Vaikka Rockstar on Grand Theft Autoineen hiekkalaatikkopelien isä, äiti ja kummisetä, yhdessä asiassa se on pudonnut kehityksestä. Saints Row 2, Crackdown ja Mercenaries 2 näyttivät, että vapaa hiekkalaatikkomaailma on hauskimmillaan kimpassa. Red Dead Redemption ottaa pari harppausta kohti kilpailijoita, muttei mene niiden ohi, ainakaan vielä.
Moninpeli nojaa yksinpelin maailmaan. Kaikkialle voi mennä, mutta maailma on yksinpeliä autiompi. Ihmisiä on vähemmän, juoni- tai pikkutehtäviä ei lainkaan. Jäljellä on vain erilaisten saavutusten jahtaamista, kuten kukkien keräilyä, eläinten metsästystä tai vaikkapa nousua niin pahamaineiseksi rikolliseksi, että päästä maksetaan tuhannen taalan tapporaha. Eniten tekemistä ja pisteitä tulee rosvojengien pesäpaikkojen putsauksessa.
Autio maailma tuntuu ensin tylsältä, mutta täkynä on tasojen kerääminen ja niiden kautta käyttöön avautuvat uudet hahmot, aseet, ratsut ja tittelit. Tasoja on kaikkiaan viisikymmentä ja niiden saavuttamisessa vierähtää helposti kymmeniä tunteja. Kokemusta saa lähinnä tapoista ja saavutuksista. Kerää viisi auringonkukkaa, niin saat parisataa kokemuspistettä ja kivan tittelin.
Vaikka peli tavallaan vaikuttaa massiivimoninpeliltä, yhdessä pelimaailmassa voi kerrallaan olla enimmillään vain kuusitoista pelaajaa. Henki on höllässä, koska tapoista saa kokemusta. Tyypillisesti aika kuluu puskista ammuskelevia muita pelaajia väistellessä, ellei ole tajunnut kerätä kavereista possea ympärilleen. Peliin voi lähteä mukaan joko keräämällä etukäteen seurueen, jonka kanssa liittyy peliin kerralla, tai kutsumalla muita pelaajia samaan posseen pelin aikana.
Osa kokemuspisteistä jaetaan possen kesken, mutta suurin syy parveiluun on sen luoma turvallisuus. Kukaan ei viitsi joutua kokonaisen jengin vainoamaksi. Raivopäisiä vainolaisia nimittäin riittää. Eräskin läski meksikaano kulki kymmeniä kilometrejä perässä ja etsiytyi aina johonkin puskaan nakkaamaan dynamiitilla heti, kun silmä vältti.
Possena reuhaaminen on hauskaa hetken, mutta tehtävät eivät skaalaudu kunnolla, joten esimerkiksi rikollisleirien siivous muuttuu naurettavan helpoksi vähänkään isommalla possella. Lystiä tulee herkästi haettua kaikenlaisesta vapaamuotoisesta härväämisestä: vaikkapa ryöstämällä postivankkurit, tunkemalla ne täyteen kavereita ja ajamalla p..korttelirallia aseet paukkuen puoliautiossa Armadillossa. Tunnelma on kuin Mäntsälän torilla joskus aamuyön tunteina.
Jätä mun kassit rauhaan
Vapaasta pelimaailmasta voi siirtyä lähes saumattomasti tavoitteellisempiin pelimuotoihin. Systeemi toimii sikäli hyvin, että oma posse siirtyy automaattisesti samalla puolelle, jos se vain pelitasapainon kannalta onnistuu. Tyrkyllä on perinteisen deathmatchin lisäksi tiimivetoisia pelimuotoja, jotka ovat lähinnä perinteistä lipunryöstöä, jossa liput on vain korvattu kultasäkeillä.
Hauskana erikoisuutena tiimipelit alkavat kahden jengin kaksin- tai pikemminkin monintaistelulla, missä osapuolet seisovat vastakkaisissa riveissä. Kaikilla on vain yksi elämä, ja se jengi, jolla on viimeisenä ihmisiä hengissä, saa varsinaisen matsin alkuun bonuksia. Avainsana on vedon nopeus ja hätäisen tähtäyksen tarkkuus.
Lipunryöstö ja deathmatch eivät pitkään viihdytä, tosin hyvänä puolena aseissa on kiitettävästi jytyä. Kiväärinlaukaus päähän tappaa yleensä laakista. Mielenkiinto pysyy yllä lähinnä siksi, että menestys tiimimatseissa kartuttaa kokemuspisteitä.
Hieman närää aiheuttavana ominaisuutena moninpelissä voi vapaasti valita, käyttääkö automaattitähtäystä vai ei. Mitä vaikeammalle tähtäyksen on säätänyt, sitä enemmän tapoista saa kokemusta. Se ei paljon lämmitä, kun ympärillä riehuu falsetilla kirkuvia jenkkiteinejä ringissä ampumassa täydestä laukasta sarjatulta automaattitähtäyksellä. Näissä tilanteissa viisain veto on vaihtaa suosiolla serveriä.
Moninpeli on edelleen osittain raakile. Ensimmäinen ilmainen lisäosa onneksi lisäsi kourallisen coop-tehtäviä enimmillään neljälle hengelle. Ne eivät varsinaisesti lisää uutta sisältöä, vaan tehtävissä käytetään yksinpelin paikkoja yllättävän monipuolisiin ja polveileviin tehtäviin. Puuhaa niissä riittää yhdeksi illaksi.
Sopii toivoa, että vastaavaa sisältöä tulee reippaasti, sillä tällaisenaan moninpelin viehätys on lähinnä pakonomaisessa kokemustasojen keräilyssä. Se ei kovin pitkään lämmitä, kun samaan aikaan olisi tyrkyllä hiekkalaatikkopelejä, joissa koko yksinpeli on pelattavissa kimpassa ja täysin kustomoitavilla pelihahmoilla.
80
