Vaikka The Punisherin sisältö on arveluttavasti kidutusta ja kuolemaa, kokemus on varsin nautinnollinen.
Punisher ei ole perinteinen supersankari, sillä hänellä ei ole minkäänlaisia supervoimia. Frank Castlesta tuli Marvel-sarjakuvissa Punisher, rankaisija, kun hän menetti koko perheensä väkivaltaisesti. Punisherin pitää liikkeessä kaksi tunnetta: valtava viha ja sisäinen tuska. Siksi Castle tappaa roistoja määrättömästi.
Tälle mytologialle on Punisher-peli uskollinen. Peli on sarjakuvan oheistuote, ei jonkin aikaa sitten Suomessakin dvd:llä ilmestyneen (katsomiskelpoisen) Punisher-elokuvan. Punisherista on syntynyt luontevasti rehti räiskintäpeli, joka on juuri sen verran ajastaan jäljessä, että se on jo oikeastaan coolia.
Kun puheeksi tulee videopelien väkivaltaisuus, alan harrastaja ottaa puolustusasennon ja kertoo, että suurin osa peleistä on muuta kuin väkivaltaa. Totta. Mutta välillä tekee hyvää tarttua kunnon lahtauspeliin, jossa ei tarvitse ajatella liikoja. Mitä peliväkivaltaan tulee, The Punisher lyö pöytään uuden ennätyksen. Manhunt jää selvästi toiseksi. Tätä pitäisi ehkä paheksua, minusta se on sangen viehättävää.
Peli alkaa, kun poliisi on saanut Punisherin kiinni. Kumma kyllä, edes roistoja ei saa tappaa kuin ohimennen, ei ainakaan sadoittain. Punisher kertoo tarinansa takautumana, josta ei verta ja ruumiita puutu. Perinteisellä kolmannen persoonan näkökulmasta kuvatulla tapporäiskinnällä on valtti hihassaan: kuulustelujaksot eli kiduttaminen.
Kun roistoa pääsee lähelle, hänet voi ottaa tiukkaan puristusotteeseen. Roiston kuulumisia ja tietoja voi selvittää esimerkiksi hakkaamalla nyrkillä naamaan, lyömällä vatsaan, kuristamalla tai uhkaamalla aseella. Kidutus on ihan oma minipelinsä. Jos roistoa ei kurmota tarpeeksi, hän pysyy vaiti. Jos meno yltyy liian rajuksi, hemmo kuolee käsiin. Lopulta roiston voi tappaa pikaisesti.
Peruskidutusta voi harrastaa milloin tahansa. Pääkallolla merkityt erikoiskidutuspaikat ovat jo taidetta. Kriminaalia voi kiusata esimerkiksi porakoneella, sirkkelillä, tappavilla eläimillä, ikkunalla, ovella, oksasilppurilla... Vaihtoehtoja riittää.
Volitionin pojilla ja tytöillä on sairas mielikuvitus. Tehokuulustelukeinot on sovitettu hienosti analogiseen tattiin. Jos homma lipsahtaa liian hurjaksi, kuva muuttuu mustavalkoiseksi, tuskanhuudot täyttävät ilman ja kaveri kuolee todella ikävällä tavalla ruudun ulkopuolella. Efekti on tehokkaampi kuin verisen kuoleman näyttäminen sellaisenaan kuvaruudulla.
Tappamista tyylillä
Tarinan ovat käsikirjoittaneet Garth Ennis ja Jimmy Palmiotti, jotka ovat myös Punisherin uuden sarjakuvatulemisen takana. Siksi tarina tuntuu tyylipuhtaalta Punisher-kertomukselta. Rankka asenne on kohdallaan, lässytystä ei sallita. Jos Punisher olisi suurempi hitti, se olisi jo päätynyt iltapäivälehden lööppiin.
Graafisesti Punisher ei vastaa vuoden 2005 vaatimuksia. Castle liikkuu kumman hitaasti. Jos luodit kutittelevat Punisherin selkää, kääntyminen tuntuu kestävän ikuisuuden. Asevalikoima on perinteinen. Lisäherkkuja ja muun muassa suojauksia saa ostaa rahalla. Lehtileikkeet, takautumat ja valokuvat avautuvat vähitellen ruumisluvun kasvaessa.
Punisherin bullet-time-hidastus on graafisesti tyylitelty raivotila, jossa Castlen teräaseet leikkaavat ihmislihaa kuin Ostos-tv:n kaikkivoiva kokkiveitsi kenkää. Tappamisesta annetaan myös tyylipisteitä. Aika mautonta ja pirun hauskaa.
Punisher on moraaliton peli. Juuri siksi pelaaminen on miellyttävämpää kuin pitäisi. Kuulusteluksi kutsuttu kidutus vetää mukaansa niin intensiivisesti, että pelaaja itsekin säikähtää reaktioitaan. Meissä kaikissa asuu pieni sadisti, jonka Punisher vapauttaa. Mutta onneksi vain virtuaalisesti.
75
