Tähän väliin on pakko selventää päätä kolmoskauden jälkeisistä tunnelmista ja sarjasta yleensä. Lähtiessäni tähän ruljanssiin pidin Buffya keskinkertaisena tv-sarjana, jota voi katsella paremman tekemisen puutteessa. Nyt kolmen kokonaisen kauden jälkeen pidän sarjaa selvästi keskiverto-tv-sarjaa parempana viihteenä, jonka perusidea on hieno. En kuitenkaan vielä pysty näkemään sarjassa sitä Nikon suuresti hehkuttamaa kiistatonta nerokkuutta.
Koko sarjasta vain tähän asti vain kakkoskauden Passion-jakso on yltänyt todelliseen huippulaatuun. Useissa muissa osissa on satunnaisia loistokohtauksia, mutta kokonaisuus jää yleensä vain viihdyttävälle tasolle. Mikä sinänsä on kuitenkin jo hienoa.
Omasta fanipojaksi kääntymisestäni en osaa vielä antaa tarkkaa kommenttia. Sarjan ehdoton vahvuus on ainakin tähän asti ollut kaiken taustalla leijuva tietty surullisuus, vääjäämätön tieto oman ajan rajallisuudesta. Tämän ansiosta sarja kasvaa katsomisen jälkeen oikeaa tasoaan paremmaksi katsojan päässä. Vaikutus on hieman sama kuin Gladiator-elokuvan soundtrackia kuunnellessa: upeita kappaleita kuunnellessaan rupeaa aina miettimään, että oliko se elokuva muka tosiaan näin hyvä. Katsottuna elokuva ei kuitenkaan täytä kaikkia musiikin ja omien ajatusten luomia mielikuvia.
Buffyssa piilee mahdollisuus loistoon. Käsikirjoittajien täytyy vain uskaltaa päästää irti kliseistä ja keskittyä tarinaan ja hahmojen väliseen draamaan. Perusta on onneksi kunnossa.
Tiistai 13.04 klo 19.
Ohjelmassa on Buffyn neljännen kauden aloitus ensimmäisellä neljällä jaksolla. Odotukset ovat itse asiassa aika korkealla, sillä yliopistomaailmaan siirtyminen ja Angelin lähteminen avaavat sarjalle paljon uusia mahdollisuuksia. Vaikka Angelin poistuminen omaan sarjaansa tuntui ensin huonolta ajatukselta, alkaa se vaikuttaa pienen ajattelun jälkeen yhä enemmän oikealta ratkaisulta. Hommasta voi kehittyä jotain todella toimivaa, jos kortit pelataan oikein.
The Freshman
Kauden starttaa The Freshman, jossa Buffy, Willow ja Oz aloittavat opiskelunsa Sunnydalen yliopistolla. Tavalliselta kuulostavasta aiheesta saadaan irti mukavan tehokasta tunnelmointia, kun Angelia ja tuttuja kuvioita kaipaava Buffy ei tunnu sopeutuvan uuteen ympäristöönsä.
Ulkopuolisuuden tunne välittyy hienosti katsojalle asti. Jokainen kotoaan pois muuttanut pystyy varmasti tunnistamaan itsensä Buffyn sopeutumisyrityksistä. Entiset parhaat ystävät ovat löytäneet oman elämänsä, mutta viimeisenä oljenkortena on tietenkin aina se yksi tuttu ja turvallinen paikoilleen jämähtänyt kaljakuppilakaveri. Buffyn tapauksessa tämä on opiskelun jättänyt Xander, joka asuu vanhempiensa kellarissa ja yrittää kaapia rahaa kasaan erilaisilla pätkätöillä.
Muutoksen pelottavuus jatkuu hienosti ensimmäisten yliopistovampyyrien kohtaamisessa, jossa Buffy loukkaa kätensä ja pakenee. Oman kyvykkyyden ja riittävyyden epäily muutoksen keskellä voi Buffyn tapauksessa koitua kuolemaksi.
Mukana on paljon osuvia kohtia, kuten Angelilta näyttävä mies Bronzessa tai kohtaus Buffyn ja elämän rennommin ottavan Gilesin välillä. Musiikkia käytetään tunnelmanluojana tyylikkäästi.
Tunnelma lopahtaa hiukan aivan lopussa, jossa koko jengi on taas yhdessä hiukan pelottavankin tutulla tavalla. Gilesin ryntääminen katumapäällä paikalle on aivan turha yksityiskohta ja pehmentää loppua liikaa. Lisäksi päätöksen pyssyt kourassa ympäriinsä juoksevat kommandot ihmetyttävät, vaikka niillä selvästi pedataan jotain tulevaa.
Lopun muutamista lipsahduksista huolimatta The Freshman on Buffyn ehdottomasti paras kauden avaus tähän mennessä. Tunnelma on mainio ja hahmoja uskalletaan viedä rohkeasti uuteen suuntaan. Neloskausi on päässyt vauhtiin yllättävän korkealla tasolla ilman turhia hirviösivujuonia. Tällaista pieni sisäinen fanipoikani juuri tarvitsee.
Living Conditions
Toinen jakso Living Conditions jatkaa onnistuneesti ensimmäisen osan asettamaa ulkopuolisuuden ja sopeutumisvaikeuksien teemaa. Kaiken muun lisäksi Buffylla on hankaluuksia tottua asumaan saman katon alla Cheriä jatkuvasti luukuttavan huonekaverinsa kanssa.
Buffy tutustuu uuteen hiukan Angelmaiseen poikaystäväkandidaattiin, Parkeriin. Jakson kohtauksista toimivin on osuus, jossa Buffy ilmestyy Gilesin luo keskellä päivää. Se osaltaan auttaa jatkamaan ensimmäisen osan tunnelmaa hienosti.
Jakson ainoa pulma on sarjalle hiukan liian tyypillinen tapa selittää useimmat sankarin pakkomielteen jollain yliluonnollisella. Miksi Buffyn huonekaverin täytyy oikeasti olla demoni? Eikö olisi paljon tehokkaampaa, jos Buffy vain yksinkertaisesti ei tulisi toimeen ihan tavallisen ihmisen kanssa? Sen kautta voitaisiin tutkiskella Buffyä itseään paljon tarkemmin pelkän helpon demonien mättämisen sijasta.
Living Conditions on edeltäjänsä tavoin pääosin erittäin onnistunut jakso. Tunnelma pysyy vahvana loppua lukuun ottamatta.
The Harsh Light of Day
Kauden kolmas jakso on varmasti parhaiten nimetty Buffy-osa tähän mennessä. Itse tarinassa pysytään ihailtavasti kauden edellisten osien vahvoissa uomissa ja Buffyn kasvukivut ovat yhä pääosassa. Merkittävänä juttuna Spike palaa vihdoin Sunnydaleen, mutta Drusilla on jäänyt Etelä-Amerikkaan kaaosdemonin kainaloon.
Hienona ideana Spiken korvike-Drusilla on kolmoskauden päätöksessä vampyyrin uhriksi joutunut Cordelian entisen jengin idioottiblondi Harmony (loistava nimivalinta muuten). Hahmo on todella ärsyttävä jankuttaja ja tuo esille Spiken parhaat puolet. Yhdessä kohtaa Spike jopa kyllästyy ja yrittää tappaa tyttöystävänsä, mutta tuhkauksen estää Harmonyn löytämä supersormus. Harmony saa sanoa osan parhaan kommentin: "Being a vampire sucks!" :)
Spike on ehdottomasti yksi koko sarjan parhaista hahmoista osittain sen takia, että Spike ja Buffy ovat yllättävän samanlaisia, saman peilin eri puolet. Kumpikaan ei osaa päästää irti vanhasta rakkaudestaan ja yrittää purkaa turhautumaansa tappamiseen ja korvikesuhteisiin. Toisen uhrit vain ovat jo valmiiksi kuolleita. Toivottavasti Spike jää kuvioihin pitemmäksi ajaksi, sillä hahmon sekoilua on aina ratkiriemukasta seurata.
Buffyn uuden poikaystäväkandidaatin paljastuminen vain pelkäksi yhden yön suhteen metsästäjäksi on mainio käänne. Tämä vain osaltaan lisää Buffyn epävarmuutta ja riittämättömyyden tunnetta, jokainen poikaystävä kun tosiaan näyttää muuttuvan yön jälkeen pahaksi.
Muista hahmoista Xanderin paikoilleen pysähtynyttä elämää valotetaan lisää. Pikkurahalla pinnistelevän pätkätyöläisen kellarikämppä on aika surkea ilmestys ja rahan puute alkaa vihdoin näkyä myös miehen vaatetuksessa. Lukioaikana joku muu ilmeisesti vielä maksoi Xanderin vaatteet, nyt ne täytyy hankkia itse olemattomalla budjetilla.
Kokonaisuutena The Harsh Light of Day on parasta neloskautta tähän mennessä. Osa kohoaa kahden erinomaisen aloitusjakson yläpuolelle Spiken paluun ja onnistuneen lopun ansiosta. Kaksi edellistä osaa kadottavat tunnelmansa harmittavasti lopussa, mutta tällä kertaa tunnelmointi jatkuu vahvana lopputeksteihin asti.
Fear Itself
Neljäs jakso Fear Itself on kauden alkunelikon heikoin paketti, sillä se vajoaa puolivälissä halpojen kauhukliseiden pariin. Toimiva alkupuoli jatkaa kolmen edellisen jakson tunnelmointia ja Buffyn elämän ongelmien kanssa painimista tyylillä. Sitten kuvioihin väännetään kuitenkin Halloween-pirskeissä pahaksi muuttuva talo, joka kaappaa sankarit harhailemaan käytävilleen.
Talon käytävillä sekoilu on niin perustason kauhuhömppää, että se ei sovi mitenkään muuten yhä yllättävän tasokkaansa pysyneeseen neljänteen kauteen. Kaikki pelotteluyritykset ovat niin kuluneita, että ne arvaa jo kilometrin etukäteen. Ainoastaan yksi asia talon tapahtumista jäi mietityttämään: kuoliko Ozin bändin laulaja? Tyyppihän oli zombi-kellarissa kaula mutkalla. Tämä olisi sinänsä iso menetys, sillä tyypin ääni oli hieno, itse asiassa liian hieno vain pelkkään pieneen paikallisbändiin.
Keskivälin räpellyksen jälkeen loppu heittää homman täysin päälaelleen puhtaaksi komediaksi. Hämmästyttävästi tämä käänne itse asiassa toimii ja uuden entistä suoremman Gilesin saapuminen paikalle moottorisaha kourassa on näkemisen arvoinen ilmestys. Lopun pikkuriikkinen pelkodemoni on suorastaan hellyttävä ja porukan läppä asiasta on hauskaa.
---
Neloskauden alku pääsi todella yllättämään laadullaan. Ensimmäisen levyn jaksot muodostavat tähän asti pisimmän lähes yhtäjaksoisesti korkeatasoisena pysyvän Buffy-putken. Ympäristön vaihdos on tehnyt sarjalle erittäin hyvää ja hahmoja uskalletaan viedä ennakkoluulottomasti eteenpäin. Turhan täytteen sijasta pääpaino on tukevasti tunnelmoinnissa ja hahmokehityksessä.
Tätä menoa Buffysta saadaan luotua kiinnostavan moniulotteinen, pakkomielteiden hahmo. Toivottavasti käsikirjoittajilla tosiaan riittää rohkeutta jatkaa aloittamallaan tiellä. Jos tämä laatu jatkuu, niin lopullisen kääntymykseni päivä lähestyy uhkaavasti.
Keskiviikko 14.04 klo 19.
Neloskauden aloitus oli hämmästyttävän tasokas, joten odotukset ovat korkealla. Yritän silti pitää jalat maassa, sillä nyt vuorossa olevan levyn ensimmäinen jakso (Beer Bad) on huhujen mukaan yksi Buffyn huonoimpia. Pian saan nähdä, miksi. Aika heittää soittimeen neloskauden toinen levy eli osat 5-8.
Beer Bad
Jakson teemaa mukaillen: Buffy moping over Angel-substitute good, stupid idea with beer very bad.
Beer Badin alku jatkaa edellisten osien henkeä ihan lupaavasti. Parkerin perään yhä haikaileva Buffy yrittää todistaa itselleen, että yhteinen yö tosiaan merkitsi jotain Parkerille. Karua totuutta ei kuitenkaan voi välttää ja lopulta Buffy päätyy hukuttamaan suruaan olueen muutaman uuden ryyppykaverin kanssa. Alussa on myös yksi sarjan toimivimmissa taistelukohtauksista.
Tähän asti tarina jatkaa ihan hyvin neloskauden alun teemoja. Sitten kaikki menee äkkiä täysin pieleen. Jostain kollektiivisen alitajunnan takamailta joku on kaivanut esiin uskomattoman typerän idean, jonka mukaan baarin olueen lisätty taika-aine muuttaa sitä juovat opiskelijat luolamiehiksi. Tämä käsittämätön idea on varmaan keksitty samassa kokouksessa kuin Go Fishin merihirviöiksi muuttuvat uimarit.
Luolamiehiksi muuttuneen ryyppyporukan ja Buffyn örinässä ei ole mitään edes etäisesti hauskaa. Dialogi vajoaa hengen mukaisesti nollatason mutinaksi ja kaikki hahmot vain sekoilevat ympäriinsä. Kamalaa katsottavaa kaiken kaikkiaan.
Miksi ihmeessä mukaan on täytynyt sekoittaa täysin päätön alleviivaus siitä, että alkoholi saa ihmiset käyttäytymään alkukantaisesti? Eikö Buffy vain olisi voinut vetää perseitä olalle ilman jotain mystisiä selityksiä? Alkoholi aiheuttaa ongelmia ilman taikojakin ja siitä olisi hyvin voitu saada aikaiseksi toimivaa draamaa.
Kammottavan loppupuolen lisäksi Beer Bad kärsii yleisesti sarjan normaalitasoa ankeammasta dialogista. Xanderin näsäviisastelut ovat yleensä ainakin etäisesti huvittavia, mutta nyt alun toistuva baarimikkojuttu ei sytytä millään tasolla.
Kaikista virheistään huolimatta Beer Bad on silti huomattavasti katsottavampi jakso kuin tähän mennessä koko sarjan huonoimmat osat, Inca Mummy Girl ja Go Fish. Se neloskauden korkeampaan standardiin päivitetty nollatason surkujakso. Nyt alkupuoli toimii pääosin hienosti, mutta lupaava alku murhataan hengillä päättömän typerällä idealla. Go Fishissä ei ole edes pieniä toimivia osia murheen laaksoa valaisemassa. Inca Mummy Girl pärjää vähän paremmin, mutta tällä hetkellä huonousjärjestys on huonoimmasta alkaen Go Fish, Inca Mummy Girl ja Beer Bad. Ei lisää tällaista, kiitos.
Wild at Heart
Kammottavan luolamiessekoilun jälkeen päästään taas kunnolla asiaan jaksossa Wild at Heart. Osa pyörii tukevasti Ozin ja Willowin ympärillä.
Ozin jo pari jaksoa sitten silmäilemä vieraan bändin laulajatar paljastuu ihmissudeksi, joka ei ymmärrä Ozin sellijuttuja lainkaan. Hänen mielestään suden pitää hyväksyä itsensä ja elää täysillä. Suojellakseen muita uuden tutun öisiltä sekoiluilta Oz lukitsee tämän kanssaan selliin ja Willow löytää alastoman parin aamulla sylikkäin. Ozin ja Willowin iso riita on komea kohtaus ja näyttelijät tekevät hienoa työtä.
Myöhemmin kilpakosijatar aikoo tappaa Willowin, mutta sudeksi muuttuva Oz estää veriteon tappamalla myös sudeksi muuttuneen laulajattaren. Tapahtuma järkyttää Ozia niin totaalisesti, että tämä päättää lähteä pois Sunnydalesta ja Willowin lähettyviltä, jotta mitään ei vain tapahtuisi.
Willowin ja Ozin erokohtaus on yksi parhaista tv:ssä näkemistäni eroista. Oz pitää vähäsanaisen tyylinsä loppuun asti, mutta eron tuska paistaa läpi hahmon kasvoilta. Näyttelijät tekevät mahtavaa työtä ja lopun autossa lähes kyyneliin purskahtava Oz viimeistelee surullisen kohtauksen ja osan upeasti. Oz starttaa autonsa ja ajaa ilmeisesti ulos sarjasta, sääli sinänsä. Osan loppu on tehokkainta Buffya heti Passionin puhelinkohtauksen jälkeen, mikä ei ole vähän.
Wild at Heart on erinomainen, vahvan näyttelijävetoinen jakso. Tunnelmaa rakennetaan useaan otteeseen komeasti osuvilla musiikkivalinnoilla. Ainoat valittamisen aiheet ovat naispuolisen ihmissuden maneerinen näyttelijä ja väliin taas tyhjästä ilmestyvät vampyyreita tainnuttelevat huppumiehet. Tyyppeihin on kirjaimellisesti törmäilty nyt useammassa jaksossa ja ne vievät vain turhaa aikaa. Pohjustusta tai ei, asiaan olisi parempi tulla muutos. Mahtava jakso joka tapauksessa, tähän asti neloskauden paras.
The Initiative
Levyn kolmannessa jaksossa selviää, ketä ne typerät ympäriinsä huppu päässä häröilevät pyssymiehet oikein ovat. Aika dorkana ideana yliopiston alla on iso (ilmeisesti hallituksen) tutkimuskeskus, johon inttimiehet raahaavat vampyyreita ja demoneja. Buffylle hiljalleen lämpenevä uusi poikaystäväehdokas Riley on tietenkin yksi paikan sotilaista ja opiskelijajuttu on vain peitetyö.
Koko salainen tutkimuskeskusidea on niin kulahtanut, että ei oikein tiedä, pitäisikö itkeä vain nauraa. Toivottavasti siitä ei ainakaan kyhätä mitään pitkäaikaisempaa. Ehkä joku voisi räjäyttää koko kompleksin jo parin jakson päästä? Viimeinen asia mitä Buffy kaipaa on kaiken taustalla leijuva X-files-salaliitto.
Typerää tutkimuskeskusideaa lukuun ottamatta jakso toimii mainiosti. Ozia surevalla Willowilla on osuva monologi rakkaudesta, mutta alun vakavuuden jälkeen homma heitetään onnistuneesti huumorivaihteelle. Keskuksesta karkaavan Spiken päähän on upotettu ihmisten satuttamisen estävä piiri, jonka seuraukset Spike saa huomata, kun hän yrittää purra Willowia.
Kohtaus Spiken ja Willowin välillä kääntyy hienosti alun säikähdyksestä täysin päälaelleen, kun Spike murehtii sängyn laidalla, että "ei minulle ole koskaan aikaisemmin käynyt näin". Mahtavaa dialogia Spiken ja Willowin välillä. Spikesta on tahtomattaan tullut Buffyn Alex, väkivaltaan kykenemätön brittihuligaani. Jotenkin silti tuntuu, että hän ei voi hakea lohtua Beethovenista.
Paras yksityiskohta koko jaksossa on osuus, jossa Harmony ripustaa Spiken synkän goottiluolan seinälle ylipirteän ja kirkkaan julisteen yksisarvisesta. Jostain syystä kontrasti aiheutti spontaanin naurukohtauksen. Harmonyn ja Xanderin säälittävä läpsimistaistelu kung-fu-hidastuksineen on myös mahtava.
The Initiative on aiheuttaa ristiriitaisia tunteita. Perusidea Rileysta ja tutkimuskeskuksesta on aivan hanurista, mutta vitsipuoli toimii hienosti. Loppujen lopuksi onnistunut huumorijakso.
Pangs
Kun nauruhanat on saatu kerran raolleen, niin neloskauden kiitospäiväosassa ne väännetään sitten kokonaan auki. Levyn neljännessä jaksossa isompi tarina liikkuu vain hitusen taustalla ja pääosassa on huumori enemmän ja vähemmän osoittelevissa muodoissaan. Hieman yllättäen paketti toimii todella hienosti. Angel vierailee kuvioissa, mutta hän ei tapaa Buffya eikä muutenkaan oikeastaan tee mitään hyödyllistä.
Buffy päättää pitää jengille omat kiitospäiväjuhlat Gilesin luona omine kokkauksineen kaikkineen. Samaan aikaan tappamaan kykenemätön Spike riutuu rääsyissä ja yrittää epätoivoisesti kaapia jostain kasaan syötävää, jota ei pitäisi itse vahingoittaa. Rakennustyöt puolestaan paljastavat maan alta intiaanihengen, joka haluaa kostaa valkoisen miehen kansalleen tekemät vääryydet. Kornia ja kulunutta sinänsä, mutta aiheesta saadaan irti hyvät naurut.
Kiitospäivään (ja jouluun) kuuluvien tarinoiden henki on sidottu mukaan Buffymaiseen kokonaisuuteen uskomattoman hienosti. Spike on tarinan surkea kerjäläinen, joka etsii kodin lämpöä ja ruokaa. Lopussa turva löytyy tietenkin pahimpien vihollisten kiitospäiväpöydästä hyvän yhteishengen vallitessa.
Spiken osa on myös kerätä kaikki osan suorimmat naurut. Naurunpurskahduksilta ei voi välttyä kohdassa, jossa Spike istuu taistelun keskellä tuoliin köytettynä ja useampi nuoli törröttää miehen rinnasta. Aikaisemmin Cosmopolitaneita liikaa Spiken poissaolon aikana lukenut Harmony heittää heikon Spiken ulos yhteisestä kämpästä ja lopuksi Spike pääsee kiitospäivätarinan henkeen kysymään: "Can I have someone to eat?" Mielenkiintoinen mukaelma aiheesta. :)
Yleisesti ratkiriemukkaan Spiken lisäksi mukana on muutakin hauskaa. Willow'n ja muiden väittely intiaanihengen tappamisen oikeutuksesta on osuvaa sarkasmia amerikkalaisten omasta kaksinaamaisuudesta ja yliherkkyydestä asian suhteen. Buffy pääsee leikkimään kiireistä kotiäitiä, joka on muka ruuanlaiton välissä kiinnostunut perheen muista asioista. Perinteitä noudattaen välillä kaikki melkein tappelevat keskenään, mutta lopulta päivällinen onnistuu ja kaikki pääsevät rauhoittumaan hyvän ruuan äärellä.
Pangs on ehdottomasti Buffyn onnistunein huumorijakso tähän mennessä. Sen rakenne on otettu hienosti joulun lähellä kerrottavista saduista, mutta asioita ei ole muutamaa kohtaa lukuun ottamatta korostettu liikaa. Dialogi on parhaimmillaan erinomaisen herkullista ja sukkelaa jopa Buffyksi. En yleensä pidä komedioista, mutta tämä jakso yksinkertaisesti vie mukanaan.
---
Jos kuulitte juuri äänekkään napsahduksen, niin se varmaan lähti päästäni. Beer Badista huolimatta Buffyn neloskausi on jatkanut niin odottamattoman korkealla tasolla, että alan pikkuhiljaa olla myyty mies. Salainen tutkimuskeskusidea on todella typerä, mutta muuten sarja on löytänyt komean tasapainon draaman ja komedian välillä. Molemmat toimivat parhaimmillaan upeasti ja hahmot tuntuvat ainoilta, eläviltä ihmisiltä.
Nyt täytyy mennä nukkumaan, tätä lopetellessani kello on puoli kaksi yöllä. Katson seuraavan levyn vasta illalla, katson seuraavan levyn vasta illalla, katson seuraavan levyn...
Torstai 15.04 klo 21.
Pääsen aloittamaan illan Buffy-annoksen hiukan tavallista myöhemmin jokatorstaisen sulkapallopelin takia. Vaikka sarja on vihdoinkin alkanut kolahtaa oikein kunnolla, niin olen tyytyväinen, että nyt vuorossa olevalla neloskauden kolmannella levyllä on vain kolme jaksoa, osat 9-11. Ehdinpähän kerrankin nukkumaan ennen aamuyötä.
Something Blue
Levyn ensimmäinen jakso Something Blue on vaihteeksi tarinan sijasta täytettä, mitä ei onneksi ole vielä nähty neloskaudella paljoakaan. Ozia kaipaava Willow tekee loitsun, jonka vaikutuksesta lähes kaikki hänen toivomuksensa vahingossa toteutuvat. Seuraa yleistä sekasortoa, jonka aikana Giles sokeutuu, Buffy ja Spike päättävät mennä naimisiin ja demonit jahtaavat Xanderia ympäri kaupunkia.
Alkupuolella keskitytään vielä vakavasti hahmoihin ja homma toimii. Willowin Oz-kaipuu saa uutta vettä myllyyn, kun hän huomaa, että Ozin huone on tyhjennetty, mutta kukaan ei ole muistanut mainita asiasta hänelle. Jakson aloituksessa on tunnelmaa, kun Willow haahuilee surullisena Ozin huoneessa.
Jakson onnistunein kohtaus on osuus, jossa kylpyammeeseen kahlittu Spike valittaa missaavansa televisiosta Passions-saippuasarjan jakson. Eipä tarvitse ainakaan enää ihmetellä, mistä Spike kerää turhautumaa riehumiseen. :)
Loitsun jälkeen kaikki pannaan täysin läskiksi, mutta kokonaisuus ei jaksa sytyttää. Dialogi ei kipinöi tavalliseen tapaan edes Spiken ja Buffyn välillä, vaikka mukana onkin muutamia marginaalisen hauskoja letkauksia. Kaikki degeneroituu vain tylsäksi kohellukseksi.
Loitsun poistuttua taika nousee myös jakson yltä ja taso kohoaa hiukan lähemmäs tavallista. Tällöin on kuitenkin jo liian myöhäistä yrittää pelastaa mitään, homma on jo menetetty. Something Blue on alkua ja muutamia huvittavia Spike-hetkiä lukuun ottamatta aika turha täytejakso.
Hush
Kun täytteen pariin kerran päästiin, niin siitä ei sitten päästäkään heti eroon. Levyn toinen jakso Hush esittelee muutamia toimivia ideoita, mutta loppupeleissä osa on aika kulunut kauhukliseiden kavalkadi.
Ilmeisesti Dark Citysta Sunnydaleen eksyneet kalpeat pitkät pukumiehet varastavat yöllä koko kaupungin puhekyvyn, eikä kukaan pysty enää tuottamaan suustaan minkäänlaista ääntä. Idea on hauska, mutta alun jälkeen jakso ei oikein etene mihinkään. Hyvinä puolina sanaton dialogi toimii paikoitellen mainiosti ja Gilesin kalvosulkeiset ovat sopivan musiikin ansiosta huvittavat.
Iso huono puoli on koko idean muuttaminen yöllä sydämiä varastaviksi pukumiehiksi, jotka haahuilevat käytävillä halvan oloisessa kauhuvalaistuksessa. Hassujen leijailevien puukkojunkkareiden kanssa tunnelma olisi kaikki kaikessa, mutta Whedon ei saa rakennettua osaan jännitettä. Dark Cityssä hieman vastaavanlainen idea on toteutettu noin tuhat prosenttia tyylikkäämmin.
Jakson ainoa tarinamerkitys on Buffyn ja Rileyn paljastuminen toisilleen. Hiljaisuudessa istuttava loppu toimii jakson teemaa ajatellen hyvin, muuten siinä ei ole mitään ihmeellistä.
Hush ei jaksa sinänsä hyvästä perusideasta huolimatta innostaa. Näyttelijät hoitavat hommansa tyylillä ilman ääntäkin, mutta muuten jakson mustaan pukeutuvat pahat hammaskeijut ovat todella kliseisiä eikä niitä ole toteutettu riittävän tyylillä. Harmi sinänsä, mykkäosuudesta olisi voitu saada irti oikeissa käsissä joko kunnon kauhua tai komiikkaa.
Doomed
Doomed jatkaa tarinaa suoraan edellisen osan lopusta, jossa Buffy ja Riley jäivät mykkinä tuijottamaan toisiaan. Nyt puhetta alkaa sentään tulla ja molemmat paljastavat salaisuutensa, Riley tosin yrittää vältellä asiaa.
Totuuden kuulemisen jälkeen Buffy ja Riley törmäilevät toisiinsa pitkin osaa. Uutta traumaattista eroa pelkäävä Buffy ei halua päästää Rileyta maailmaansa ja jostain ihmeellisestä syystä ei kerro tästä ystävilleen. Rileyn ja Buffyn ensimmäinen ero hautausmaalla ei toimi, mutta jälkimmäinen ero kadulla on huomattavasti onnistuneempi. Riley pääsee tietämättään sanomaan joitain valaisevia kommentteja Buffyn elämäntilanteesta.
Jakson nimen mukaisesti myös muut hahmot pääsevät murehtimaan surkeaa tilannettaan. Jakson paras osuus on pirskeissä yksikseen Buffya odotteleva surullinen Willow. Masentuminen ja turhautuminen paistavat hienosti läpi näyttelysuorituksesta.
Toisaalla Drusillaa kaipaava Spike yrittää tappaa itsensä, kun omat vaatteetkin kutistuivat pesussa pilalle. Yritys menee tietenkin pieleen, mutta se muistuttaa onnistuneesti karkean ulkokuoren alla asustavasta hahmosta. Spikea ei kannata aliarvioida, vaikka tätä käytetäänkin tällä hetkellä pitkälti comic sidekickinä. Saa nähdä, miten hahmo kehittyy tulevaisuudessa, kun Spiken nyt keksi voivansa satuttaa demoneita. Let's have some of that good old ultra-violence, maybe?
Rakkaussurujen keskelle hahmot estävät taas kerran yhden maailmanlopun. Tätä varten porukan täytyy matkustaa entisen lukionsa raunioihin, mikä on onnistunut tunnelmapala. Vaikka koulun jättäminen täysin räjähdyksen jälkeiseen tilaan hiukan ihmetyttää, niin sarjaa kolme vuotta pyörittäneessä paikassa vierailemisessa on omaa nostalgiaansa.
Doomedin vahvuus on eri hahmojen yli levitetty tuhoon tuomitun rakkauden teema, mutta sen voima ei kanna koko jaksoa. Buffyn ja Rileyn välillä ei tunnu yrittämisestä huolimatta oikein minkäänlaista kipinää, mikä laskee suhdeyrityksien dramaattista tehoa. Spiken synkemmän puolen parissa olisi puolestaan voitu pyöriä pitempäänkin. Perustason jakso, ei sen enempää.
---
Kun joku alkaa kolahtaa, niin heti seuraavaksi sarjan taso putoaa. Tämän levyn kolme jaksoa ovat kaikki tasoltaan selvästi nelostason alkupään vahvaa tunnelmointia heikompia. Mukana on muutamia hyviä kohtauksia, mutta kokonaisuudet eivät nouse lentoon. Ehkä yksi syy tason laskuun on typerään tutkimuskeskukseen keskittyminen. Toivottavasti jatkossa tehdään taas jotain muutakin, etenkin kun Spike sai taas elämänhalunsa osittain takaisin.
Mitä tästä taas opimme? Ei kannata odottaa liikoja tai joutuu helposti pettymään. Nyt nukkumaanmenon kanssa ei ainakaan tule ongelmia, seuraavan levyn voi jättää huomiseksi ilman erillisiä itsehillintämantrojakin.
Perjantai 16.04 klo 20.
Edessä viikonloppu ja paljon aikaa Buffyn tuijottamiseen. Onneksi sain jo vitoskauden dvd-setin, sillä osat loppuisivat muuten mitä todennäköisimmin kesken ennen maanantaita. Nyt vuorossa on neloskauden neljäs levy eli osat 12-15.
A New Man
Levy alkaa hyvin liikkuvalla perustason Buffy-jaksolla A New Man, jossa Sunnydaleen palaava Ethan Rayne loitsii Gilesin demoniksi. Huumori ja naseva dialogi on pääosassa, mutta alkupuolella Willow'n ja Taran välillä on hyvä vakavampikin kohtaus. Buffyn ja Rileyn suhde vakavoituu ja Buffy on pääsemässä kommandoporukan jäseneksi. Saas nähdä, mitä tästäkin kehittyy.
Ethan Raynen vierailut ovat aina mukavaa seurattavaa ja Ethan saa myös lausua koko jakson parhaan dialogipätkän. Jäätyään lopussa kiinni Ethan kiroilee itsekseen: "I should learn to just do the damage and leave town. It's the gloating part that gets me every time". Yksi Buffy hienouksista on juuri tällainen dialogi, jossa katsojan ajatukset laitetaan hahmojen suuhun.
Mukana on paljon hauskoja pieniä yksityiskohtia. Alussa Spike esimerkiksi kertoo muuttavansa ulos Xanderin kellarikämpästä ja etsivänsä itselleen uuden asunnon hautausmaalta. Myöhemmin demoni-Giles haahuilee hautausmaalla ja törmää Spikeen, joka mittailee metrimitalla yhden kryptan seinää. Tämä on hauskaa, mutta se antaa lisäksi kohtauksille enemmän jatkuvuuden tunnetta.
Spiken ja Gilesin välinen koheltaminen toimii ja sisimmältään vähemmän paha ja enemmänkin opportunisti-Spike suostuu auttamaan vihollistaan pienellä rahasummalla. Takaa-ajo Gilesin vanhalla autonrämällä on huvittavaa ja lopussa Spike ruttaa auton lunastuskuntoon (jos se jo aikaisemmin ei ollut sellaisessa). Taitaa tulla myöhemmin sanomista.
Viihdyttävässä perusjaksossa on vain yksi todella rasittava asia. Viinan tai etenkin oluen pahuutta on tullut todisteltua alleviivaavasti jo kerran aikaisemmin, mutta täytyykö pointtia hieroa vieläkin katsojan naamaan? Whedon ei ilmeisesti tosiaankaan pidä kaljasta, kun Giles kovan ryyppyillan jälkeen muuttuu demoniksi. Ilmassa alkaa olla pientä moralisoinnin tuntua, mikä on yleisesti aina rasittavaa, mutta erityisesti Buffyn moniulotteisten hahmojen keskellä se pistää silmään.
The I in the Team
Buffyn ja Rileyn suhde jatkaa syvenemistään ja monimutkaistumistaan levyn toisessa jaksossa The I in the Team. Buffy hyväksytään alussa virallisesti Initiativen jäseneksi ja hän pääsee näin työskentelemään Rileyn kanssa. Kommandojen inttijuttu on yhä aika rasittava idea, joten tämä juonenkäänne ei aiheuta suuria hurraahuutoja.
Buffyn saapuessa ensimmäistä kertaa tukikohtaan dialogi Buffyn ja Rileyn välillä on huvittavan kaksinaamaista ja vertauskuvat täysin muihin asioihin ovat aika selviä. Mielenkiintoisena yksityiskohtana tukikohta demoneilla kokeita tekevän päätutkijan nimi kuulostaa lausuttuna aivan tri. Engelmanilta, vaikka se kirjoitettuna virallisesti onkin tri. Angleman. Lausutun nimen samankaltaisuus tohtori Mengeleen on tuskin vahinko.
Jakson onnistunein kohtaus on osuus, jossa Buffyn ja Rileyn demonimetsästystaistelu leikataan ristiin parin kiihkeän ensimmäisen yhteisen yön kanssa. Vaikka vertauskuva on aika kulahtanut, toimii kokonaisuus hienosti kaikki muut äänet alleen jättävän musiikin ansiosta.
Teemalle uskollisesti Buffyn ei ilmeisesti kannattaisi maata kenenkään kanssa, sillä myös tällä kertaa poikaystävä tuntuu muuttuvan pahasti heti yhteisen yön jälkeen. Sinänsä hienoa jatkuvuutta, mikä varmasti tekee lisää tuhojaan Buffyn itsetunnolle. Tohtori Welsh yrittää tapattaa Buffyn heti seuraavana päivänä, mutta totuuden selvittyä Rileyn lopullisesta suhtautumisesta asiaan ei vielä tässä osassa tule selvyyttä.
Muuten kohtalaisen hyvin toimivan jakson loppu lässähtää pahasti. Welshin kuolema on toimiva käänne, mutta hänen Frankensteinin hirviö -luomuksensa Adam on todella kulahtanut ja tylsä otus. Olenko muuten ainoa, jonka mielestä Adam muistuttaa häiritsevän paljon Rileyta? Ei mikään huippujakso, mutta viihdyttävä kuitenkin.
Goodbye Iowa
Kolmannessa jaksossa Goodbye Iowa keskitytään Rileyn ja Adamin taustojen syventämiseen. Erittäin positiivisena käänteenä Buffya ei kaikkien odotusten vastaisesti lavastetakaan syylliseksi tohtori Welshin kuolemaan. Tämä on hyvä, ennalta arvattava lavastuskäänne kun kuuluu lähes vakiona tällaisten X-files-juttujen juonikäsikirjaan.
Adamin ja Rileyn yhdennäköisyyden syy paljastuu, kun molemmat ovat omalla tavallaan tohtori Welshin luomuksia. Adam on osista koottu hirviö, Rileyta taasen on muokattu ruokaan sekoitetuilla ja joka aamu erikseen otettavilla pillereillä.
Adamista ei taideta saada edes yrittämällä järkevää pahista. Frankensteinin hirviön ja kyberdemonin yhdistelmän huonoin idea on rintaan upotettu korppuasema. Todellista hi-techiä! Eihän Buffy tarvitse kuin nauhojen magnetointilaitteen voittaakseen Adamin. Voin jo kuvitella hurjan taistelun: say hello to my little magnetic friend...
Mukana on pieniä nostalgiahetkiä, kun Buffy vierailee ensimmäistä kertaa lukion päättymisen jälkeen vasikka-Willyn kapakassa. Myöhemmin Spike saa turpaansa samassa paikassa.
Lopun kuva sairaalassa makaavasta, Buffyn huivia kädessään pitelevästä Rileysta toimii. Muuten jakso jatkaa tämän levyn viihdyttävää, mutta ei mitenkään ihmeellistä perustasoa.
This Year's Girl
Levyn viimeiseksi jaksoksi on ilkeästi laitettu osa, joka yksinkertaisesti pakottaa heittämään soittimeen heti seuraavan levyn. This Year's Girlin tarina nimittäin jatkuu suoraan seuraavassa osassa Who Are You.
Jakson pääkoukku on Faithin herääminen koomastaan. Herääminen on kuvattu hienosti Faithin unina, jotka etenevät asteittain heräämisen tasolle. Pormestarin ja Faithin piknik-uni toimii hyvin, vaikka käärmeen luikertelu paikalle on vähän alleviivaava vinkki pahuuden saapumisesta. Vähemmän yllättäen paha uni-Buffy ilmestyykin pian puistoon ja puukottaa pormestarin hengiltä.
Herännyt Faith vaikuttaa ensin haavoittuvalta, mutta pian hän alkaa tuntua entistäkin sekopäisemmältä. Päätavoite on vain pormestarin kuoleman kostaminen, muulla ei ole väliä. Elämänsä ainoan kunnon isähahmon menettäminen ei ole Faithille helppo paikka. Hahmon pienet muutokset on näytelty hienosti.
Pormestarin ja Faithin välille kehittynyt isä-tytär-suhde saa lisää syvyyttä hienossa kohtauksessa, jossa Faith katselee pormestarin hänellä jättämää videota. Näin sarjan hahmot kehittyvät jopa kuolemansa jälkeen, sillä video on pormestarin ehkä rehellisin ja onnistunein esiintyminen koko sarjassa.
Hauskana yksityiskohtana Faithin paluu näkyy myös muualla. Adamia yöllä metsästävä Buffy pukeutuu samaan vaaleaan leopardikuviotakkiin kuin Faithin pahuuden aloittavassa kolmoskauden Consequences-jaksossa.
Vakavamman osuuden lisäksi mukana on hyvä kohtaus Xanderin, Gilesin ja Spiken välillä. Xander ja Giles menevät kertomaan Spikelle Faithin paluusta ja toivovat Spiken auttavan heitä. Toisin tietenkin käy. Xanderin kommentti Gilesille on hauska ja kuvastaa osuvasti kohtausta: "We're dumb". :)
Lopun taistelu Buffyn äidin kotona toimii ja viimeinen käänne, vaikka kulunut onkin, pakottaa jatkamaan heti seuraavalla jaksolla. Ilmeisesti Faith ja Buffy ovat vaihtaneet ruumiita, eli Buffy on nyt matkalla vankilaan ja Faith saa mellastaa vapaasti Buffyna. This Year's Girl kiilaa neloskauden jaksojen kärkipäähän.
Lauantai 17.04 klo 00.
Onneksi on vapaailta, sillä edellisen levyn viimeisen jakson jälkeen on yksinkertaisesti pakko jatkaa katsomista välittömästi muistiinpanojen kirjoittamisen jälkeen. Vuorossa neloskauden viides levy, osat 16-19.
Who Are You
Edellisen jakson lopussa vielä hieman epäselväksi jäänyt Buffy-Faith-ruumiinvaihdos selvitetään Who Are Youn alussa heti tyhmillekin, kun ruutuun tulee alkutekstien yhteydessä: Eliza Dushku as Buffy.
Gellar pääsee vaihteeksi revittelemään kunnolla, kun Faith totuttelee uuteen ruumiiseensa. Näyttelytyö on pääasiassa hienoa. Leikkaus toimii useammassakin kohdassa hienosti, kun sillä korostetaan Faithin mielentilan vaihteluja. Alun harjoittelu peilin edessä ja myöhemmin napsahdus Rileyn kanssa makaamisen jälkeen toimivat hyvin juuri aikahyppyleikkausten ansiosta. Myös kohta, jossa Faith kuvittelee puukottavansa Willowia toimii.
Buffyn ruumiiseen joutuneen Faithin hahmo kehittyy osan aikana hienosti. Jo lähes olemattomiin kuopattu hyvää tekevä slayer-Faith nousee pätkittäin pintaan, kun Faithilla alkaa olla vaikeuksia erottaa itseään Buffysta. Raja hämärtyy koko ajan enemmän, ja lopun kirkkotaistelussa Faith hakkaa omaa pahaa puoltaan kuvastavaa ruumistaan (siis Faithin ruumiissa olevaa Buffya) pakkomielteisellä vimmalla. Omatunto hyökkää kirjaimellisesti päälle.
Vertauskuvia viljellään myös muualla, joskin paljon alleviivaavammin. Willowin ja Taran yhteinen loitsu on lähin versio lesboseksistä, mitä sarjaan on ilmeisesti uskallettu laittaa. Willowin ja Taran hikisten kasvojen ja huohotuksen leikkaus sängyssä pelehtivien Buffy-Faithin ja Rileyn väliin ei jätä paljon epäilystä asiasta. Toimiihan se näinkin.
Tunnelma on hieno koko jakson ajan, pienenä sivujuonteena Adamista yritetään rakentaa jotain ihmeen vampyyrien teknomessiasta. Idea vain heikentää hahmoa jatkuvasti.
Who Are You sijoittuu edeltäjänsä tavoin neloskauden jaksojen kärkineljännekseen. Faithin muodonmuutos on näytelty ja kirjoitettu hyvin.
Superstar
Ensimmäinen reaktio tästä osasta on varmasti kaikilla sama: WTF?
Ilman mitään selittelyjä Sunnydalen entinen nörtti Jonathan on muuttunut James Bond/Pyhimys -tyyliseksi supertähdeksi, jolta jopa Buffy ja porukka ryntää pyytämään apua pahan paikan tullen.
Katsoja on alussa pihalla kuin lumiukko, sillä Jonathanin läsnäolosta huolimatta sarjat muut tarinat jatkavat elämäänsä normaaliin tapaan. Rileyn ja Buffy suhdetta esimerkiksi hiertää edellisosan kohtaus, jossa Riley makasi Buffy-Faithin kanssa. Kumpikaan ei oikein tiedä, mitä asialle pitäisi tehdä. Jotenkin se tuntuu pettämiseltä, vaikka kaiken järjen mukaan se ei sitä ollut.
Huumoria ja vakavuutta on sekoitettu hämmentävän hyvin. Kaikkea osaavan Jonathanin läsnäolo puskee läpi kaikesta, mutta raameissa saadaan silti aikaiseksi kunnollista vakavaa dialogia ja tapahtumia. Jonathan on hienosti tungettu joka paikkaan: seinillä on hänen kuviaan, ihmiset lukevat hänen kirjojaan, hän esiintyy televisiossa, soittaa ja laulaa Bronzessa ja Rileyn ovessa on häntä esittävä koripallojuliste. Hänen kuviaan on jopa leikattu mukaan jakson alkutekstiosuuteen. James Bond -tyylinen moniosaaminen on liioiteltu hykerryttävästi.
Jonathanin agenttihenkinen teema kantaa koko jakson komeasti. Hän on tosiaan supersankari: kaiken muun välillä hän muistaa antaa Buffylle syvällisiä neuvoja Rileyn kanssa selviämisestä. Näiden ohjeiden avulla Buffy ja Riley pääsevät lopulta Faithin aiheuttaman vaiheen yli, vaikka Jonathan lopussa paljastuukin vain tutuksi nörtiksi, joka oli taikonut maailman oman kuvansa mukaiseksi.
Superstar on todella nautittavaa viihdettä, ehdottomasti yksi neloskauden parhaista jaksoista tähän mennessä. Huumori ja vakavuus kohtaavat erinomaisen hienosti ja näyttelijät tekevän hyvää työtä. Komedian ja draaman yhdistely jatkuu loppuun asti, kun loitsun haihduttua Buffy ja nörtti-Jonathan kohtaavat. Kohtaus itsessään on vakava, mutta taustalla kaverit ihmettelevät ääneen Jonathanin tekosia: "Did he really star in the Matrix?" "Wait, that wasn't real either?" Hyvää kuittailua. :)
Where the Wild Things Are
Buffy ja Riley ovat selvästikin päässeet Faith-pulman yli, sillä tämän jakson teema on seksi. Pariskunta ei tahdo malttaa pitää näppejään erossa toisistaan hetkeäkään ja suurimman osan jaksosta Buffy ja Riley kiehnaavat lakanoiden välissä.
Intohimovaiheessa ei ole mitään vikaa, jakson moraali sen sijaan on vähintäänkin arveluttava. Sängyssä pyörivä pari kun kutsuu energiallaan ilmoille pahan poltergeist-ilmentymän, joka aiheuttaa pakokauhua iltabileissä. Tämän voi tulkita vähän liian selvästi niin, että Whedonin mielestä myös seksi on pahasta. Ensin viinan pahuutta alleviivataan oikein pariin otteeseen, mitä seuraavaksi? Kohta varmaan todistetaan kirjaimellisesti, että masturbaatiosta tulee sokeaksi.
Jos hämärä moraali unohdetaan, niin jakso on muuten ihan katsottava. Spiken ja Anyan välinen murehtimiskohtaus Bronzessa on hauska, samoin kuin Spiken dialogi kummitustalosta karkaamisen jälkeen. Myös Gilesin salaisen musiikkiharrastuksen paljastuminen hymyilyttää, kappalevalinta (Behind Blue Eyes) on hetkeen ajateltuna suorastaan erinomainen. Paras yksityiskohta on Xanderin jäätelöauton tunnuspimputus, joka on lähes pelottava ja tuo mieleen 70-luvun kauhuelokuvat. Vihdoinkin todisteita siitä, että jäätelöautot ovat saatanan työkaluja. :)
Where the Wild Things Are on katsottavaa perustason Buffya. Whedonin puristinen moraalimaailma alkaa tosiaan ihmetyttää, mutta paikoitellen hyvä dialogi pitää jakson kasassa.
New Moon Rising
Neloskauden loppu alkaa lähestyä ja isoon pyörään laitetaan kunnolla vauhtia jaksossa New Moon Rising. Osa pääsee hyvin vauhtiin, kun Oz palaa Sunnydaleen ilman ennakkovaroitusta. Aloituskohtauksessa Hannigan näyttelee jälleennäkemisen tunteiden sekamelskan hienosti.
Ozin paluu aiheuttaa tuskaa Willowille, jonka suhde Taran kanssa on juuri vakiintumassa. Buffy puolestaan saa ikäviä muistoja alkupuolen kohtauksessa, jossa Riley ja Buffy keskustelevat Ozista kesken öisen partion. Rileyn kommentit Ozista sattuvat Buffyn Angel-hermoon ja viattomasti alkaneesta jutusta kehittyy riidanpoikanen. Angel-yhteyttä ei ole korostettu liikaa, ja kohtaus toimii hyvin.
Isomman kuvan kannata merkittävintä jaksossa on se, että Riley karkaa armeijasta ja hänestä tulee lainsuojaton. Tämä on hyvä, sillä näin Initiativen kanssa ei tarvitse enää leikkiä, vaan se on vihdoin selvästi pahojen puolella. Spike ja Adam puolestaan tekevät diilin, jonka tuloksena Spike saattaa joskus palata ennalleen.
Koko jakso on täynnä hienoja kohtauksia ja näyttelysuorituksia. Willowin ja Taran keskustelu ennen Ozin kiinni jäämistä on upea, myöhemmin Willowin ja Ozin lopullinen ero autossa on myös komeaa seurattavaa. Aivan loppu toimii myös, vaikka itse olisin kirjoittanut Taran ovelle saapuvan Willow'n Oz-eron jälkeisiin järkytyksen kyyneliin. Nyt iloinen ulkokuori tuntuu hiukan liian pirteältä, kun Willow on juuri hyvästellyt ensirakkautensa viimeisen kerran.
New Moon Rising on tähän mennessä toiseksi paras neloskauden jakso heti ensimmäisen Oz-eron eli Wild at Heartin jälkeen. Kokonaisuutena jakso on Wild at Heartia tasokkaampi, mutta edeltäjän riipaiseva Oz-Willow-ero nostaa Wild at Heartin listalla hiukan korkeammalle. Komea ja tunteella näytelty jakso, jossa ei ole paljoa tyhjäkäyntiä.
---
Puolivälin pienen notkahduksen jälkeen neloskauden taso on taas noussut. Suurin osa jaksoista on vähintään ok-tasoa, joten odotan innolla kauden finaalia. Heikkoutena Adam on hahmona todella tylsä eikä kaudella oikein ole mitään varsinaista pääpahaa. Siksi on mielenkiintoista nähdä, miten kauden loppuun saadaan rakennettua jotain isoa draamaa.
Lauantai 17.04 klo 18.
Neloskausi on puolivälin pienoisen väsähdyksen jälkeen virkistynyt loppua kohden, joten jouduin pitkin päivää puremaan hammasta muita hommia tehdessäni. Nyt pääsen vihdoin katsomaan neloskauden viimeiset kolme jaksoa sisältävän kuudennen levyn.
The Yoko Factor
Edellisen osan ja Yoko Factorin välillä Buffy on ilmeisesti käynyt LA:ssa Angelin vieraisilla ja heillä on ollut iso riita. Buffy palaa Sunnydaleen allapäin, mutta edes Willow ei ole paikalla tarjoamassa lohdutusta. Jakson teema tulee näin hienosti ilmi heti alussa, Buffy on yksin oman kohtalonsa ja murheidensa kanssa.
Nimen mukaisesti Yoko Factorin idea on tutun porukan hajoaminen. Spiken ja Adamin juoni on erottaa Buffy ystävistään suurta lopputaistelua varten, ja homma toimii komeasti. Spike kylvää pieniä juuri oikeaan pisteeseen iskettyjä riidan siemeniä todella ovelasti sivulauseissa, ihan kuin vain vahingossa. Dialogi on erinomaisesti kirjoitettua, eikä Spiken juonta alleviivata liikaa. Teemaa viljellään koko ajan lähes huomaamattomasti.
Spiken juoni muistuttaa hyvin, että hahmoa ei kannata aliarvioida. Sopivassa tilanteessa Spike pystyy todella ovelaan sosiaaliseen manipulointiin, jota pitää varoa. Neloskauden comic sidekick -osuuden jälkeen on hienoa nähdä Spike taas tositoimissa kunnon pahiksena.
Eron teema kantaa koko jakson tyylikkäästi. Ystävien erilleen ajautumisen ja lopun totaalisen tappelun lisäksi Angel vierailee paikalla sekoittamassa Buffyn ja Rileyn suhteen melkoiseen umpisolmuun. Angelin ja Buffyn sekä Buffyn ja Rileyn väliset kohtaukset toimivat hienosti.
The Yoko Factor on kokonaisuutena tähän mennessä paras neloskauden jakso. Kauden paras kohtaus on yhä Wild at Heartin loppu, mutta Yokossa eron teema levittäytyy komeasti koko jakson ylle ja luo surullisen ulkopuolisuuden tunnelman. Tähän mennessä onnistuneimmissa Buffy-jaksoissa on usein joku tällainen isompi teema.
Primeval
Primevalin alkupuoli jatkaa suoraan edellisen osan onnistuneita tunnelmia. Paras kohtaus tulee lähes alkuun, kun edellispäivän riidasta vielä sekaisin oleva Xander murehtii omaa surkeuttaan sängyn pohjalla. Xander joutuu toteamaan ääneen, että ehkä muut ovat oikeassa, eikä hänestä koskaan tule mitään.
Hyvä tunnelma katoaa kuitenkin aika pian ja tilalle astuu iso rytinä. Kavereiden laskeutuminen hissikuilua pitkin Initiativeen toimii vielä hyvin ja riidan sopimisen jälkeen on Xander saa lausua osan parhaan dialogipätkän. Buffy ja Willow halaavat Xanderia ja kertovat rakastavansa tätä, johon Xander toteaa epätoivoisena: "Oh god, we're gonna die, aren't we?" Tällä tietenkin viitataan siihen, että elokuvissa välittämisen tunnustus ennen taistelua yleensä tarkoittaa sitä, että joku kuolee pian.
Toimivan tunnelmallisen alun jälkeen osan hajottaa ison räminän lisäksi Adamin typerä zombiarmeija. Idea on yksinkertaisesti yhtä tyhmä kuin Adam itse. Ajatus Rileyta ohjaavasta piiristä on myös todella naurettava, mutta vielä typerämpänä ideana Riley pystyy myöhemmin kaivamaan keskushermostoonsa upotetun piirin muka irti paljain käsin. Moinen ei varmasti onnistuisi mitenkään ilman käsittämätöntä kipua ja/tai halvaantumista.
Lopputaistelu Buffyn ja Adamin välillä on myös epäonnistunut. Alkuperäisen slayer-hengen valtaamasta Buffysta tulee yhtäkkiä punaisilla piilolinsseillä varustettu Neo, joka pystyy pysäyttämään luodit ilmaan ja muuttamaan kranaatit linnuiksi. Halpa Matrix-kopiointi ei toimi millään tasolla eikä sovi sarjaan yhtään. Miksi Buffyn pitää saada jotkut käsittämättömän Matrix-voimat, kun hän olisi vain voinut saada lisää nopeutta, voimaa ja kestävyyttä Adamin lyömiseksi?
Adamin vain huonontuu loppua kohden. Viimeisessä taistelussa kädestä syöksyvä minigun on jo niin naurettava ajatus, että seuraavaksi odotin Wolfenstein 3D:n sankarin hyppäävän ovesta auttamaan Buffya. Adamin kommentit lopputaitelussa ovat nekin epäonnistuneita, tyyppi vain murehtii ongelmia "very interesting" -tyyliin ja sitten pääsee kloonaamaan agent Smithiä viimeisillä "miten tämä on mahdollista" -kommenteillaan.
Primevalin suurin yllätys on Adamin tuhoutuminen ja Initiativen päättyminen jo tässä vaiheessa. Olin ihan varma, että kausi loppuisi tähän. Muuten jakso ei kuitenkaan jaksa sytyttää toimivaa, edellisen osan hienoa teemaa jatkaa alkua lukuun ottamatta. Adam on loppuun asti huono pahis ja Initiative ei oikein toimi missään vaiheessa. Kun silmänsä ummistaa pahimmilta kämmeiltä, niin Primeval on ihan katsottava, hiukan Buffyn perustason alle jäävä jakso. Lopputaistelu on silti aivan käsittämättömän huono.
Restless
Neloskauden ison tarinan päätyttyä jo edellisessä jaksossa finaalin mahdollinen sisältö ihmetytti etukäteen. Luvassa on kuitenkin jotain, mitä en tosiaankaan osannut odottaa: Buffy kohtaa David Lynchin. Osa piti katsoa saman tien kaksi kertaa, jotta kaikkeen pääsi kunnolla kiinni.
Mistä alkaa, mistä alkaa...? Restless yksinkertaisesti imee mukaansa, se on enemmänkin lyhytelokuva kuin tv-sarjan osa. Kuvaustyyli, ohjaus, valaistus, kaikki on kohotettu elokuvamaiselle tasolle. Whedon kopioi parhailta, mutta ei raiskaa jäämistöä. Lopputulos käyttää välillä tuttuja kikkoja, mutta on silti tekijänsä näköinen. Vedän takaisin kaikki aikaisemmat pahat kommenttini Whedonista ohjaajana.
Täytyy nostaa hattua, että tällainen jakso on yleensä uskallettu tehdä. Willow'n, Xanderin, Gilesin ja Buffyn unissa kulkeva tarina on vertauskuvallinen, ja katsoja joutuu ihan oikeasti miettimään saadakseen osasta kaiken irti. Merkitykset eivät tosin ole kovin syvälle haudattuja, mutta joka tapauksessa aivot saavat työtä noin tuhat prosenttia tavallista tv-sarjajaksoa enemmän. Muutamissa kohdissa kokonaisuus heiluu vähän liian yrittämisen rajamailla, mutta partaveitsen terältä ei onneksi silti pudota. Esikuville osataan myös nauraa oikeissa kohdissa, esimerkiksi ranskalaisen taide-elokuvan tyyliin vihreäksi valaistu kohtaus koulun käytävällä on hieno.
Kuvaus ja leikkaus on todella upeaa. Tavallisten tv-tyylisten rajausten sijasta kuvat on rajattu rohkeammin irti keskipisteestä ja hahmot elävät paljolti kuvan reunoilla, liukuvat pois ja saapuvat ruutuun. Tehokeinoina käytetään sopivasti epäterävyyttä tai vastakohtaisesti todella syväterävää kuvaa sekä nopeutuksia ja hidastuksia. Myös kuvan ja äänen irrottaminen toisistaan toimii komeasti, välillä hahmot muun muassa puhuvat liikuttamatta suutaan. Ainoa osassa silmään tökkivä asia on mutaa naamaansa hierovan slayer-Buffyn kuvien invertointi. Se korostaa asiaa liikaa, asian olisi tajunnut ilmankin.
Musiikkia käytetään yhtä lailla todella upeasti ja sille annetaan aikaa tavallista jaksoa enemmän. Koko osan upein kohtaus on osuus, jossa Xander keskustelee leikkikentällä Buffyn, Gilesin ja Spiken kanssa. Tarina siirtyy mahtavan kappaleen saattelemana eteenpäin toiseen Xanderiin, jonka ensimmäinen Xander näkee kentän laidalla.
Tarinassa käydään yksi kerrallaan läpi Willow'n, Xanderin, Gilesin ja Buffyn unet. Kaikkia ajaa takaa outo otus, joka puolivälin jälkeen paljastuu ensimmäiseksi slayeriksi. Voima ei ilmeisesti pitänyt siitä, että se kutsuttiin viime jaksossa auttamaan Buffya Adamin tappamisessa. Voiman luonne paljastuu hiljalleen ja sitä osataan käyttää sopivasti unien mörkönä.
Unet itsessään pyörivät nukkujien pelkojen ja osittain myös fantasioiden ympärillä. Mukaan on lisätty yksi kaikissa unissa toistuva teema, juustosta puhuva outo ukko. Tällä ei ole varmasti ole mitään merkitystä minkään kanssa, mies on mukana vain katsojaa kiusaamassa. Lynchilla on samalla lailla tapana lisätä elokuviinsa asioita ihan vain tulkitsijoita hämäämään. Buffy armahtaa katsojia sen verran, että juustomiehen turhuus selitetään erikseen lopussa Buffyn omalla kommentilla.
Willow'n osuus on aluksi täynnä seksuaalisuutta ja sen symboleja, hahmo ei ole vielä täysin sujut uuden lesboutensa kanssa. Punaisten verhojen väliin syöksyminen on jo aika selvä, mutta silti toimiva vertauskuva. Mukaan tulee kuitenkin hiljalleen myös toinen pelko, pelko omasta riittämättömyydestä. Kaikki hokevat unessa koko ajan Willow'n olevan jo rooliasussaan ja lopulta asun alta paljastuu aito, oikea nörtti-Willow. Tämä pelkää menettävänsä Taran, jos hänen tylsä luontonsa paljastuu. Oz heiluu unessa muistuttamassa siitä, että jotain on jo menetetty.
Xanderin uni on kaikista pisin ja helpoin, mutta silti monella tapaan myös tyylikkäin. Unen ytimenä on Xanderin pelko siitä, että hän todella on elämänsä avaimet hukannut luuseri, joka asuu vanhempiensa kellarissa päiviensä loppuun asti. Yrittipä hän mitä tahansa, niin lopulta Xander palaa aina tunkkaiseen kellarikämppäänsä, jonka ovea pahansuopa isä ryskyttää. Se on hänen surkean elämänsä napa.
Xander uneksii sekaisin vertauskuvia ja tavallisia teinipoikaunia, mutta paketista on saatu hiottua todella sulava, eteenpäin kulkeva massa. Apocalypse Now'sta suoraan lainattu kohtaus Kurtzin luona vierailusta on todella mahtava, pelottavaa valtahahmoa esittää tietenkin entinen lukion rehtori Snyder. Rehtoria esittävä näyttelijä vetää Brando-imitaation täydellisyyteen ja kuvaus on pientä yksityiskohtaa myöten hiottua. Viimeisessä kuvassa Snyderin otsaa pitkin valuva pisara kruunaa kohtauksen upeasti, ajoitus ei voisi olla parempi.
Leikkikenttäkohtaus on myös upea, kuten jo yllä kehuin. Sen symboliikka yksin hiekkalaatikossaan leikkivästä Buffysta, lopulta yksin omien voimiensa kanssan olevasta slayerista, välittyy juuri sopivasti. Keinussa heiluva Spike puolestaan on ryöstänyt Xanderin isähahmonaan pitämän Gilesin itselleen. Pelkoa ja epävarmuutta joka puolella.
Gilesin unessa hahmon eri ajatukset törmäilevät villisti. Giles ei osaa päättää, pitäisikö hänen perustaa perhe vai omistautua Buffyn auttamiseen. Hän ei oikeastaan edes tiedä, haluaako Buffy enää hänen apuaan. Buffy on joka tapauksessa hänelle kuin oma lapsi, jota hän yhdessä visiossa ohjaa huvipuiston halki. Lopulta Giles löytää elämänsä sekamelskasta, johtovyyhdin keskeltä, oman itsensä, watcheria kuvastavan taskukellon.
Jakson huvittavimman yksityiskohdat löytyvät Gilesin unesta. Gilesin laulu on hauska ja vampyyrien heittopallopeli huvipuistossa hymyilyttää. Bronzen lavalla stand-up-koomikkona esiintyvä Anya on kuitenkin täysi killeri, hahmon työntäminen moiseen osaan on aivan hulvaton idea.
Viimeinen uneksija on Buffy, jonka päässä visiot ovat vähän muita vaikealukuisampia. Seinässä asuva äiti kuvannee menettämisen ja eroon kasvamisen, muurin taakse jäämisen pelkoa. Rileyn ja Adamin tapaamisessa Buffy taas joutuu kohtaamaan pelkonsa Rileysta, että tästä tulee tunteeton pukumies hallituksen palveluksessa. Lisäksi Buffy pelkää, että Riley ei kestä elää aidon, slayer-Buffyn kanssa. Tämä tulee esille kohdassa, jossa Buffy hieroo naamaansa laukusta löytyvää mutaa ja palaa näin aidoimmaksi itsekseen, puhtaaksi slayeriksi.
Riley-Adam-Buffy-kohtauksessa on myös mielenkiintoinen dialogipätkä. Kuvassa Buffy seisoo käytävällä ja hänen takanaan seisoo epäterävänä alkuperäinen slayer. Buffy sanoo: "We are not demons" tarkoittaen yleisesti ihmisiä, ei slayereita. Adam vastaa tähän: "Is that a fact?". Niinpä, mistä ne slayereiden supervoimat oikein tulevat? Onko kukaan koskaan tutkinut asiaa tarkemmin?
Siirtymä ulos aavikolle, useimmissa unissa toistuneeseen paikkaan on tyylikäs. Tässä vaiheessa selviää, että aavikko varmaankin kuvastaa slayeriä, valittua, yksinäisyydessä pahan voimia vastaan taistelevaa sielua. Alkuperäinen slayer haluaa erottaa Buffyn ystävistään, koska ne eivät kuulu yhtälöön. Buffy kuitenkin puolustaa omaa elämäntyyliään ja ajaa alkuperäisen vain taisteluun tottuneen slayerin pois, ainakin nyt.
Osan lopetus on yhtä mahtava kuin jakso muutenkin. Ystävien jäätyä alakertaa Buffy seisoo vanhan huoneensa ovella mietteliäänä, yksin.
Restless on ylivoimaisesti paras Buffy-jakso tähän mennessä. Se on erittäin elokuvamainen kokemus, jonka tunnelma on mahtava. Se myös auttaa käsittämään kauden lopun teemaa siitä, että slayer on lopulta yksin taistelussaan pimeyden voimia vastaan. Ystävät pystyvät auttamaan vain tiettyyn pisteeseen asti.
---
Huh huh. Neloskauden päätös on melkoista vuoristorataa, ensin Yoko Factor tarjoaa hienosti kirjoitettua tunnelmointia, sitten Adam hoidetaan surkeassa Matrix-ryminässä ja lopulta kausi päättyy hämmentävän upeaan hahmojen pään sisällä tapahtuvaan tyylikokeiluun.
Muutamista notkahduksista huolimatta Buffy paranee koko ajan. Hienon alun jälkeen neloskausi notkahtaa puolivälissä, mutta lopetus on todella, todella komea. Täytejaksoja ei oikeastaan ole mukana enää lainkaan, ja niissä muutamassakin rakennettaan aina hahmoja tai isompaa kuvaa. Neloskauden suurin ongelma on tylsä pääpahis, eli Initiative ja lopulta sieltä putkahtava Adam.
Tavallaan selkeän pääpahan puuttuminen on voimavara, sillä sen ansiosta sarja voi keskittyä enemmän hahmojen elämään, iloihin ja murheisiin. Kausi onnistuukin hienosti kaappaamaan kotoa pois muuttamisen sekä kavereista eroon kasvamisen synnyttämän haikeuden ja ulkopuolisuuden tunteen. Kauden tason tavoin teema on alkupuolella vahva, hälvenee puolivälissä ja palaa taas lopussa kuvioihin. Erityisesti Buffy itse joutuu miettimään rooliaan ja tulevaisuuttaan, sillä slayer on lopulta yksin itsensä kanssa. Tästä saadaan vielä aikaiseksi mielenkiintoista katsottavaa, maltan tuskin odottaa seuraavaa kautta.
