Red Faction: Armageddon on kesäpeliksi luotu, sillä ongelmia on kuin Suomen suvessa: kurjat ilmat ja ahneet itikat.
Mars elää aikaa 50 vuotta Red Faction: Guerrillan tapahtumien jälkeen. Alkuperäiskansan orjiksi alistaneet siirtomaaisännät on häädetty takaisin kotiinsa, itsenäistynyt Mars on päässyt vihdoin nauttimaan rauhasta. Perusmarsilaisten etujärjestö Red Faction on pitänyt kansan leivässä ja alistajat ulkona, mutta työläisten paratiisissa ei auvoa riitä loputtomiin. Maailmanlopun kolkutellessa ilmestyskirjasta revitään uusi vitsaus alkuperäisväestön kiusaksi. Kallot vaihtuvat kitiiniin, inhojen imperialistisikojen jälkeen tulevat kosmiset satiaiset.
Tuhannen tilanteen mies
Marsia punaliittouman riveissä puolustavan Masonin suvun tuorein vesa Darius taittaa peistä kultisteiksi itseään kutsuvan terroristijärjestön kanssa. Nämä haluavat lopettaa Marsin maankaltaistamisen, mikä ei sovi punavasaran pirtaan.
Monien sattumien kautta Marsin al-Qaida onnistuu ryttäämään maankaltaistussuunnitelmat. Ikävä kyllä syyttävä sormi osoittaa epäonnista Darius Masonia. Tars Tarkas Bin Laden nauraa vuorilla partaansa, sillä uloste osuu pintaa asuttavien kolonialistien yhteiseen tuulettimeen. Niinpä muutamaa vuotta myöhemmin valtaosa Marsin väestöstä elää maan alla. Mars on jälleen loputtomien hiekkamyrskyjen runtelema, vain rohkeimmat uskaltavat työntää nokkansa maanalaisten asutuskeskusten ulkopuolelle.
Siirtokuntien jokapaikanhöyläksi alennettu Mason elää hanttihommilla, kunnes nenässä haisee helppo raha. Tutkimusmatka muinaiseen hautaholviin haiskahtaa kusetukselta, mutta Masonia kiinnostaa helposta hommasta luvattu tuhti rahapalkkio. Eivätkö ihmiset ole oppineet mitään vuosisatojen roskapostisaasteesta?
Elämysretki mechan puikoissa muinaiseen temppeliin saa ikävän, jopa puolielämällisen käänteen, kun Gordon Freemason vapauttaa sinetin alle säilötyt muinaiset hyönteispirut. Korkin alta karanneet avaruusmöllit lyövät hetkessä maan alle muuttaneet siirtokunnat polvilleen ja vihollisryhmittymiä on yllättäen kaksin kappalein. Xen tietää, mistä tämäkin idea on kaapattu.
Kultisteille verenhimoiset ötökät ovat vahva liittolainen, joten Mars tarvitsee sekä kosmista kärpäslätkää että manaajaa. Sankarin viitta laskeutuu vähemmän yllättäen Darius Masonin harteille. Suvun perinteet velvoittavat: Mars tarvitsee pelastajaa.
Pojat ovat Marsista, tytöt Venuksesta
Hömpällä kyllästetty sankaritarina saa nostetta henkilöistään, sillä välivideoiden avulla kerrottu tarina on räiskintäpeliksi yllättävän onnistunut. Ei sillä palkintoja voiteta, mutta yhdentekevien tieteisräiskintätarinoiden loputtomassa meressä jo Tähtiportti-tason tieteisjuoni hyvin toimivilla hahmoilla on poikkeuksellisen mukavaa seurattavaa.
Pikkunäppärässä juonessa yksi asia ärsyttää: Darius Mason on Aku Ankan veroinen epäonnensoturi, joka ryssii kaiken, mihin sormensa työntää. Mikään ei mene koskaan suunnitellusti, tyrimiset seuraavat miestä introsta lopputeksteihin. Tyynen rauhallisesti tunarointiin suhtautuva Mason on Marsin oma Mr. Bean. Vaikka galaktinen nolojen tilanteiden mies aiheuttaa melkein koko Mars-populaation ennenaikaisen kuoleman, one-linereiden ehtymätön suoni sykkii vahvasti. Masonilla on asenne kohdillaan.
Draaman ohella ihmishahmojen ilmeikkyyteen on satsattu, välivideoissa nähtävät päähahmot ovat kautta linjan varsin sympaattisia. Alkuasetelman lisäksi Half-Lifesta muistuttaa myös Marsin oma Alyx. Masonin aisaparina toimiva Kara ei ole perinteinen kiipelistä toiseen sukkuloiva statisti, sillä Marsissa asetelma on käännetty päälaelleen.
Karan päätehtävä on pelastaa tapaturma-altis Mason pulasta, ja siinä hänellä riittääkin tekemistä. Valitettavasti tyttöenergian koko potentiaalia ei hyödynnetä. Armageddon ei sisällä yhteistyöpeliä, vaikka Kara olisi kooppikaverina painonsa arponen kultaa.
Muutenkin maailmanlopun estäminen on sälytetty lähes yksinomaan Masonin vastuulle. Vaikka mukana voi kulkea tekoälyn ohjaamia apureita, sotiminen on Marsissa vahvasti yksilölaji. Urpot tietokonetaistelijat istuvat sormi persiissä, kun Mason raivaa tietään ötökkäinvaasion läpi.
Bar-Soom! Nyt hajottaa!
Red Faction -sarja elää tuhoutuvalla ympäristöllä, etenkin sarjan kaksi ensimmäistä osaa vapauttivat onnistuneesti pelimiesten sisällä asuvat juggernautit. Maastoon pystyi halutessaan louhimaan vaikka käytäviä. Pelisarjan toissakesäisessä sissiversiossa pelimoottoriin vaihdettiin uudet laakerit, ja maastonmuokkaaminen tippui ominaisuuslistalta. Ikävä kyllä Armageddon käyttää samaa mottia eikä läheskään kaikkea irtainta saa rikottua.
Mutta osan kuitenkin. Rakennukset antautuvat tulivoimalle, etenkin tylyllä plasmaleikkurilla on mukava panna töllejä nippuun. Tuhoutuvat kiinteistöt vaikuttavat myös pelin mekanismeihin, sillä toisinaan vihollisten tai oman toiminnan sivutuotteena tuhotut rakennelmat on itse korjattava, mikäli haluaa läpäistä tehtävän.
Komeasti tuhoutuva ympäristö on hankala toteuttaa muistivammaisella konsolilla, mutta Volition onnistuu kiitettävästi. Aavistuksen suttuiset tekstuurit on pieni hinta toimivasta fysiikasta, toimintakin etenee pääasiassa ilman nylkytystä. Suorituskyky notkahtaa vain silloin, kun ruudussa on tonnikaupalla kitiinikuoria.
Toisinaan vihulaisen tuhoama silta tai rappukäytävä vaikeuttaa etenemistä. Jos korjaaminen unohtuu, tulee kuolema ja vie pois. Siksi tetsaaminen Marsissa on varovaista, etenkin sisätiloissa askeleitaan pitää katsoa. Onneksi rakennelmien korjauskalusto kulkee mukana, sillä Masonin mukanaan ronttaama työkalupakki on jokaisen rintamamiesremontoijan märkä uni.
Vasemmassa tassussa kulkee kaiken korjaava nanoahjo, joka on aseiden lisäksi punataistelijan tärkein työkalu. Energiaa materiaksi muuttava nanoahjo tarjoaa ratkaisun moniin sellaisiin ongelmiin, jotka edellyttävät luomistyötä. Sveitsiläisen linkkarin scifiversiota hyödynnetään pelin pasifismiosuuksissa ja etenkin alkupään missioissa galaktinen juoksupoika kiertää korjaamassa milloin mitäkin aparaattia. Vehjettä saa päivitettyä tarinan edetessä, loppua kohden nanoahjolla voi ampua myös korjauskranaatteja, jotka fiksaavat rikki menneet vehkeet matkan päästä.
Räiskintää höystetään kevyellä hahmonkehityksellä, joka tuo mukavasti syvyyttä toimintaan. Irtaimistoa tuhoamalla irtoaa kokemuspisteitä, joita voi kehitysautomaateissa kylvää haluamiinsa ominaisuuksiin. Alhaisen vaikeustason vuoksi hahmotuningilla ei ole kovin suurta merkitystä, mutta etenkin nanoahjon kakkosmoodina toimiva sysäysvoima kannattaa virittää heti kättelyssä tappiin. Leveänä kiilana etenevää energiapulssia kunnioittavat niin itikat kuin kulttilaisetkin. Se on hyvä pakokeino, jos Mason ahdistuu nurkkaan.
Putki päällä
Maan alle ajetut marsilaiset ovat luoneet uusia siirtokuntia entisiin kaivoksiin. Valitettavasti tunnelimaasto rajoittaa jonkin verran kenttädesignia, joten avarien ulkotilojen puuttuessa Armageddon on generoitunut lähes luotisuoraksi toimintaputkeksi. Ränniä avataan muutamaan otteeseen ulkona tapahtuvissa ajoneuvokohtauksissa, mutta pääpaino on tarkkaan rajatussa tötterötoiminnassa.
Suppiloon ahdettu räimintä kismittää, sillä etenemissuuntaa ei tarvitse arvuutella. Jos pinnanmuotojen hellävarainen oikeaan suuntaan tuuppiminen on liian monimutkaista, Masonin GPS vääntää suunnan ratakiskosta piirtämällä oikean reitin suoraan maastoon. Koska kenttädesign taluttaa Masonia kiltisti kohti seuraavaa etappia, tekoälyn vastuulla on haasteen luominen. Vaikeusaste kannattaa heittää heti kättelyssä tappiin, sillä muuten peli on läpijuoksu.
Ötököiden aivottomuuden voi vielä ymmärtää, mutta ihmisillä pitäisi olla hallussa edes alkeistason tulitaistelun perusteet. Niin kärpäset kuin kulttilaisetkin hönkivät iholle, joten vastarinta on ongelma vasta kun se iskee kimppuun massalla. Viholliset on helpointa likvidoida jo alkumetreillä mukaan tarttuvalla haulikolla, sillä se tekee muusia niin kuusi- kuin kaksijalkaisistakin.
Räiskinnän sijaan vihollisinvaasion keskellä tehokkain taktiikka on munaravi. Etenkin pelin loppupuolella hyönteisarmadat kasvavat naurettaviin mittoihin, jolloin pako on huomattavasti tulitaistelua järkevämpi vaihtoehto.
Pikkunätin juonen ja sujuvan toiminnan ansiosta punavasaran jatko on hyvää viihdettä kesähelteille, mutta genreä uudistavaa merkkiteosta on turha odottaa. Tiukkaan skriptattu räiskintäränni ei mahdollista tutkimusmatkailua ja ötökät ovat huomattavasti ihmislihaa tylsempää tykinruokaa. Tuhoutuvat ympäristöt ja mukana kulkeva nanoahjo rikkovat perinteistä räiskintämuottia sen verran, että peli erottuu massasta.
Monessa suhteessa Volitionin uusin työläisseikkailu muistuttaa erikoistehosteilla kyllästettyä kesärainaa. Helposti sulava putkimarssi kannustaa unohtamaan aivot narikkaan, onhan riehuminen terapeuttistakin.
Ja parempi hajottaa paikkoja Marsissa kuin kesäkekkereillä.
82
