www.rockstargames.com
Hän vetää, ampuu ja horjahtaa. Ei löydy palkkion kuittaajaa.
Pelifirmat karttavat western-aihetta vain siitä pikkumaisesta syystä, että länkkäripelit eivät myy. Rockstar Gamesin Red Dead Redemption yrittää murtaa kaavalta selän, sillä musiikeista alkaen hiekkalaatikkopeli tihkuu satulanahan tuoksuista lännenromantiikkaa, jonka tulitaisteluissa piisaa fiilistä kahden modernin sodan tarpeisiin.
Tarina sijoittuu 1910-luvulle Yhdysvaltojen ja Meksikon rajalle, jossa villiä hurjempi länsi vetelee viimeisiään. Lainsuojattoman elämä käy mahdottomaksi, kun tieto pankkiryöstöstä leviää lennätinverkolla koko maan halki hetkessä ja rautatiet tuovat paikalle komppanian verran ratsuväkeä. Hallitus pakottaa entisen lainsuojattoman John Marstonin varhaiseläkkeeltä takaisin työelämään. Virasto eli FBI lähettää miehen jahtaamaan vanhaa rosvokoplaansa Yhdysvaltojen etelärajalle. Hurjaa joukkoa!
Vedä ja anna toisten kuolla
Pääjuoni antaa vain rungon tehtäväpuulle, sillä tehtävälista on laaja pankkiryöstöistä meksikolaisten kapinallisten tukemiseen. Toiminta nojaa vahvasti räiskintään. Red Dead Redemption käyttää monia nykyräiskintöjen mekaniikoista, sillä suojasysteemiä maustetaan kierähdyksillä. Marstonin elinvoima palautuu viiksiin puhaltelemalla, jos hän pysyttelee hetken poissa tulilinjalta.
Taistelumekaniikka tuntee osumapisteet. Pääosumasta putoaa kerrasta, mutta jalkaan ammuttu yrittää ryömiä turvaan. Haavoittuneen vastustajan voi lassota ja vetää hevosen perässä sheriffille. Kovista kovimmat eivät edes haavoita, vaan ampuvat vastustajilta aseet kourasta. Systeemi sopii teemaan, koska elävästä maksetaan parempi palkkio kuin kuolleesta.
Aseissa on järkevästi eroja. Halomaisesti haulikon tähtäinympyrä peittää puoli ruutua, jolloin sillä osuu hyvin lähelle, mutta kauas ampuessa haulit karkaavat taivaan tuuliin. Lähitaisteluliikkeet varmistavat K18-leiman ja sen, ettei parin askeleen päässä käytävä revolveritaistelu mene sohvapädeltämiseksi: animaatioissa Marston painaa revolverin uhrinsa vatsaan tai nostaa Winchesterin vastustajan leuan alle.
Pelkkään ihmisjahtiin ei tarvitse tyytyä, sillä erämaassa mellestää runsaasti riistaa. Junan kyydistä räiskitään alueen viimeistä biisonilaumaa tai hypätään asemalle ja kiivetään vuorille metsästämään karhuja. Turkismetsästäjä tienaa tilinsä myymällä taljat kaupunkilaisille. Eläimet myös luovat maailmaan aidon tuntuisia syy–seuraus-suhteita, sillä ilmassa kaartelevat korppikotkat paljastavat maassa makaavan raadon ja vinkkaavat pelaajalle sivutehtävästä.
Vaikka lännessä on jo useita autoja, Marston ohjaa vain hevosta. Ratsujen animointi näyttää erinomaisen sujuvalta. Kun raudikko vaihtaa käynnistä laukkaan, myös selässä keikkuva Marston reagoi ratsun liikkeisiin. Koska hevonen on elävä olento, se ei välttämättä tee mitä käsketään, vaan saattaa kieltäytyä loikkaamasta rotkoon tai laukkaamasta suoraan liekkeihin. Heppoja on yhtä monta mallia kuin Liberty Cityssä autoja. Ontuva kaakki liikkuu aivan eri tahdilla kuin preerialla kesytetty mustangi.
Hyvät, pahat ja rumat
Ihmisten suhtautumista Marstoniin kuvataan perinteisellä kunniamittarilla. Kunnia menee, mutta maine vain kasvaa -sanonta pätee Red Dead Redemptionissakin, sillä kunniapisteet kasvavat ja vähenevät tekojen mukaan, mutta mainepinnat voivat vain nousta.
Kunniaan vaikuttaa eniten maailman satunnaistehtävät. Jos vain jolkottelee ohi ryöstetystä neidosta ja seuraa sivusta, kun Meksikon armeija teloittaa viljelijäperheen, kunnia laskee. Jos puolustaa heikkoja, kunnia kasvaa. Janan molemmilla päillä on etunsa. Pahikselle maksetaan kilttiä parempia palkkioita, mutta tunnetulle hyväntekijälle annetaan kaupoissa alennusta ja sivulliset saattavat rientää tulitaisteluissa tueksi.
Mainepisteet puolestaan kuvaavat sitä, kuinka tunnettu hahmo Marston lännessä on. Mainetta saa jokaisesta taposta, suoritetusta tehtävästä, kaadetusta karhusta ja jopa kuljetusta mailista. Kuuluisuuden kirot olivat ennen pahempia, sillä talkshow’n sijaan tunnettu pyssysankari halutaan kaksintaisteluun. Kaksintaistelut ovat minipelejä itsessään, sillä ensimmäisenä vetävä ampuu epätarkemmin kuin kärsivällisempi vastustaja.
Hurja joukko
Red Dead Redemptionin moninpeli kuulostaa erityisen kiinnostavalta. Villeimpänä ideana pelaajat voivat muodostaa kahdeksan hengen koplan, joka samoilee pelimaailmassa leikkimässä hiekkalaatikon mekaniikoilla tai liittyy eri moninpelimuotoihin.
Puuhaa piisaa: metsästyksessä jahdataan riistaa, selviytymisessä kerätään verenhimoisten petojen suojelemia yrttejä, lainvalvojassa tuhotaan roistokoplia ja lainsuojaton-tehtävässä ryöstetään pankki.
Perinteisemmissä räiskintäpelimuodoissa ammutaan muita yksin tai joukkueina tai käydään tulitaisteluita, jossa kaikki aloittavat kasvot vastakkain aseet kotelossa. Ensimmäisenä vetävä ampuu kaikkein epätarkimmin ja viimeisenä vetävällä automaattitähtäys vie kudit perille, jos vain ehtii laukaista kertaakaan.
Lipunryöstön korvaa kultaryntäys, jossa raahataan säkkejä torilta aarrearkkuun. Halutessaan voi napata kaksi säkkiä mukaansa, mutta silloin liikkuu äärimmäisen hitaasti eikä pysty ampumaan takaisin.
Pitkäjänteisyyttä tuo kokemuspistesysteemi, joka palkitsee kaiken tekemisen paremmilla aseilla, päheämmillä asuilla, hahmoilla ja hevosilla. Mistään massiiviroolipelistä ei silti ole kyse, sillä maailmaan mahtuu vain 16 pelaajaa kerrallaan.
Poissa silmistä, poissa mielestä
RockStarin ydinosaaminen loistaa musiikeissa, sillä biisit sopivat täydellisesti tunnelmaan. Elokuvamaiset orkesterisovitukset kuulostavat tahtia vaille Morriconen sävellyksiltä ja aikakauden kansanmusiikkikin paremmalta kuin kotoiset janttantulilajalallalleit.
Aidon aikalaiskuvan sijaan puhetyylissä haetaan western-leffojen fiilistä. Historia näkyy selkeimmin miesten viiksimuodissa ja pienissä yksityiskohdissa kuten saluunakohtauksessa, jossa ulkona odottava roistokopla näkyy vääristyneenä puhalletun ikkunalasin läpi. Vasta ensimmäiset ikkunasta sisään surahtavat luodit kirkastavat kuvan.
Pelaamaan olen päässyt vain yksittäisiä tehtäviä, enkä ole edes nähnyt, kuinka vapaa samoilu todellisuudessa toimii. Alunperin kartan kehuttiin olevan kahden San Andreaksen kokoinen, mutta nykyään puhutaan riittävän suuresta. Hypepuheissa on paljon yksityiskohtia, joita en usko, ennen kuin näen. Tekijöiden mukaan kylän voi esimerkiksi ampua pankkiryöstön aikana aavekaupungiksi. Kuulostaa uskomattomalta suoritukselta GTA-pelimoottorilla, jossa autot ja ihmiset ilmestyvät tyhjälle kadulle, kun selkänsä kääntää.
Red Dead Redemption elää ja kuolee fiiliksensä mukana. Jos hiekkalaatikko jää Hirttämättömien hiekkakuopaksi, jossa kierretään kehää ja vastaan lappaa satunnaistehtäviä, western hyytyy räiskinnäksi. Jos nettipelissä pääsee lumiselle vuorenrinteelle paimentamaan karjaa ja katsomaan kuinka lumi sulaa kaverin viiksille, käsissä voi olla jotain suurta.
Kirjoitus on luettavissa pelit.fi:ssä 2.6.2010.
Bungie haluaa kertoa vielä yhden tarinan Halo-universumistaan. Sitä ennen hakataan moninpeliä.
Halo: Reach on paluu scifisaagan alkuun. Kuten Halo-romaaninsa lukeneet tietävät, Reach on ihmiskunnan tärkein siirtokunta avaruudessa. Reach on paitsi UNSC:n sotateollisen kompleksin ydin, myös puolen miljardin asukkaan koti.
Vuonna 2552 eletään suuren avaruussodan viimeisiä vuosia. Säälimättömän vihollisen kanssa ei voi neuvotella. Missä Covenantin muukalaiset iskevät, sieltä ihmiskunta perääntyy. Nyt se tie on kuljettu loppuun, sillä Reach on viimeinen etappi ennen maapalloa. Jos Reach kaatuu, ihmiskunnalla ei ole enää toivoa.
Reach on kaikkien taisteluiden äiti, jossa ihmissuku panee kaiken likoon. Avaruuden synkästä sylistä saapuneiden muukalaispirujen olisi kannattanut kääntyä takaisin, sillä Reachissa he joutuvat kohtaamaan kokonaisen joukkueellisen spartalaisia supersotilaita. Kuvitelkaa Master Chief monikossa!
Hei, me lennetään
Reachin taisteluja on odotettava vielä syksyyn asti, sen sijaan moninpeliä voi pelata jo nyt. Neljästä kentästä ja kourallisesta pelimoodeja koostuva Halo: Reachin moninpelitesti käynnistyi 3. toukokuuta. Testi ei ole kaikille avoin, sillä pääsylipuksi tarvitaan Halo 3: ODST -peli.
Moninpelin näkyvin uudistus on lentäminen. Lyhyet ilmalennot mahdollistava rakettireppu on erikoiskyky, jonka pelaajat voivat valita taistelukentälle syntyessään. Rakettirepun vaihtoehtoja ovat hetkellinen kuolemattomuus, näkymättömyyskenttä ja erikoiskyvyistä tylsin eli juoksupyrähdys. Kuolemattomuus ei ole niin hienoa kuin voisi luulla, sillä se tarkoittaa paikoilleen jähmettymistä. Puhtaassa hauskuudessa mitattuna napista painamalla käynnistyvä näkymättömyys vie selvän voiton kuolemattomuudesta. Mikään ei kuitenkaan voita lentämistä. Ilmasta maahan hyökkäykset tuntuvat Reachissa niin kotoisilta, että lentävien spartalaisten voisi kuvitella kuuluneen alusta pitäen Halo-moninpelien repertuaariin.
Testiversion kentistä ainakin monikerroksinen Swordbase ja korkeiden vallien täplittämä ulkoilmakenttä Powerhouse suosivat lentokykyä ylitse muiden. Swordbasen keskuskuilussa lentotaidottomat jäivät auttamatta ilmataistelijoiden maalitauluiksi. Lipunryöstössä erikoiskyvyt auttavat vain puolimatkaan asti, sillä kykyjä ei voi käyttää lippua kantaessa. Se vasta olisi jotain, jos kantaja voisi tekeytyä kesken kaiken näkymättömäksi.
Lippujen hamstraamista
Lipunryöstöä eli CTF:ää pelataan Reachissa sangen erikoisina variaatioina. Yhden lipun CTF:ssä hyökätään ja puolustetaan vuorotellen, Stockpile-CTF:ssä kenttä on täynnä lippuja, joita rohmutaan kelloa vastaan oman joukkueen maalialueelle. Kaaosta lisää se, että lippuja voi varastaa vastapuolen maalista. Turpajuhlapuolella suosikkini on SWAT-pelimoodi, jossa aloitusase on tarkkaa kertatulta ampuva Designated Marksman Rifle ja ainoa sallittu erikoiskyky on sprintti. SWAT-matsit ovat hillitöntä kyttäystaistelua, mutta hyvällä tavalla, sillä aseistus on kaikille sama. Pelimoodien varsinainen bravuurinumero on suurimmilla kentillä pelattava Invasion, jossa spartalaisten on puolustettava asemiaan eliittien joukkuetta vastaan. Kentällä edetään sitä mukaa, kun eliitit onnistuvat tekemään tuhojaan.
Matsien päätteeksi Halo: Reach maksaa pelaajille krediittejä, joilla voi ostaa uusia osia omaan sotisopaan. Kylän suurinta kypärää kelpaa sitten esitellä taistelukentällä. Mitään pelillistä etua maksullisista varusteista ei saa.
Joskus pienet uudistukset voivat olla niitä parhaita. Halo: Reachin social settings -valikosta voi näppärästi määritellä haluamansa peliseuran: puheliaita vai hiljaisia pelaajia, voitosta vai ajankuluksi pelaavia, joukkuehenkisiä vai yksinäisiä susia ja kohteliaita vai pahasuisia. Sosiaalisen profiloinnin yhdistäminen matchmaking-pelihakuun on kova juttu.
Halo: Reachin moninpelistä kiinnostuneiden kannattaa kiirehtiä, sillä testijakso voi olla muutamassa viikossa ohitse.
