Project Zero 2: Crimson Butterflyn hyytävän kauniiseen haamutunnelmaan sukeltaa mieluusti, vaikka kakkososassa idea kamerasta aseena ei ole enää tuore.
Mio ja Mayu, söpöt kaksoset, käyvät viimeisen kerran lapsuutensa maisemissa ennen kuin alue jää tekojärven alle. Perillä Mayu seuraa lumoutuneena perhosia päätyen kauan sitten kadonneeseen kylään. Kaksoset eivät tiedä, että kylässä on portti helvettiin saati sitä, että portin kiinnipitämiseen tarvitaan ihmisuhri. (Mutta sehän on Aurinkolaakso, Kalifornia _nn.) Mikä vielä kinkkisempää, uhrin on oltava kaksonen ja viimeisen viillon sipaisee henkiin jäävä sisarus. Auts!
Project Zero 2:n ehdoton vahvuus on huima, painostava tunnelma. Selkäpiitä resonoivat narinat, huudot ja muut kalmankylmät efektit pitävät taatusti hereillä. Juonenkääntämöiset tuovat ruudulle välkkyviä, rakeisia, usein mustavalkoisia näkyjä. Haamut ilmestyvät tyhjästä ja aiheuttavat kerta toisensa jälkeen säikähdyksiä. Toteutus on kuin käsivaralla kuvatusta kauhuleffasta. Mukaan kertyviä filmipätkiä voi jopa katsoa projektorihuoneessa.
Tutkittavana on kokonainen kylä, pimeä ja salaisuuksia täynnä oleva autio saareke keskellä ei mitään. Päiväkirjat paljastavat menneitä ja ehkä tuleviakin tapahtumia kerros kerrokselta, sillä historia näyttää toistavan kylässä itseään. Juoni etenee Mion silmin, vaikka ohimenevästi pelaaja pääsee Mayun ohjaksiin mustavalkoisissa, rakeisissa, lyhyissä episodeissa. Yleensä Mion on mustavalkokohtauksen jälkeen etsittävä ja pelastettava Mayu kiperästä tilanteesta.
Camera obscura
Aseet ovat edelleen pannassa, mutta vanhan mallinen paljekamera, Camera Obscura, paljastuu melkoiseksi hi tech -vempaimeksi. Haamun käydessä kimppuun kamera nostetaan silmille ja haamu haetaan etsimeen. Etsimessä olevan mittarin väristessä punaisena painetaan suljinta, jolloin haamu ottaa kipeää.
Kameraa voi virittää useiden linssien ja taikakalujen avulla, ja filmejäkin on useaa eri tyyppiä. Lisäksi hyvistä otoksista kertyneillä pisteillä kameraan saa ostaa lisävoimaa. Kameran virittely tuo mieleen rooliseikkailuista tutun hahmon kehittelyn.
Haamuihin osuminen on toisinaan kiusallisen hankalaa. Mittari välähtää usein ohikiitävän hetken, jolloin suljinta ei ehdi painamaan. Käyttämällä kameran hidastusominaisuutta reaktiotesti helpottuu, mutta turhan usein filmiä palaa hukkaan. Toisaalta haamun käydessä kaksosten kimppuun hyökkäyskohtaus on yleensä sen verran maukas, että mönkään menneet otokset antaa anteeksi. Lisäksi lisäelinvoimaa tuovia yrttipulloja on jaossa aiempaa avokäteisemmin.
Juoni etenee jouhevasti. Joskus eteenpäin vievä ratkaisu paljastuu kuvaamalla huoneita ja esineitä tai lukemalla päiväkirjoja, joskus haamu pudottaa överiksi vedettyjen kuolinkorinoidensa jälkeen huoneen lattialle vaikkapa ruostuneen avaimen.
Ajoittain etenemisreitin löytyminen on työn ja tuskan takana. Kerran tiesin tarkkaan, missä nuken kadonneet osat olivat, mutta laatikot pysyivät visusti kiinni. Ei auttanut muu kuin mennä yläkertaan, taas alakertaan ja vielä kerran yläkertaan ja tutkia jokainen huone uudelleen. Lopulta selvisi, etten ollut eksynyt talon ulko-oven vieressä olleeseen huoneeseen. Siellä piipahtaminen laukaisi videopätkän, jonka jälkeen laatikoiden sisältöön pääsi vihdoin käsiksi.
Vastaavia pelimäisiä onnahduksia on muitakin ja ne vievät tehoa elokuvamaiselta juonenkuljetukselta. Toisaalta haamutematiikalla voi usein selittää, miksi samasta jo tutkitusta huoneesta saattaa toisella vierailulla löytyä jotakin etenemistä helpottavaa. Haamujen käyttäytymistä kukaan ei tunne, joten ehkä aaveet käyvät siirtelemässä tavaroita aikansa kuluksi.
Pimeät kuvakulmat
Erilaiset kuvakulmilla leikkimiset ovat tuttuja lukuisista kauhupeleistä. Idea on tunnetusti hyvä, mutta valitettavan kulunut. Kuvakulma vaihtuu keskimäärin kahden askeleen välein ja huoneet ovat pahimmillaan säkkipimeitä, joten suuntavaisto on välillä tyystin hukassa. Turhan usein huoneen läpi tepasteltuaan huomaa palanneensa samasta ovesta takaisin edelliseen huoneeseen. Lisäksi tekoälyn ohjaama Mayu toikkaroi taajaan Mion edessä turhauttavana tukkona kuin kinuten päästä helvetin portin tukkeeksi.
Näkymät ovat niin pimeitä, että pelaaminen päiväsaikaan on hankalaa ellei mahdotonta. Television kontrasti- ja kirkkaussäädöt on viritettävä yläkanttiin niin, että kuvaputki käryää. Kesän kynnykselle ajoittuva julkaisuajankohta on kummallinen idea, ainakin Suomessa.
Yötön yö ja Project Zero 2 eivät sovi yhteen, eivät teknisen toteutuksen eivätkä tunnelman takia. Kauhupelejä pitää pelata yksin, keskellä säkkipimeää syrjäseutua. Jos omistat kerrostaloasunnossa pimennysverhot ja hullut naapurit, totuus on jo kokonaan toinen.
Project Zero 2 ei ole läheskään niin raikas tuttavuus kuin ykkösosa eikä Crimson Butterfly enää jostain syystä aiheuta sikamakeinta pelipakkoa, vaikka tunnelma on parhaimmillaan maukkaan kaoottinen ja levoton. Toisaalta jatko-osassa pelattavaa on enemmän ja eteneminen muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta aiempaa jouhevampaa, joten noviisina hankkisin ensin kakkososan.
Karmaisevat äänet ja tehokkaat efektit jaksavat yllättää tunnista toiseen. Kylmien väreiden määrässä Project Zero 2: Crimson Butterfly on kauhupelien ehdotonta aatelia.
82
