Capcomin kauhusarjan kolmas osa heittää zombisoppaan sankaria vainoavan pelottavan ja liki kuolemattoman otuksen. Hurja Nemesis-hirviö tuo kuluneeseen Resident Evil -kaavaan roimasti lisää jännättävää.

Kauhuseikkailu kaipaa äärimmilleen hiottua grafiikkaa ja ääntä hyytävän tunnelman luomiseen. Mitä jämerämpi audiovisuaalinen puoli, sitä helpommin padin nokassa värjöttelevä uhri eläytyy hykerryttävän kammottaviin käänteisiin. Mallikkaasti päivitetyn ykkösosan ja Zeron jälkeen teknisesti karkea Resident Evil 3: Nemesis -toimintaseikkailu on selkeä pettymys. Se perustuu suoraan vanhaan Dreamcast-versioon, ja muistuttaa häkellyttävän paljon alkuperäistä PSone-painosta.

Grafiikan tarkkuus päihittää PSone-Nemesiksen, mutta siihen parannukset käytännössä loppuvat. Taustat ovat nättejä, mutta muutamaa tulipaloa, vesisuihkua ja häkkyrää lukuun ottamatta jähmettyneitä kuvia. Kamerakulma vaihtuu, kun sankari tallustelee ruudulta ulos.

Kulmikkaiden ihmisten ja hirviöiden huvittavat varjot luodaan muinaiseen tapaan kengänpohjiin liimatuilla tummilla läiskillä. Valonlähteiden mukaan leikkivät eloisat varjot eivät kuulu Nemesis-pippaloihin. Sama "tehdään nyt joku käännös, kun kerran luvattiin" -asenne paistaa läpi myös äänistä. Aseet paukkuvat latteasti ja kammotukset öhkivät puuduttavan konemaisella nuotilla. PSonella vuonna 1999 häikäisseet yksityiskohdat ovat himmeitä GameCube-ympäristössä.

Tarina seuraa ykkösosan ja Umbrellan kartanon kauhuista selvinnyttä Jill Valentinea. Tapahtumat sijoittuvat zombiviruksen murjomaan Raccoon Cityyn, jonka armeija julistaa karanteeniin eikä päästä ketään ulos. Poliisin S.T.A.R.S.-erikoisjoukoista eronnut Jill ei halua jäädä ahnaiden zombien murkinaksi. Mutkia matkaan tuo outo ja voimakas Nemesis-mutantti, joka vainoaa Jilliä ja muita henkiinjääneitä joka käänteessä.

Nemesis kiristää tunnelman pirteän kiihkeisiin sfääreihin. Hirviön yllättäviin esiintymisiin ja muihin ratkaiseviin tilanteisiin liittyy usein taistele tai pakene -tyyppisiä valintoja. Sitkeän otuksen saa armottomalla kurituksella toviksi kanveesiin, mutta lopullisesti siitä pääsee eroon vasta juonen ratkaisevissa käänteissä. Pakoon luikkiminen ei ole välttämättä ratkaisu jokaiseen kohtaamiseen. Paikoitellen Nemesis-järkäle täytyy pysäyttää hetkeksi tai muuten se seuraa Jillin tuoksua maailman tappiin saakka.

Raccoon Cityn kaupunkimiljööt ovat miellyttävää vaihtelua iänikuisille renessanssikartanoille, limaisille kellareille ja metsäpoluille. Jill vaeltaa rikkinäisten autojen ja zombien lomassa ahtailla kujilla ja kaduilla. Matkan varrella sankari poikkeaa paikallisesti merkittäviin rakennuksiin. Lukuisat matalat muurit ja esteet riepovat, sillä Jill ei muka millään jaksa kiivetä niistä yli.

Paukut loppu

Seikkailun rakenne noudattaa orjallisesti tuttua Resident Evil -kaavaa. Synkissä maisemissa tarpova sankari tonkii likaisia nurkkia etsiessään lähinnä erilaisten ovien avaamiseen tarvittavia esineitä. Kolmososan suhteellisen maanläheiset pulmat ovat harvoin yhtä höperöitä ja abstrakteja kuin sarjan edellisissä osissa. Tavalliseen tapaan viimeistään huolellinen nurkkien nuohoaminen auttaa visaisissa paikoissa, ja muutama pulma vaatii tylsää kartan laidasta toiseen seilaamista. Resident Evil -filosofian mukaisesti pahin ongelma on jatkuva ammuspula.

Ärsyttävän jäykkä, auton taskuparkkeerausta simuloiva ohjaus on ennallaan. Sivusuuntiin tökkäämällä Jill kääntyy ja pystyakselia sorkkimalla viipotetaan joko eteen- tai taaksepäin. Ampuminen liimaa sankarin kiusallisesti lattiaan. Tönkkö ohjausmenetelmä on taisteluissa Nemesistäkin vaarallisempi vihollinen.

Eestaas-raavaamista suosiva esinesysteemi tökkii joka käänteessä. Kun Jillin kaikki esinelokerot ovat täynnä, pienet avaimet ja parantavat yrtit jäävät rannalle. Roinan koko ja paino eivät merkkaa mitään. Toisaalta ihmetyttää, miten minihameen ja kireän topin saumoihin mahtuu mitään luottokorttia suurempaa. Kamaa voi säilöä tai hylätä vain tallennushuoneiden mystisiin teleporttiarkkuihin. Yhteen arkkuun tiputetun tavaran voi poimia mukaansa toisesta arkusta.

Raihnaisesta ulkoasusta huolimatta tunnelma pysyy Nemesis-hirviön ansiosta sopivan kireänä. Vanhanaikainen tekniikka latistaa kuitenkin fiilistä joka käänteessä. Resident Evil Zero ja päivitettyä ykkösosa ovat selkeästi tyylikkäämpiä kuin laiskasti kuutiolle dumpattu Resident Evil 3: Nemesis. Mikäli kolmososan PSone-versio on tuttu, GameCube-painos on täysin turha hankinta.