www.rusegame.com
R.U.S.E:ssa armeijan koolla ei ole väliä, vaan sillä, miten sitä käyttää.
Ubisoftin julkaisema RUSE näyttää ensisilmäyksellä tyypilliseltä toiseen maailmansotaan sijoittuvalta strategiapeliltä, joita on markkinoilla jo kasoittain. Mutta se ei olekaan perinteinen tankkirynnäköintipeli pienillä kartoilla, vaan huomattavasti tuoreempi näkemys. RUSE:n pääosassa ovat erilaiset hämäysliikkeet, joilla voi hyvän tilaisuuden tullen huiputtaa vastustajaa ja saada hänet ihan sekaisin.
Idea näihin hämäyksiin on saatu oikeista taisteluista, joissa huijausmielessä väärennettiin radioviestejä ja rakennettiin kokonaisia panssarivaunukolonnia pelkästä puusta. Pelissä nämä huijaukset toimivat vähän samaan tapaan kuin oikeastikin. Vastustajan huomion saa helposti muualle kuljettamalla pari puusta tehtyä tankkia hänen selustaansa.
RUSE:ssa soditaan mukavan suurilla taistelukentillä, joissa tila riittää koukkauksiin ja muihin taktisiin kuvioihin. Pelinäkymää voi Supreme Commanderin tapaan zoomailla mielin määrin, joko tosi lähelle tai kauas. Lähikuvassa ohjataan yksittäisiä sotilaita ja tankkeja, armeijoiden kasvaessa zoomataan kauemmas, jossa omia joukkojaan voi vaivatta komentaa.
Hämääjien kerho
Testaamani moninpelibeta sisälsi lähes kaikki yksiköt ja osapuolet. Sen perusteella sai aika hyvin käsityksen siitä, miten hämäykset ja muut kikkailut toimivat oikeita ihmispelaajia vastaan. Valittavien osapuolten joukossa ovat kaikki merkittävimmät sotaan osallistuneet maat, kuten Saksa, Venäjä ja Yhdysvallat.
Jokaisella osapuolella on omat vahvuutensa ja heikkoutensa, eikä sama pelityyli toimi kaikilla mailla. Esimerkiksi Saksalla on erittäin hyviä tankkeja ja laskuvarjojääkäreitä, mutta ne ovatkin sitten poikkeuksellisen kalliita. Venäläisillä on tehokasta tykistöä ja halpoja rakennuksia, mutta heidän lentsikkansa ovat Sturmovikejä lukuun ottamatta täyttä roskaa.
Päätin aloittaa tieni listojen huipulle italialaisilla, heitä kun näkee peleissä turhan harvoin. Moninpelissä tavoitteena on yksinkertaisesti tuhota vastapuoli kokonaan tai kerätä tarpeeksi paljon pisteitä. Italia sopii parhaiten nopeisiin yllätysiskuihin, joten rakensin muutaman parakin välittömään jalkaväkikoulutukseen. Se vaatii paljon rahaa, jota onneksi saa lähettyvillä olevista varikoista. Pelin ekonomiapuoli on hyvin simppeli, sillä raha on ainoa käytössä oleva resurssi, eikä siitä tarvitse murehtia alun jälkeen.
Strategiani oli lähettää sissijoukkoja tärkeisiin kaupunkeihin ja metsiin, jotta saisin suurimman osan kentästä haltuuni. Varmuuden vuoksi annoin miehilleni käskyn käyttää radiohiljaisuutta, jotta mahdolliset urkkijat eivät saisi suunnitelmaani selville. Huomioni oli niin kiinnittynyt omaan tukikohtaani, etten huomannut kytätä vastustajani aikeita.
Paha virhe. Vastustajani oli jo rakentanut lentokentän ja saanut ensimmäisen koneensa ilmaan. Nyt tuli kiire rakentaa puolustusta. RUSE:ssa lentokoneet ovat erittäin hyviä rakennusten ja tankkien tuhoajia, mutta it-tykit ampuvat ne hetkessä palasiksi. Vältyin suurimmilta tuhoilta tarkan it-tulen ansiosta, joten pääsin jatkamaan omaa nerokasta suunnitelmaani.
Sissini olivat hyvissä asemissa metsien kätköissä ja kaupunkien kaduilla. Maastolla on RUSE:ssa erittäin suuri merkitys, sillä piilosilla olevat sotilaat päihittävät taistelussa jopa raskaimman tankin, jos pääsevät ampumaan ensin. Omat sotilaani suoriutuivat ensimmäisestä kärhämästään oikein mallikkaasti väijyttäen kaupungin läpi ajavan tankkiryhmän.
Matsi oli vasta alussa, mutta olin jo päässyt hyvään johtoon. Kaikki suurimmat kaupungit sekä niiden läpi kulkevat tiet kuuluivat Italialle. Vastukseni ei tajunnut käyttää tykistöä jalkaväkeäni vastaan, vaan jatkoi hyödytöntä tankkihyökkäystään. Siihen peli lopulta ratkesikin, ja voitto oli Il Samu Mussollilan!
RUSE on (ainakin moninpelinä) lupaavan oloinen tuotos, vaikka betassa muutamat yksiköt olivat vielä epätasapainossa. Eniten pidin siitä, että pelissä pystyy käyttämään hyvin monenlaisia taktiikoita. Yhdessä matsissa voi salakavalasti pudottaa osastollisen laskuvarjojääkäreitä linjojen taakse, toisessa moukaroida lähiseudun uusiksi raskaalla tykistöllä. En ole ainakaan vielä keksinyt joka tilanteeseen sopivaa yleistaktiikkaa, koska parhaimmatkin taktiikat voi torjua usealla tavalla.
R.U.S.E:ssa armeijan koolla ei ole väliä, vaan sillä, miten sitä käyttää.
Artikkeli on luettavissa pelit.fi:ssä 1.4.2010.
Vuonna 1998 olin täysin kyllästynyt pelialalla pyöriviin pipopäihin ja räpin tahdittamiin bileisiin. Halusin kunnon juhlat, joissa alalla vaikuttavat aikuiset juhlisivat hienoissa puitteissa. Syntyi Kyöpelit-gaala.
Gaala alkoi seuraavan vuoden helmikuussa vaatimattomasti muutaman kymmenen alan ihmisen voimin, keskellä tuon talven pahinta lumimyrskyä. Ruokaa oli liian vähän ja juontaja ei ollut oikein aiheeseen perehtynyt, mutta Wallun suunnittelema Kyöpelit-patsas herätti ihastusta ja innostusta. Myös puitteet saivat paljon kiitosta: toimitus iltapuvuissa ja smokeissa, vieraat parhaimmissaan valkoisten pöytäliinojen ja kynttilöiden loisteessa jotain ihan muuta kuin mihin oli totuttu.
Se oli pelialan ensimmäinen yhteinen tapaaminen. Gaala teki historiaa, sillä koskaan aikaisemmin eivät pahimmat kilpailijat olleet mahtuneet samoihin juhliin.
Vuosi vuodelta Kyöpelit-gaalan maine kasvoi ja kaikki halusivat mukaan. Kerran sain kiukkuisen puhelun eräältä jälleenmyyjältä, joka kovaan ääneen ihmetteli, miksei hän pääse koskaan mukaan, vaikka on ollut alalla jo niin ja niin monta vuotta. Totesin siihen, että gaala oli tarkoitettu yhteistyökumppaneillemme ja koska hän ei sellainen ollut, häntä ei rekistereistämme löytynyt.
Gaala paisui ja paisui niin että lopulta olivat mukana niin maahantuojat kuin ulkomaiset päämiehet, niin suomalaiset pelintekijät kuin jälleenmyyjät. Mukaan tunki myös muu lehdistö muina miehinä puhumattakaan monista muista kuokkavieraista. Parhaimmillaan vieraita oli lähes kaksi ja puolisataa, mukana aina myös lukijoita.
Vuonna 2003 kirjoitin kiukkuisen pääkirjoituksen siitä, että gaala ja koko peliala ei tuntunut kiinnostavan muita medioita. Kaiken maailman Jussit ja Venlat kyllä televisioitiin, mutta miljoonan euron pelibisnes ei kiinnostanut ketään. Vaikka meillä oli kaikkein hienoin patsaskin. Nyt vain seitsemän vuotta tuon porun jälkeen gaala menee televisioon.
Viimeinen Kyöpelit-gaala pidettiin 2007 Pelit-lehden 15-vuotisjuhlina, minkä jälkeen pelialan oma kattojärjestö Figma otti sen hoitaakseen. Tänä vuonna Figma-gaala muuttaa nimeä ja todennäköisesti myös luonnettaan julkkisvetoisemmaksi, sillä Yle näyttää gaalan palkintojenjaon suorana Areenalla ja myöhemmin koosteen kakkosella. Hieno suoritus Figmalta!
Minulla on kuitenkin aina tähän aikaan vuodesta hyvin haikea olo. Vaikka gaalan tekeminen vaati paljon työtä ja organisointia, ja joka vuosi alkoi heti joulun jälkeen tiukka laihdutuskuuri iltapukua varten, Kyöpelit-gaala oli kuitenkin jokaisen vuoden kohokohta. Ympärillä paljon tuttuja ihmisiä, puheensorinaa, hyvät juontajat, kauniita puheita oli se niin mukavaa.
Haikeudesta huolimatta odotan innolla uudistunutta gaalaa ja menen mielelläni valmiiseen pöytään. Telkkari päälle huhtikuun 8. päivänä!
