Kun Grand Theft Auto lähtee 40-luvun alun Pariisiin, on kyttä ihan oikeasti natsisika.
Historiallinen miljöö tuo peliin imua. Toinen maailmansota on läpeensä räiskitty ja simuloitu, mutta muille pelityypeille sillä on vielä annettavaa, sillä voihan sotaa käydä muutenkin kuin armeijan jatkeena Normandiassa. Saboteurissa soditaankin yhden miehen kaupunkisotaa kääntämällä autoja ja kantamalla mutkaa miehitetyssä Pariisissa.
Vapaus, veljeys ja tasa-arvo eivät ole sorretussa valon kaupungissa kovaa valuuttaa. Tasa-arvo on tiessään ja vastarinnan veljeys rakoilee. Vapautta on, mutta se pitää ottaa aseella. Tosin, kun nyt päästiin mauttomasti maalailemaan, voisi valistuksen ja tekosyvällisyyden hengessä pohdiskella, onko hiekkalaatikko vapautta lainkaan, jos se on taas samaa GTA:ta.
Toisaalta, johtotähden muottiin jämähtäminen on sääntö, ei pelkästään Electronic Artsilla, eikä vain tietyissä pelityypeissä. On tutussa ja turvallisessa kai hyviäkin puolia... en tosin helpon aloituskynnyksen lisäksi niitä tähän hätään keksi!
No joo, c’est la vie eli jos peli ei ole mielikuvituksellinen, ei tarvitse sitten minunkaan olla. Joka tapauksessa hyväksi havaittua peruspakettia stailaamalla saa vähintään sitä comme cin, comme çan.
Kolme väriä: musta
Sin City -värit eivät ole uutta peleissäkään, mutta musta, valkoinen sekä natsilippujen ja veren puna on silti tehokas tyylikeino korostamaan 40-luvun arkirealismia. Muita päävärejä käytetään vain tapauskohtaisesti yksityiskohtia korostamaan.
Arbeit macht frei -estetiikka lyö mukavasti yli. Kaupunki on verhottu lipuin ja kotkasymbolein, bulevardit on reunustettu vartiotornein, talojen katoilla on järeitä tykkejä ja kaupunginosat on aidattu sektoreihin kuin keskitysleiri. Zeppeliinejä ei miehitetyssä Pariisissa oikeasti nähty, mutta kun ne nyt sopivat sarjakuvakuvastoon, niin bitte!
Roolit ovat korkkarimpaa kuin korkkarit itse. Paha on arjalainen platinablondi: päivisin ylivertainen kilpa-ajaja, öisin Gestapon kiduttaja. Ranskan vastarintaliike mongertaa murrettua patonkienglantia. Uskottava ranskalainen kovanaama olisi mahdottomuus, joten rooli menee leveäleukaiselle irkulle, Sean Devlinille – entinen automies hänkin.
GTA-tyylinen työvoiman liikkuvuus olisi kutkuttavaa, mutta kai liian tulenarkaa. Toimeksiannoissa pitää tyytyä liittoutuneisiin. Maanalainen armeija, brittiagentit ja Seanin tavoitteet vetävät kuitenkin vähän eri suuntiin.
400 tnt-kepposta
Meno on tappo-, räjäytys- ja pelastuskeikkoja, paikasta toiseen autoilua, varjostamista, eriasteisia hälytyksiä ja tietysti kilpa-ajoa. GTA-muotilla mennään täysin. Onkin turha käyttää palstatilaa tutun pelimekaniikan ja ominaisuuslistan läpikäyntiin. Jos se on GTA:ssa, se luultavasti on myös Saboteurissa. Paitsi yksi.
Hermoherkkä Sean hyppii seinille pienestäkin syystä. Kiipeily on kovassa käytössä kuin keskiaikaisessa Jerusalemissa. Natsitukikohtaan ei kannata ramboilla etuportin kautta, vaan kiivetä heikosti vartioitua peräseinää. Katot ovat hyvä tapa liikkua valvotussa kaupungissa tai eksyttää vainolainen. Korttelista toiseen voi liukua sähköjohtoja pitkin.
Epäilyttävä puuhastelu, kuten parkour, tukikohtien lähellä norkoilu ja muu yleisen pahennuksen herättäminen, kerää nopeasti huomiota natsi-stevareilta. Ärsytykseen on selvä mittari ja kun se on täynnä, pilli soi. Pitää siis naamioitua, eikä mihinkään humanistihuiviin. Rei’itetty univormu ei natseja hämää, joten Wehrmacht-valeasu pitää viedä väijymällä tai suoraan luuvitosella. Uusnatsina voi liukkaasti livahtaa kielletyille alueille, mutta vartioihin on silti pidettävä etäisyyttä ja käveltävä R2-napilla salaista natsikävelyä (tervehdysnappia ei ole). Soluttautujan suurin uhka on haukkasilmäinen Gestapo-mies.
Irlantilaisena Sean on ajastettujen räjähteiden asiantuntija. Pommeja voi käyttää myös hämäykseen, sillä läheinen räjähdys saa vahdin hylkäämään vartiopaikkansa. Hyshys-peliin ei onneksi pakoteta. Se on hyvä, sillä hiippailun toteutus ontuu ja se onnistuu harvoin tehtävän edetessä, sillä paljastuminen on melkein väistämätöntä. Onneksi räiskienkin pärjää. Käytännön ratkaisumalli on harkittu aloitus ja räiskitty lopetus. Eikä siinä mitään, sillä taistelu on hiekkalaatikkopeliksi ihan toimivaa. Räiskettä ja pauketta riittää ja kontrollit hoitavat hommansa. Lapasessa pysyvät myös autot ja todella vaivaton kiipeily. Ainoastaan nyrkkeily on selvästi kankeaa.
Meillä on aina Pariisi
Natsivalta kaadetaan kaupunginosa kaupunginosalta. Tärkeiden tehtävien jälkeen alueen mustavalkoisuus väistyy ja elämä helpottuu. Natsit eivät häivy, mutta ote heikkenee. Värien palaaminen myös paljastaa kaupungin todellisen karuuden. Yksinkertainen latteus ja suttuisuus sattuvat silmään. Viimeistelemättömyys näkyy myös pikkubugeissa. Harmit ovat kuitenkin pieniä.
Väritemppuilu on hyvää materiaalia PR:lle, mutta käytännössä pinnallinen kikka. Toisaalta ainakin kätensä jäljen näkee. Pelkkää Pariisia ei pelasteta. Pääkaupunki täyttää pääosan pelialueesta, mutta alue on oikeastaan mini-Ranska, sillä reuna-alueiden maaseudulta löytyy muun muassa Le Havren satamakaupunki ja Saarin alue.
Juoni on pöhkö, mutta jos ei hauskasti, niin sentään toimivasti. Välinäytökset ovat patsastelua ja vuorosanat mielikuvituksettomia. Välillä kartan tehtävämerkintänä on vain turhanpäiväinen vuoropuhelu, joka vaatii edestakaisen autoilun. Ehkä siksi, että pituutta pelillä on pakolliset tehtävät pelaamalla vain reilut kymmenen tuntia.
Natsi- ja ranskalaisstereotypiat ovat kevyessä kontekstissa toimivia, mutta Seanin huumoriton uhoaminen ja kyynisyys on puhtaasti kiusallista. Pökkelöinti korostuu, kun sen joutuu kuuntelemaan irlantilaisella puhevialla ja aye, mate, dandy, shite, lass -kornigeneraattorilla. Jotenkin kuitenkin kävi, että siedätys tehosi. Ärsytys väheni ja fiilis parani muutenkin pelin loppupuolella. Meno menee turhankin räiskinnäksi, mutta toisaalta juonessa alkaa olla toimintaelokuvan meininkiä.
Juonen päälle on kohtalainen määrää vapaaehtoisia tehtäviä. Mikään erityisen monipuolinen temmellyskenttä Pariisi ei silti ole. Osa lisäpuuhastelusta on puhdasta GTA:ta autohyppyineen ja keräilyineen. Myös natsien infrastruktuurissa riittää tuhottavaa, mutta käytän iltani mieluummin muuhun. Harmi, sillä palkitsemisjärjestelmä on kunnossa. Saavutuksilla saa uusia aseita mustan pörssin kauppiaan listoille ja kenttäkelpoisuutta parantavia kykyjä.
Riemuloma Rivolassa
Saboteur koittaa olla myös pikkutuhma. Sean piileksii ilotalon takahuoneessa, mutta paikan strip aerobic ja tankotanssi ei mene burleskisti ilman erillistä dlc-latausta. Ensimmäinen lataus on ilmainen pelin mukana tulevalla koodilla, mutta sen jälkeen nännikohusta joutuu maksamaan – käytännössä siis käytettyä peliä ostaessa. Tarkoitus on haukata oma siivu pelin jälkimarkkinoista. Arvosteluversio ei valitettavasti mahdollistanut ominaisuuden ensikäden testaamista.
Jos Saboteurista tekee yhteenvedon benchmarkaamalla, pelillä ei ole GTA:n tyylitajua tai viimeistelyä, eikä siinä myöskään ole Saints Rown anarkiaa. Historiallisen ympäristön täysi hyödyntäminen taas vaatisi Mafian tapaista laatudraamaa. Natsihiekkalaatikko on silti kohtalaisen hauska, kun tehtävissä sattuu ja tapahtuu. Vähän puolivillainen paketti ei iske miljoonalla voltilla, mutta on tällä kunniattomalla paskiaisella silti hetkensä.
* * * * * *
Chocolat Mousse!
Olen vähän eri linjoilla Heinrich Blutin kanssa, sillä minulle Saboteur oli positiivinen yllätys, GTA-kloonin yhdistäminen Assassin’s Creediin tuottikin ihan (p)elinkelpoisen jälkeläisen.
Saboteurissa korostuu käsikirjoituksen tärkeys. Jollei tarkoitus ollut työllistää kaveria, irkkupäähenkilön draamallinen funktio on minulle täysi arvoitus. Riipivän ärsyttävä Sean The Shite elää maailmassa, jossa jokainen on kävelevä klisee aina kuluneita vuorosanoja myöten. Natseissa kornius vedetään jo aivan liikaa yli, ja mongertavat ranskalaiset tulevat hyvänä kakkosena. Ehkä konsolikehittäjän käsikirja kieltää vakavissaan kirjoittelun, mutta nyt olisi oikeasti kannattanut mennä altaan syvään päähän aikuisten kanssa uimaan. GTA IV olisi saanut toimia tyylissäkin esimerkkinä.
Käännöksenä Saboteur on ihan kelvollinen. Grafiikka on riittävän hyvää, pehmoporno näyttäisi kuuluvan pakettiin, ja kontrollit ovat kääntyneet kunnolla. Ne kestävät jopa räiskinnän, jonka toimivuudesta puolestaan GTA saisi tehdä muistiinpanoja. Ikävä kyllä törmäsin yhteen tehtävänpysäytysbugiin, ja ainakin ATIstin kannattaa odottaa päivityksen verran. Ottaen huomioon, että Pandemic palkittin niskalaukauksella pelin valmistumisesta, toivottavasti sellainen myös tulee.
Pandemicin testamentti on B-luokan GTA-klooni eikä semmoiseksi yhtään paskempi. Saboteurin perustaso on hyvä, huiput puuttuvat mutta ei siinä järjen vieviä typeryksiäkään ole. Jälleen yksi peli todistaa että peleistä pitää löytyä keskihintaluokka.
Nnirvi
81
76
