Simulaattorijäärien aamupuurot menivät väärään kurkkuun, kun arvostettu ruotsalainen simupaja SimBin ilmoitti kehittävänsä Race Pron Xbox 360:lle. Eihän konsolille ole edes kunnon rattia!
Alustalla tai rattituen puutteilla ei loppujen lopuksi ole merkitystä. Simulaattorimääritelmä kiteytyy siihen, miten realistiselta ajaminen tuntuu. Siis nimenomaan tuntuu. Jämerä ratti ja polkimet ovat toki hienoja juttuja, mutta ne ovat lähinnä fiilistelyn rekvisiittaa. Ilman G-voimien takapuolituntumaa ja pään mukana kääntyvää näkymää, todellisuudesta jäädään kauas.
Jos kooderit osaavat asiansa, ajaminen tuntuu realistiselta pelkällä padilla. Simbin osaa asiansa. Masiinoiden liikkeisiin vaikuttaa massa, moottorin teho, renkaiden pito ja vetävien pyörien (useimmiten takana) sijainti. Hevosvoimahirviöiden suitsiminen hienovaraisella kaasun hallinnalla on tärkeää, ja boksin padin pitkät liipaisimet ovat perinteisesti tehtävän tasalla. Padilla sompailu maistui sen verran miellyttävältä, etten edes kaivannut rattia. Rattiohjaus toimii sekin, mutta Mikkisoftan möhkäle kiinnittyy rattipenkkiini korkeintaan tyydyttävästi.
Kevytsimulaattorit eroavat miesten peleistä etupäässä vahinkomallinnuksen mitalla. Race Prossa pusut takamukseen tai tuuppaukset kylkeen eivät tee masiinaan kosmeettisia vaurioita tuntuvampia vikoja edes realistic-tasolla. Ainoastaan totaaliset päin seiniä -mällit saavat aikaan kisan pilaavia ongelmia: moottori kerää kierroksia kehnosti ja ohjattavuus heikkenee. Rutattu kori ei vaikuta edes suurissa nopeuksissa ja pikkuformuloilla runnoessani huomasin, että ulkonevia renkaita ei huomioida kolhuissa kovin tarkkaan.
Lusikka pohjassa ränniin
Race Pron autoluokat ovat mukavan monipuolisia. Kisailu alkaa Mineillä, mutta niistä siirrytään pikatahtiin Caterhamien, Radicalien ja Formula BMW:n kautta itse asiaan: kolmen GT-luokan ajokkeihin, F3000-formuloihin ja WTCC-sarjan tappiin asti tuunattuihin perheautoihin. Laajassa tehomyllysektorissa esiintyvät muun muassa länsinaapureiden ylpeys Koenisegg CCGT, Saleen S7R ja Aston Martin DBR9. Koppiautoissa, rikkaiden kilpurileluissa ja formuloissa on eroja, joten jokaista rassia ei komenneta saman kaavan mukaan.
Kilpureissa on todella hyvät ja masiinan mukaan selkeästi vaihtelevat äänet. Ne ovat oikeastaan parhaimmat koskaan kuulemani. Mekkalasta on helppo päätellä moottorin koko ja viritysaste, hengittääkö vapaasti vai ujeltaako ahdin. Lister Stormin V12-myllyn huikea laulu on aivan toisesta maailmasta kuin Veten matala, hykerryttävän aggressiivinen jyrinä. Kilpa-auton ihanan kauhea kakofonia täydennetään pakoputken paukkeella, voimansiirron kolinalla ja ulvovilla renkailla.
Petojen ärjynnästä nautitaan kiinnostavilla ja aitojen ratojen kiitettävän tarkoilla kopioilla. Kaahailun kohokohdiksi nousevat yllättäen suhteellisen harvinaiset katuradat: Pau, Macao ja Porto. Ajovirheiden suhteen armottomat kaupunkirännit ovat monessa mielessä värikkäitä baanoja. Talokanjoneissa piisaa jyrkkiä mäkiä, sokeita kurveja ja jopa muutama huippunopea suora. Ratavallien välit ovat parhaimmillaan ja pahimmillaan pelottavan kapeita. Macaon neulansilmään johtavalle lyhyelle suoralle ei mahdu edes kahta kaaraa rinnakkain. Vauhdintuntu on kohdallaan, sillä meno hirvittää jo Caterhameilla, puhumattakaan isoista ja painavista GT-ohjuksista.
Tavalliset moottoriradat ovat Laguna Secaa ja Monzaa lukuun ottamatta mukavan outoja lintuja. Jännän koukeroista Zandvoortia, tšekkiläistä Brnota ja ruotsalaista Anderstorpin lentokenttärataa näkee harvoin konsolikaahailuissa. Kattava setti viimeistellään Brands Hatchin, Road American ja Valencian kaltaisilla klassikoilla. Ainoa harmin aihe on pitkien ratojen puute.
Rakenteellisia vaurioita
Race Pron heikkous piilee kilpailujen rakenteessa ja autojen tylsässä hankintamekaniikassa. Lyhyet ajoneuvokohtaiset kilpasarjat palkitaan krediiteillä, ja paikka uuteen sarjaan ostetaan käteisellä. Rahavaatimukset minimoidaan menestyksekkäillä testiajoilla. Kun tietyllä kaaralla kaahattu sarja on läpi, auto aukeaa automaattisesti yleiseen käyttöön. Suoraviivaisessa systeemissä ei ole lähimainkaan samaa imua kuin Gran Turismon ja Forza Motorsportin keräily- ja ostomentaliteetissa.
Pro-vaikeustasosta riittää tahkottavaa pitkän linjan kaahareille: automaattilaatikko on ainoa sallittu ajoapu ja vastustajilla on painava kaasujalka. Käytän mielelläni ABS-jarruja, joten jouduin tyytymään pääosin semi-pro-vaikeustasoon, joka vaikuttaa samalla harmillisesti vastustajien nopeuteen. Suorilla kovaa paahtavat semi-pro-kuskit nössöilevät mutkissa liikaa. Uramoodin loppupään F3000-kisoissa vastus on tosin jo mutkatasoituksesta huolimatta ihan riittävän kiperää.
Koska kaarat kestävät kolhuja ja kone jarruttaa aikaisin, Hamilton-syöksy sisäkurviin -taktiikan houkutus kasvoi liian suureksi. Reilu kilvoittelu tunteettoman koneen kanssa ei vain kerta kaikkiaan motivoinut. Tekoäly kruisailee tasaisesti eikä kuminauhalogiikkaa onneksi käytetä, joten kokonaisuus jää plussan puolelle.
Vaihtelevampaa vastusta irtoaa luonnollisesti moninpelistä Livessä tai lähiverkossa. Nettiominaisuuksien testaaminen tosin jumahti arvosteluversion vastustajapulaan. Yhden koneen kaksinpelissä käytetään perinteisen jaetun ruudun sijaan lupsakkaa ratkaisua, jossa ajetaan samassa kisassa eri autoa vuorotellen ennalta määrätyissä pätkissä. Tekoäly pitää oman kaaran sijoituksen samalla, kun toinen ajaa.
Race Pro on pienistä puutteista huolimatta erittäin positiivinen tuttavuus, joka tunkee suoraan konsolien kevytsimulaattorien tasaiseen kärkikaartiin Gran Turismo 5 Prologuen, Ferrari Challenge: Trofeo Pirellin ja Forza Motorsport 2:n seuraksi. Tärkeimmät asiat, eli ajotuntuma ja ratavalikoima, ovat kunnossa. Forzalla on nyt todellinen Xbox 360 -vaihtoehto.
90
