ilme, paljastaa päätöksen ehdottoman oikeaksi.
Kun jo valmiiksi supersulavat animaatiot ovat lisäksi luonnonmukaistuneet entisestään ja niiden suhteen ainoaksi kauneusvirheeksi jää harvakseltaan näyttäytyvä hetkellinen juoksun liukuvuus, ei Pro Evoa voi olla kehumatta komeaksi. Kuin pisteenä i:n päälle peli tukee 60 hertsin näyttötilaa. Ainoastaan hidastuksissa käytettävistä pehmennyksistä ja linssiefekteistä en pidä, vaikkeivät ne varsinaisesti rumia olekaan.
Tiettyjen pelaajien tavaramerkiksi muodostuneet liikkeet, kuten Roberto Carlosin omaperäinen vauhdinotto vapaapotkuun, ovat kertaalleen hauskoja, mutta silti turhia. Sama pätee katsomoista heitettyihin soihtuihin. Äänistä hyvin mukana elävä yleisö nousee esiin, ja katsomon saa jopa hurraamaan puolueellisesti.
Ulkomaisilla foorumeilla liikkuneet huhut ajoittaisesta nykimisestä osoittautuivat onneksi pelkäksi kuplaksi. Ainoa edes etäisesti tökkimiseksi tulkittava asia ovat merkittävästi kasvaneet latausajat, mutta joukkuetta voi onneksi vaihtaa palaamatta välillä päävalikkoon. Tosin debug-PS2 alkaa jatkuvassa käytössä hyytyä, joten latausaikojen perussyy voi olla laitteessakin.
Tilaustyö taivaasta
Pro Evon pelattavuutta on tuttuun tapaan hiottu pikkuisen edellisestä osasta ja se tuntuu ensi sekunneista alkaen samaan aikaan tutulta ja erilaiselta. Peruskontrollit ovat helposti omaksuttavissa ja niillä pääsee yllättävän pitkälle. Lähes kaikkia toimintoja voi muunnella (keskitys korkeampana, vapaapotku tulisempana ja niin edelleen), mutta ilmankin pärjää vallan mainiosti.
Peliäly ratkaisee lopulta paljon enemmän kuin kikkojen osaaminen, kuten sain kauhukseni havaita pelatessani kaksinpeliä nuoruutensa vihreällä veralla notkuneen puoliammattilaisen kanssa. Vuosikausien videopelikokemukseni hävisi todelliselle pelikokemukselle sata#nolla.
Pro Evolution Soccer muistuttaa hämmentävän paljon oikeaa jalkapalloa. Syöttöpeli toimii kuin unelma, terävästi ja tarkasti, niin maata pitkin kuin ilmassa. Oikeastaan ainoana selkeänä virheenä tietokoneen ohjaamat joukkuetoverit eivät laidassa rynnistä eteenpäin riittävän aggressiivisesti, vaan lähtevät turhaan peruuttelemaan, kun itse kääntyy taaksepäin ja odottaa sopivaa hetkeä juoksupallolle.
Ärsyttävintä Pro Evossa on ajoittainen tunne kontrollin menetyksestä. Sekä oman että lähimmän tietokoneen pelaajan saa lähetettyä nappia painamalla hakemaan pallon pois vastustajalta, mutta silloin kun nappia ei paina, toivoisi oman miehensä liikkuvan sinne minne käsketään. Kuitenkin se juoksee joskus eläimellisesti pallon perässä (ja törkkää sen yli sivu- tai päätyrajasta) aivan itsestään, tai tekee asioita vaikka laskisi irti padista. Yleensä liikkeet ovat onneksi niitä mitä itsekin olisi tehnyt.
Tuomareita ei voi moittia. Virheissä otetaan huomioon etunäkökohta ja tulkinnat ovat asian suhteen yllättävän päteviä. Vielä kun peliin osallistumaton pelaaja ei aiheuttaisi paitsiovihellystä, painaisin pääni kunnioituksesta.
Tapoja pelata ja rakentaa peliään on yhtä monta kuin pelaajia, eikä kahta samanlaista peliä tai edes tilannetta ole. Tämä tekee Pro Evolution Soccerista yhden parhaista kaksinpeleistä. Jotta ylisanoja jäisi loppuvuotta ajatellen varastoon, lankean lopuksi polvilleni kohti nousevan auringon maata ja lopetan arvostelun kahden rivin hiljaisuuteen.
Jalkapalloa Japanista
Pro Evolution Soccerin historia alkoi vuonna 1992. Suomessa vallitsi suuri pulakausi, jonka dramaattiset vaiheet vanhempi väki saattaa hämärästi muistaa, alustana oli kahdeksanbittinen Nintendo, ja pelin nimi oli Konami Hyper Soccer. Siinä missä muut jalkapallopelit simuloivat flipperiä, Hyper Soccer muistutti edes etäisesti jalkapalloa.
Ensimmäinen varsinainen International Superstar Soccer, Japanissa Perfect Eleven, ilmestyi Super Nintendolle 1994. Verrattuna aikalaisiinsa kuten Sensible Socceriin, Kick Offiin tai FIFAan, ISS oli realistisen jalkapallon juhlaa. Lievästi paranneltu Deluxe-versio ilmestyi myöhemmin myös Megadrivelle ja PlayStationille.
Nintendo 64:n Perfect Striker, lännessä nimellä ISS 64, oli askel ylöspäin 16-bittisyydestä. Uusi uljas grafiikka ja edistyneemmät ominaisuudet, esimerkiksi läpisyöttö, saivat pelin jo muistuttamaan nykyistä evoluution astetta. Nintendo 64:lle ilmestyi vielä muutama, kerta kerralta hienostuneempi jatko-osa.
PlayStationin pari ensimmäistä ISS:ää olivat lähinnä Nintendo-käännöksiä ja laadultaan vaihtelevia, mutta International Superstar Soccer Pro Evolution oli eri maata. Yksi kaikkien aikojen nimihirviöistä kuuluu jo selvästi samaan jatkumoon kuin PES3. ISS Pro Evolution 2 oli sen isoveli, ja ensimmäinen jota pelasin angstilla. Perinteeksi muodostuneessa ylisanahengessä liitin sen arvostelussani osaksi suojeltavaa maailmanperintöä, enkä syyttä: harmaalle matolaatikolle ei parempaa jalkapallopeliä löydy.
PS2:n ensimmäinen ISS, simppelisti samaksi nimetty, oli lievä pettymys, eikä ihme. Se oli käännös Nintendo 64 -pelistä ja epäpyhä hybridi napinpainallusvoimaan perustuvin kontrollein. Onneksi sekalainen nimikäytäntö tämän jälkeen selkeni, kun Konamin jalkapallopelit lopullisesti eriytyivät arcademaiseksi ISS:ksi (osat 2 ja 3 ilmestyneet tätä lukiessasi) ja jo eläessään legendaariseksi muodostuneeksi Pro Evolution Socceriksi.
96
