Gothamissa ei tuunailla kourat rasvassa eikä oteta turhia murheita realismista. Ajotuntumasta saa heti ekasta mutkasta lähtien hyvän otteen. Se tuntuu tutulta ja oikealta, muttei kuitenkaan aidolta. Harvassa autopelissä nimenomaan padilla ajaminen tuntuu niin hyvältä.
Kolmatta Gothamia pitäisi pikemminkin kutsua PGR 2.5:si, sillä sisältö muistuttaa vahvasti edellistä osaa. Tutun tuntuisella ajouralla on unohdettu Fiat Puntot ja vastaavat alkuvaiheen kauppakassit. Nyt mennään suoraan asiaan ja paahdetaan heti alusta pitäen kolmatta sataa kunnon urheiluautoilla.
Uralla kisat on jaettu tuttuun tapaan löyhin teemoin nivottuihin ryppäisiin. Yhdellä kerralla ajetaan vaikka yökisoja Las Vegasin Stripin neonvalojen tulvassa ja toisella harrastetaan taitoajoa Lontoon kapeilla kujilla. Muita mukana olevia kaupunkeja ovat New York, Tokio ja Nurburgringin legendaarinen pitkä kilparata koko toistakymmentä kilometriä pitkässä komeudessaan.
Tyyli ratkaisee
Tarkoitus ei ole suinkaan pelkästään ehtiä maaliin ensimmäisenä, vaan tehdä se mahdollisimman tyylikkäästi. Erilaisista tempuista, kuten aivan edellä ajavan imussa pysyttelystä, ilmalennoista, kumin polttamisesta ja mutkien revittelystä sladissa saa taitopisteitä.
Mitä vaikuttavampi temppu ja mitä suuremmalla vauhdilla sen onnistuu tekemään, sitä enemmän kilahtaa pisteitä. Kohtuus silti kaikessa, nimittäin jos erehtyy mälläämään temppunsa päätteeksi autonsa radan reunukseen, menettää kaikki juuri tehdystä tempusta tulossa olevat pisteet.
Kisojen voitosta jaetaan puhdasta rahaa. Tuntuu siltä kuin taitoajolla ei olisi enää niin suurta merkitystä kuin edellisessä osassa, koska rahaa tulvii heikommillakin suorituksilla niin avokätisesti, että uutta autoa saa olla shoppailemassa alvariinsa.
Hermoja rassataan tutuilla vauhtikameroilla ja kartioiden välistä puikkelehtimisilla. Edellisessä täytyy onnistua kiihdyttämään lyhyellä mutkapätkällä tiettyyn nopeuteen kameran kohdalle. Jälkimmäisessä rata on täynnä mahdollisimman hankaliin paikkoihin sijoitettuja portteja, joista pitää päästä läpi. Missatut portit vievät pisteitä eikä pelkkä ajaminen yleensä riitä, vaan reitti pitää ehtiä ajamaan vauhdilla ja temppuillen.
Taitokisojen hauska uutuus on kelloa vastaan kilpailu, jossa aika ei millään riitä radan läpäisemiseen, mutta kellon saa pysähtymään sitä pidemmäksi aikaa mitä uhmakkaamman tempun onnistuu tekemään. Siinäkin tosin liika nakkien polttelu kostautuu, koska tarkoitus on kuitenkin päästä maalia kohti.
Edellisen osan kovin juttu oli Live-toteutus, joka kelpasi esimerkiksi siitä, miten moninpeli pitää tehdä. Nyt Live-kisailua ei vielä päästy kokeilemaan, mutta se tiedetään, että ura yksin- ja moninpelissä on edellisosasta poiketen erotettu kokonaan toisistaan.
Silkkaa silmäkarkkia
PGR3 ei herkuttele tuholla ja vimmaisella kaahauksella Burnoutien tapaan eikä pyri Forzan kaltaiseen autojen virittelyyn ja tarkan realistiseen ajotuntumaan. Pelkkä urheiluautoilla tyylittely kantoi vielä muutama vuosi sitten, mutta nyt se alkaa maistua jo aavistuksen väljähtyneeltä.
Onneksi silmät pudottava ulkoasu tuo lohtua laimeuteen. Sanat eivät riitä kuvailemaan, miten kauniilta sulavalinjaiset menopelit näyttävät. Vaikuttavinta meno on upeasti tehdyistä ohjaamoista, vaikka itse ajaminen sujuukin helpoiten puskurikamerasta. Vaha ja kromi heijastavat ympäristö aidon näköisesti, tuulilasit naarmuuntuvat ja suttaantuvat ja peilit menevät särölle pikkuosumista. Varsinaista vauriomallinnusta ei ole, mutten sitä erityisesti edes kaivannut. Ei näitä autoja millään raaski tärvellä.
Upean ulkoasun ainoa särö on yllättävä sahalaitaisuus. Se näkyy varsinkin kun katsoo sinne, mihin kuskin pitäisi oikeasti katsoa. Mutkia ei tahdo erottaa, kun rata sotkeutuu horisonttia kohti sahalaitaiseksi söheröksi. Vaikka käytössä on korkein mahdollinen resoluutio, tuntuu kuin itse peli toimisi sisäisesti huomattavasti karkeammalla tarkkuudella. Eihän tällaisesta pitänyt Xbox 360:lla enää kärsiä?
Luontevan tuntuinen ajotuntuma kärsii kaasun liian lyhyestä liikeradasta. Ikään kuin kaasussa olisi vain kolme asentoa: täysillä, vauhdin ylläpito ja stoppi. Se on hirveä sääli, koska tässä jos missä perää pitäisi pystyä hallitsemaan kaasulla. Tarkoitushan on tehdä tyylikkäitä temppuja.
Project Gotham Racing 3 on vakuuttava julkaisupeli, muttei yhtään sen enempää. Se kelpaa Xbox 360:n tehon esittelyyn, mutta sarjan aiempia osia pelanneet saattavat pettyä turhan tuttuun sisältöön.
88
