Neloskausi on nyt katsottu, joten tässä välissä on varmaan hyvä hetki uudelle fanipoikamittaukselle. On pakko todeta, että neloskausi oli lopulta se kausi, joka myi Buffyn myös minulle. Jaksoissa osataan rakentaa tunnelmaa hienosti, vaikka muut ideat välillä hiukan hapuilevatkin.
Ehdoton vahvuus on tukeva hahmoihin keskittyminen, täytejaksoissakin muistetaan yleensä rakentaa hahmoja jollain tavalla. Sankarit ovat moniulotteisia ja inhimillisiä heikkouksineen ja suruineen. Toinen vahvuus ovat pienet yksityiskohdat, jotka voivat merkitä jotain vasta paljon myöhemmin. Ne vahvistavat sarjan hyvää jatkuvuuden tunnetta entisestään.
Huonouksiakin silti edelleen löytyy. Sarjalla on välillä ärsyttävä tapa ratkoa ihmisten väliset ongelmat yhdellä isolla taistelulla, jonka jälkeen kaikki on kuin taikaiskusta jälleen hyvin. Lisäksi välillä hyvä tarina rikotaan turhaan ylimääräisellä mystisellä selityksellä, aivan kuin sankarit eivät voisi sekoilla ilman ulkopuolista vaikutusta. Pelkkä inhimillinen draama saattaisi itsessään olla paljon tehokkaampaa. Sarjan luonteen huomioon ottaen tämän pyytäminen taitaa kuitenkin olla liikaa, Buffy kun on loppujen lopuksi melkoinen demonimagneetti.
Sunnuntai 18.04 klo 15.
Buffyn ensimmäinen vuosi yliopistossa päättyi upeaan muotokokeiluun, jollaista saa nähdä harvoin tv:ssä. Kauden päätöksen teemana oli slayerin luonne ja kohtalo lopulta yksinäisenä maailman puolustajana. Mitään muuta ei suuremmin jätetty auki, joten vitoskauden alkaessa kaikki on mahdollista. Ulkona on yksi kevään lämpimimmistä päivistä tähän asti, mutta sisällä verhojen takana voi onneksi karata ankaraa auringonpaistetta Sunnydaleen, viidennen kauden neljän ensimmäisen jakson pariin.
Buffy vs. Dracula
Täytyy myöntää, että vitoskauden aloitusjakson nimi ei herätä kovin korkeaa luottamusta. Siis tällaisellako kitschillä aiotaan aloittaa uusi kausi, heti kättelyssä isketään päin naamaa märällä kliseellä?
Onneksi totuus on tällä kertaa tarua ihmeellisempää. Legendaarinen kreivi Dracula tosiaan saapuu Sunnydaleen, mutta kulahtanuttakin kulahtaneemmasta lähtökohdasta saadaan silti aikaiseksi hienosti toimiva jakso.
Tekijät onnistuvat väistämään pahimmat sudenkuopat tuomalla mukaan sopivaa, rehellistä huumoria. Buffyn ja Draculan kohdatessa ensimmäistä kertaa Buffyn reaktio Draculan esittäytymiseen on ainoa oikea mahdollinen: hänellä on vaikeuksia ottaa asiaa vakavasti. Refleksiivinen kommentti "get out(ta here)" on juuri se, millä tavalla kuka tahansa reagoisi jonkun väittäessä olevansa sadoista elokuvista ja kauhukliseistä kuulu kreivi Drracul. Huumori kantaa koko jakson ja saa omalla tavallaan Draculan tuntumaan oikeammalta.
Vaikka Draculasta väännetään vitsiä, on itse hahmo yllättävän toimiva. Pehmeästi puhuvan, hypnoottisen Draculan mallia on selvästi otettu Coppolan elokuvasta, mutta kliseisestä kopioinnista huolimatta hahmon suuhun on upotettu erittäin osuvaa dialogia. Draculan kommentit Buffyn sisällä asuvasta pimeydestä jatkavat hienosti edelliskauden lopun teemoja slayerista ja tämän salaperäisyydestä.
Jutut auttavat myös Buffya tajuamaan, että alkuperäinen slayer on yhä hänessä ja alkukantainen metsästäjä on ottamassa enemmän valtaa. Tätä varten hän päättää pyytää Gilesin takaisin valvojakseen. Tarkoittaako tämä sitä, että Giles hyväksytään takaisin valvojien kiltaan? Näin jo muuttoa miettineelle, viime kauden pitkälti tyhjän panttina istuneelle Gilesille saadaan taas tekemistä ja täytettä elämään.
Mukana on hienoja kohtauksia, joista parhaiten toimii Draculan ja Buffyn välinen osuus Buffyn makuuhuoneessa. Koko juttu Draculan ja Buffyn välillä ei tunnu ainakaan helpottavan Rileyn riittämättömyyden tunnetta. Draculan pauloihin joutunut Xander puolestaan on erittäin hauskaa seurattavaa, kun tämä lipsauttelee prince of darkness- ja master-juttuja Draculasta puhuessaan tai kaappailee hyönteisiä pöydiltä.
Osan tunnelma on hieno sekoitus Coppolan Dracula-elokuvamaista leijailua ja kesäloman vapaata ilmaa. Idea kauden aloittamisesta vielä kesälomalla on hieno, näin päästään ulos yliopistolta ja voidaan liikkua vapaasti pitkin kaupunkia auringonvalossa. Aloitus porukan löhöillessä rannalla saa tunnelman heti kohdalleen, kaikki ovat vielä vapaalla.
Loppu sen sijaan takkuilee hiukan. Draculan kuoleman ja kuolemattomuuden kanssa sekoilu menee jo tylsäksi, eikä katsoja lopulta tiedä, kuoliko Dracula vai ei. Toivottavasti ei, sillä eihän legendaa voi tappaa, se vähän tuhoaisi koko homman idean.
Aivan viimeiset kuvat ovat todella hämärät, kun kotona kesälomaa viettävän Buffyn huoneeseen on ilmestynyt Buffyn pikkusisko. Mistä tämä nyt yhtäkkiä pomppasi? Koko sarjassa ei ole tähän mennessä mainittu sanallakaan, että Buffylla olisi sisaruksia. Koko homman takana on pakko olla jotain hämärää, sillä näin ison jutun pudottaminen tyhjästä tuntuu muuten aika väkisin väännetyltä. Lopun perusteella on vielä vaikea päätellä tarkasti, onko Buffy edes tiennyt, että hänellä on sisko. Siskolle sanotun lauseen äänenpainosta päätellen hahmot tuntevat toisensa, joten siskon unohtaminen tähän asti tuntuu yhä ihmeellisemmältä ratkaisulta.
Loppua lukuun ottamatta Buffy vs. Dracula on erittäin viihdyttävä jakso. Kesäloman tunnelma on hieno, huumoria ja vakavuutta sekoitellaan hyvin ja Draculan avulla saadaan ovelasti jatkettua edelliskauden lopun slayer-teemaa. Toiseksi paras kauden avaus tähän mennessä heti neloskauden aloituksen jälkeen. Mukana on myös pari tyylikästä taistelukohtausta, kesän aikana uusi eläimellisempi Buffy on ilmeisesti opetellut uusia liikkeitä kuten komean kärrynpyöräpotkun ja pihtiheiton. Tästä on hyvä jatkaa.
Real Me
Real Me yrittää pikaisesti luoda Dawniksi paljastuvalle Buffyn pikkusiskolle hiukan syvyyttä. Jaksoa rytmitetään Dawnin päiväkirjamerkinnöillä, joissa hän kertoo ajatuksiin elämästä ja Buffyn vakiohahmoista. Osa kommenteista toimii, mutta rakenne tuntuu silti hiukan pakotetulta.
Alun rauhallinen käsilläseisonta on hieno kohtaus. Musiikki, Gilesin ääni ja sopiva hidastus luovat tyylikkään transsimaisen tunnelman. Jakson tunnelma on muutenkin kohdallaan, kun porukka on yhä vapaalla ja kesävedossa. Tätä korostetaan onnistuneesta tavallista runsaammalla päiväotosten määrällä.
Dawnin hahmon lisäksi Giles saa osassa uutta suuntaa elämäänsä. Giles on hankkinut uuden auton ja päättää ryhtyä kauppiaaksi, kun paikallinen taikakauppa Magic Box tulee myyntiin edellisen omistajan kuoltua. Uutukainen punainen avo-BMW on aika huvittava repäisy Gilesiltä, miestä taitaa tosiaan alkaa vaivata keski-iän kriisi. Ainakin auto on edellisen kaaran tavoin eurooppalainen, vaikkakin ehkä vähän seksikkäämpi.
Gilesin keski-iän kriisi ja viime vuoden työttömyys huomataan onnistuneesti myös dialogissa. Kaupassa Buffy toteaa Gilesille: "Just how bored were you last year?", johon Giles vastaa "I watched Passions with Spike". Alemmas ei varmaan voi paljoa vajota. :)
Oman vampyyrijenginsä luonut Harmony kerää osan parhaat naurut, niin katsojilta kuin sarjan hahmoiltakin. Kaikkien ensimmäinen reaktio on puhjeta nauruun, mikä ei varmaan auta Harmonyn johtajankykyjä yhtään. Harmony on kokonaisuutena mielenkiintoinen hahmo, sillä periaatteessa todella ärsyttävästä bimbosta on saatu luotua oudon huvittava comic sidekick.
Real Me jatkaa alkukauden kesäisen leppoisaa tunnelmaa, mutta välissä on myös lyhyitä vakavia hetkiä. Dawnin hahmo tuntuu vielä tämänkin jälkeen todella ulkopuoliselta, kaikki vain äkkiä tuntevat tämän, mutta kukaan ei ole koskaan maininnut häntä edes sivulauseessa. Pieni pohjustus edes vähän aikaisemmin olisi auttanut kovasti. Tästä huolimatta viihdyttävän hyvä perusjakso, vain pikkuriikkisen kauden aloitusta heikompi.
The Replacement
Kauden kolmas jakso keskittyy Xanderiin, mutta tuntuu silti hiukan täytteeltä. Xander kyllästyy osassa asumaan vanhempiensa kellarissa, kun vieraana olevat Buffy ja Riley joutuvat kuuntelemaan yläkerrassa tappelevia Xanderin vanhempia.
Huonona puolena mukaan on ängetty väkinäinen idea Xanderin kahtia jakautumisesta. Demonin sädepyssy monistaa Xanderin kahdeksi luonteen ääripuolia kuvaavaksi versioksi, säntilliseen ja itsensä hallitsevaan sekä koheltavaan ja huonon huumorintajun omaavaan. Tuplaaminen on täysin turhaa, eikä siitä yllättävästi saada irti edes erityisen hyvää huumoria. Kahden Xanderin välinen dialogi ei toimi ja oikeastaan ainoa hauska asiaan liittyvä kommentti tulee lopussa, jossa Buffy (tai Willow, en muista varmasti) toteaa Xanderin olevan huonoa seuraa itselleen.
Muuten aika lailla paikoillaan jauhavan jakson huippukohta tulee lopussa, jossa Riley pitkän yksinpuhelun jälkeen toteaa, että Buffy ei rakasta häntä. Kohtaus on hieno ja muistuttaa Rileyn riittämättömyyden tunteesta. Hän pelkää jatkuvasti Buffy vertailevan häntä Angeliin, eikä normaali ex-sotilas tunne olevansa samalla viivalla voimakkaan vampyyrin kanssa. Toisaalta hän voi hyvinkin olla oikeassa, Buffyn Angel-patoutumat eivät vain ole hiljattain ponnahtaneet aktiivisesti pintaan.
The Replacement vie Xanderia eteenpäin, vaikka tuplausidea on turha. Paketti on kauden aloitusta selvästi heikompi, mutta silti ihan katsottava. Tämä on yksi pitemmälle ehtineen Buffyn vahvuuksista: täytteenkin seuraaminen on yleensä mukavaa.
Out of My Mind
Levyn viimeinen jakso Out of My Mind vie Rileyn ja Buffyn äidin sairaalaan. Rileyn Initiativessa saamat aineet tekevät miehestä hyperaktiivisen ja Buffy yrittää saada hänet menemään paikalle saapuvan armeijan erikoislääkärin puheille.
Sinänsä melko yllätyksettömän tarinan piristävä hieno käänne on kohta, jossa Buffy menee pyytämään Spikelta apua Rileyn löytämisessä. Buffy tulee maininneeksi lääkärin siinä uskossa, että Spiken pitäisi viedä Riley sairaalaan. Spike kuitenkin tajuaa tilaisuutensa tulleen ja marssii takaisin palanneen Harmonyn kanssa sairaalaan irrotuttamaan piiriä päästään. Idea muistuttaa hienosti siitä, että Spike on yhä pohjimmiltaan paha eikä välitä Buffyn poikaystävästä pätkän vertaa.
Hyvin koheltavien Harmonyn ja Spiken lisäksi Rileylla on pari erinomaista kohtausta. Buffyn ja Rileyn keskustelu luolassa toimii ja loppupuolella Rileyn armeijakaveri ei ainakaan auta Rileyn itsetuntoa ihmettelemällä, miksi Riley tyytyy vain olemaan slayerin poikaystävä, sidekick.
Buffyn äiti joutuu sairaalaan täysin yllättäen, mutta asia ei vielä etene mihinkään. Sinänsä hyvä käänne, näin homma kääntyy ilmeisesti edelliskauden yliopistomaailmasta enemmän takaisin kotiin, tätä varten kai myös Dawn on pudotettu kuusta paikalle. Alkukauden kesäinen tunnelma alkaa olla ohi ja hahmot näkyvät jaksossa ensimmäistä kertaa lyhyesti takaisin yliopistolla.
Spike on menemässä yhä enemmän sekaisin. Lopun uni Buffyn kanssa muhinoinnista ja etenkin hahmon reaktio tähän on hauska. Uni antaa myös uutta merkitystä edellisjakson Buffyksi puetulle mallinukelle. Ajattelinkin, että siinä oli jotain hämärää. Kokonaisuutena Out of My Mind on hyvää perustason Buffya.
---
Vitoskausi on alkanut hyvin. Tunnelmat ovat tyystin erilaiset kuin neloskauden yliopistoaloituksessa, kauden starttaaminen vielä kesän aikana on erittäin toimiva idea. Sen ansiosta voidaan liikkua vapaammin kaupungilla ja takaisin tutuissa vanhoissa paikoissa kuten Buffyn kotona. Hahmot jatkavat hienosti kasvamistaan ja tuntuvat aidoilta ihmisiltä aitoine ongelmineen.
Ainoa ihmetyksen aihe on Dawn, joka putoaa sarjaan täysin tyhjästä. Tämä pistää erityisen pahasti silmään sen takia, että muut hahmot ovat niin moniulotteisia ja tuttuja. Real Me -jakson taustoitusyrityksistä huolimatta Dawn on vielä todella yksiulotteinen, kliseinen pikkusisko. Hahmon tyhjästä putoaminen tuntuu Buffyn monisyisen ja kaiken huomioon ottavan rakenteen keskellä lähes liian tökeröltä ollakseen totta, Dawnissa on pakko olla jotain hämärää.
Maanantai 19.04 klo 18.
Olen jo jonkin aikaa sitten ylittänyt sen pisteen, missä Buffy oli vain hyvää viihdettä. Jos en kirjoittaisi tätä päiväkirjaa, niin varmaankin hidastaisin tässä vaiheessa katsomistahtia noin yhteen jaksoon päivässä. Lopun läheisyys kun alkaa jo kalvaa takaraivossa, eikä seiskakauden päätökseen mene tällä vauhdilla kuin vajaat kolme viikkoa. Surullinen ajatus kieltämättä, nyt vuorossa ovat kuitenkin onneksi vasta vitoskauden toisen levyn jaksot, osat 5-8.
No Place Like Home
Nelikon aloittava No Place Like Home todistaa epäilyni Dawnista oikeiksi. Buffyn äidin selittämätön sairastelu pahenee, joten Buffy päättää selvittää asiaa loitsulla. Sen kautta hän päätyy tutkimaan varastoa, josta löytyvä mies paljastaa totuuden Dawnista: hän ei oikeasti ole Buffy sisko, vaan slayerin suojaan lähetetty mystinen Avain.
Avain mihin? Sitä ei tietenkään kerrota, mutta ainakin naisen muodossa loikkiva demoni tuntuu etsivät avainta kuumeisesti.
Avain-käänteellä on sekä hyvät että huonot puolensa. Sen varjolla pystytään selittämään, miksi Dawn vain ilmestyi sarjaan tyhjästä ilman mitään ennakkotietoa. Loitsu kun on iskostanut Dawnin osaksi Buffyn perhettä, vaikka hänet luotiin vasta pari kuukautta sitten. Selityksessä on oma logiikkansa, mutta se ei silti varsinaisesti korjaa Dawnin ilmestymisen aiheuttamaan alkukauden hämmennystä. Lisäksi tuntuu hiukan liian kätevältä, että Dawn muka on pystytty sormien napsautuksella loihtimaan kaikkien Buffyn perheenjäsenten ja tuttujen mieliin. Käänne ja koko Dawnin mukaantulo vain vaikuttaa edelleen melko pakotetulta viritykseltä.
Vaikka avainta metsästävän demonin Dawn-jahdista ollaan mitä ilmeisemmin kyhäämässä vitoskauden pääteemaa, ei Dawnin mystinen selitys vakuuta. Idea noudattaa Buffyn pahaa takaa selittää kaikki hankalat hahmojen sekoilut ja isot käänteet jollain mystisellä ihan tavallisen tosielämän sijasta. Buffyn pikkusiskon saapumisessa sarjaa ei sinänsä ole mitään vikaa, mutta ainakin vielä tässä vaiheessa tuntuisi paljon järkevämmältä, jos Dawnin saapumista olisi hiukan pohjustettu ja tämä olisi ihan tavallinen ihminen.
Muuten osa tarjoaa muutamilla onnistuneilla kohtauksilla höystettyä perustason Buffya. Toimivassa dialogipätkässä Buffyn ja Riley suhde saa jälleen yhden kolhun, kun Dawn menee puhukaan taikakaupassa ohi suunsa Buffyn kommentteja Rileysta. Myöhemmin Buffy unenomainen taikaosuus toimii hyvin ja Spiken nousevat tunteet Buffya kohtaan puolestaan tulevat ilmi hauskassa kohtauksessa Buffyn kodin edessä. Spike alkaa olla todella sekaisin. :)
Alkukauden kesäinen tunnelma on valitettavasti haihtunut jo lähes kokonaan, vaikka Buffy yhä asuukin kotona ja pyörii kaupungilla. Onko yliopisto siis alkanut vai ei? Edellisessä osassa pyörittiin lyhykäisesti yliopiston käytävillä, mutta nyt ollaan taas kotona. Eikö Buffyn kotoa ole häiritsevän pitkä matka ylipistolle?
Osan loppu toimii hyvin, kun Buffy ja Dawn istuvat sängyllä ja yrittävät korjata välejään. Tunnelma on hyvä, mutta silti takaraivossa tykytti taas ajatus siitä, että sisarusten ongelmat ratkaistiin taikaiskusta mystisellä selityksellä. Toivottavasti näin ei käy.
The Family
Family jatkaa tapahtumia suoraan edellisosan lopusta, eikä Buffy kerro Dawnista kuin vain Gilesille. Vaikka ratkaisu on tavallaan perusteltu, tulee tästä varmasti ongelmia myöhemmin.
Outona käänteenä Buffy muuttaa alussa kampukselta takaisin kotiin äitinsä taloon voidakseen vahtia paremmin Dawnia. Ratkaisu on äidin sairauteen suhteutettuna sinänsä järkevä, mutta missä ihmeen välissä Buffy alunperin muutti uuteen huoneeseen kampuksella? Tyhjästä putoavaa juttua ei yhtään auta se, että Anya oikein kahteen kertaa toteaa porukan juuri pari päivää sitten muuttaneen Buffyn kampukselle. Asiaan olisi voitu edes viitata aikaisemmin.
Buffyn sekoilu Dawnin vahtimisessa on viety vähän liian pitkälle. Dawnin kadotessa nurkan taakse Buffy säntää heti tämän perään eikä hän myöhemmin illalla päästä Dawnia edes kadun yli naapuriin. Kanaemo-hössötys ei sovi Buffylle yhtään. Toisaalta hyvä puoli asiassa on se, että edellisosan lopussa uhannut äkillinen aselepo ei sitten onneksi tapahtunutkaan.
Buffyn perhehuolista huolimatta osan pääpaino on muualla. Pääsemme vihdoin tutustumaan tarkemmin Taraan, kun tämän hihhuli-isä ja idioottiveli saapuvat hakemaan tätä takaisin kotiin 20-vuotissyntymäpäivän aattona. Samalla selviää, miksi Tara neloskaudella tahallaan pilasi Willowin demonienetsintäloitsun. Tara kun on itse demoni.
Tai sitten ei. Todella hienona käänteenä sarja leikittelee omilla heikkouksillaan ja kääntää idean päälaelleen: Tara on oikeasti aivan normaali ihminen, ja koko demonijuttu on vain punaniskaperheen sisäinen legenda naisten kurissa pitämiseksi. Vaihteeksi olin oikeasti yllättynyt siitä, että jollain sarjan sivuhahmoista ei ole mitään suurta ja synkkää salaisuutta. Käsikirjoitus ottaa ovelasti huomioon sarjaa katsoneiden ihmisten käsitykset ja käyttää niitä hyväkseen.
Jaksossa on alkupuolen sekoilujen jälkeen hyvä tunnelma ja toimivia kohtauksia. Willow ja Tara pääsevät loistamaan muutamaan otteeseen ja lopun synttäribileet Bronzessa ovat sopivan energinen ja iloinen päätös siihen asti melko synkälle jaksolle. Edellisosan tavoin muutamista epäjohdonmukaisista käänteistä kärsivä, mutta silti ihan hyvä jakso.
Fool for Love
Fool for Love alkaa mielenkiintoisesti, kun Buffy yllättäen haavoittuu taistelussa huvittavaa hevarivampyyria vastaan. Loukkaantuminen saa Buffy tutkimaan aikaisempien slayereiden kohtaloita entistä tarkemmin, mutta kirjoista ei löydy mitään syytä edeltäjien menehtymiseen. Onneksi kaupungissa kuitenkin asustaa kaksi slayeria henkilökohtaisesti tappanut Spike.
Buffy raahaa Spiken Bronzeen kertomaan tietoja siitä, miten hän sai tapettua aikaisemmat slayerit. Spikea tämä ei tietenkään haittaa, sillä yhteinen ilta Buffyn kanssa sopii hyvin suunnitelmiin.
Jakso on rakennettu hienosti Spiken tarinoiden ympärille. Pelkkien Spiken varmasti jonkin verran leveämmiksi editoitujen juttujen sijasta kuva siirtyy tarinan aikaan menneisyyteen ja näyttää, mitä todella tapahtui. Alkupuoli osasta on vielä huumoripainotteista, kun Spike paljastuu olleensa eläessään hienostorouvaa kaukaa rakastanut surkea roskarunoilija. Idea sekä huvittaa että antaa omaa lisäsyvyyttään Spiken hahmolle, kaiken karun alla saattaa sittenkin asua jotain herkkää.
Spiken päästyä yli vampyyriksi muuttumisestaan jakso heittää silmään kokonaan uuden vaihteen ja astuu tukevasti vakavaan tunnelmointiin. Kertomus toisen slayerin tappamisesta vuoden 1977 New Yorkissa alkaa vielä humoristisesti Billy Idol -tyyliseksi pukeutuneella Spikella ja 70-luvun lenkutusmusiikilla, mutta Spiken kertomus kääntää kohtauksen pian todella toimivaksi draamaksi.
Spiken kertoessa ehkä liiankin tarkasti maaliin osuvia totuuksia slayereista menneisyys ja nykypäivä kohtaavat komeasti niin, että 70-luvun Spike puhuu ulos kohtauksestaan nykypäivässä olevalla Buffylle. Lopuksi Spike yrittää suudella Buffya ja paljastaa näin tunteensa. Buffyn reaktiosta näkee hienosti, että hän ei ole ajatuksesta täysin kauhuissaan. Hän kuitenkin työntää Spiken maahan ja lähtee paikalta nerokkaasti samoilla sanoilla joilla Spiken alkuperäinen kaukorakkaus hylkäsi tämän yli sata vuotta sitten. Spiken itkunpurskahdus sinetöi upean kohtauksen mahtavasti.
Surullinen tunnelma jatkuu vahvana lyhyessä takautumassa vuoden 1998 Brasiliaan, jossa Drusilla ei suostu lähtemään enää Spiken matkaan. Meno kuitenkin vain paranee loppua kohden, kun Buffy saa kuulla äitinsä lähtevän sairaalaan syöpätutkimuksiin. Osa loppuu mahtavaan kohtaukseen ulkona, jossa uutisesta murtunut Buffy istuu itkemässä hylkäyksestä raivostuneen Spiken saapuessa paikalle tappoaikeissa. Spiken mielen muuttuminen on näytelty todella upeasti, kun viha muuttuu itkevän Buffyn edessä aidolta näyttäväksi, rehelliseksi välittämiseksi. Pari jakaa ensimmäisen yhteisen hetkensä Spiken istuessa lohduttamaan surevaa Buffya. Yksi pieni taputus selkään ja kaksikko istuu vain hiljaa yössä.
Ja sitten lopputekstit putoavat ruutuun. Fool for Love on ensimmäinen Buffy-jakso, jota seuratessa menetin kokonaan ajantajuni ja lopussa iski todella paha EPDN. Alkupuolen pienen lämmittelyn jälkeen osa siirtyy kuin huomaamatta Spike-huumorista todella toimivaan, hienosti näyteltyyn draamaan. Etenkin Marsters tekee upeaa työtä ja osoittaa todellakin pystyvänsä muuhunkin kuin komediaan. Spiken ja Buffyn välinen tunteiden sekamelska nostetaan esille juuri riittävän hienovaraisesti, turhaa alleviivaamatta.
Fool for Love on todella upeaa, loppupuoliskoltaan lähes transsissa ohi lipuvaa katsottavaa. Jakso kisaa tiukasti sarjan tähän mennessä parhaan osan arvonimestä Restlessin ja Passionin kanssa. Tarkkaa järjestystä on vaikea sanoa, mutta kolmikko kohoaa tällä hetkellä selvästi muun sarjan yläpuolelle.
Shadow
Lähes suoraan edellisestä osasta jatkuva Shadow vahvistaa Buffyn äidin syövän vakavuuden. Herkullisen surullinen tunnelma kattaa lähes koko osan, mutta välillä kokonaisuus rikotaan pääpahiksen muka huvittavilla kohtauksilla. Glory-demonin hullu bimboesitys ei jaksa hymyilyttää, eikä tällekään kaudelle taideta saada kunnon pääpahista.
Onneksi suurin osa jaksosta pysyy draamavaihteella. Alkupuolen hienossa kohtauksessa Riley löytää Spiken nuuhkimasta Buffyn vaatteita tämän huoneessa. Huvittavana alkava kohtaus muuttuu vakavaksi, kun Spike kertoo Rileylle ehkä hiukan väritettyjä totuuksia Buffyn ja Spiken yhteisestä viimeyöstä. Paras kohta on osa, jossa Spike mainitsee Buffyn lähteneen sairaalaan vakavasti sairaan äitinsä kanssa. Tässä kohtaa Spiken ilme muuttuu hienon hienosti vakavammaksi, aivan kuin hän jakaisi osan Buffyn tuskasta.
Puolivälissä osan taso tipahtaa. Kohtaus, jossa Buffy saa kuulla lääkäriltä äitinsä todella sairastavan syöpää ei ole onnistunut. Näyttelytyö on hiukan alimitoitetun oloista ja asian kertovat lääkäri sekä sairaalaharjoittelija ovat liioitellun tökeröitä ja tahdittomia. Vaikka harjoittelija tarkoittaa kai vain hyvää, niin silti kohtaus ei oikein tunnu miltään. Toinen puoliväliä heikentävä osuus on Buffyn pikainen Glory-taistelu, se katkaisee tunnelmaa ja osan rakennetta aivan turhaan.
Buffyn palattua sairaalaan jakson taso onneksi kohoaa jälleen. Upeasti musiikilla katetussa kohtauksessa kovia itsetunnon kolauksia saanut Riley ajautuu itsetuhoisesti leikkimään vampyyrin kanssa ja toisaalla Buffy istuu äitinsä vieressä, kun tämä saa kuulla aivokasvaimestaan. Pienenä häiriötekijänä Buffy pitelee Glory-taistelun jäljiltä sairaalassa väärää olkapäätään.
Tunnelmoinnin jälkeen päästään jälleen ryminään, kun Gloryn kutsuma käärmeotus löytää Dawnin ja ryntää kertomaan tästä emännälleen. Takaa-ajo toimii puolivälin rytinää paremmin ja lopullinen taistelu puistossa purkaa hyvin Buffyn turhauman teoiksi. Buffyn hakatessa käärmettä paljain käsin kilon paloiksi kuva näyttää taustalla heiluvaa, iskuun valmistautuvaa häntää. Mitään ei kuitenkaan tapahdu ja kuvakulmahuijaus toimii.
Jakson lopetus toimii hienosti. Äidin kertoessa Dawnille kasvaimestaan Riley yrittää ulkona käytävällä lohduttaa surevaa Buffya, mutta tämä ei pysty vielä päästämään kyyneleitä valloilleen. Buffy palaa äitinsä huoneeseen ja Riley jää seisomaan yksin sulkeutuvan oven taakse. Rileyn jo valmiiksi kolhittu itsetunto ei tästä varmasti ainakaan parane. Alun perin melko tasapaksusta peruspoikaystävästä on muodostumassa hienon mustasukkainen, itsensä riittämättömäksi tunteva hahmo.
Shadow jatkaa osittain edellisosan vahvaa tunnelmaa, mutta kokonaisuus lopahtaa puolivälissä ja pakettia pätkitään turhaan Gloryn hupikohtauksilla. Epätasaisuus laskee jakson tason vain hyväksi viihteeksi, sellaisenakin se kuuluu silti Buffyn kärkineljännekseen ja on vitoskauden toiseksi paras osa tähän mennessä.
---
Jos vitoskauden taso jatkaa tätä tahtia nousuaan, niin superlatiivit uhkaavat loppua kohta kesken. Ainoat isommat valituksen aiheet ovat tällä hetkellä väkinäisen oloinen Avain-Dawn-selitys ja melko väritön pääpahis.
Levyn jaksoista No Place Like Home ja The Family ovat vielä vain hyvää perustasoa, mutta Fool for Love pääsi yllättämään. Spikesta saadaan jatkuvasti ulos uusia puolia ja huumori kohtaa vakavuuden tarvittaessa todella komeasti. Shadow jatkaa samaa teemaa, mutta hukkaa osan tehosta pääpahiksen kanssa sekoiluun ja epätasaisuuteen. Koukku on joka tapauksessa lopullisesti nielty syötin kanssa, taidanpa ryhtyä etsimään järkevintä paikkaa DVD-kausipakettien tilaamiseen. Goodbye money, hello Buffy.
Ihan varmuuden vuoksi taitaa täytyä tässä välissä selventää tekstissä käyttämääni EPDN-termiä, kaikki kun eivät välttämättä ole katsoneet B5:ttä. Termi tulee Babylon 5:stä, jossa jakson päättyessä lopputekstit alkavat aina tekstillä Executive Producer: Douglas Netter, tästä siis EPDN. Termi tarkoittaa sitä yllättävää tunnetta, että eihän tämä jakso _voi_ vielä loppua, joko se aika muka kului loppuun.
Tiistai 20.04 klo 18.
Vitoskausi on tähän mennessä tehnyt mielenkiintoisen peräeron edellisen kauden yliopistomaailmaan. Yliopistolla ei ole käyty vielä oikeastaan lainkaan ja pääpaino on ollut hahmojen, erityisesti Rileyn, Spiken ja Buffyn, rakentamisessa. Tämä on vain hyvä kehityssuunta, etenkin kun kauden pääpaha Glory ei vaikuta kovin mielenkiintoiselta. Katsotaan miten tapahtumat etenevät kausipaketin kolmannella levyllä osissa 9-11.
Listening to Fear
Levyn aloittava Listening to Fear jatkaa suoraan Fool for Lovesta alkanutta jatkumoa. Buffyn käyttää kaiken energiansa sairaasta äidistään murehtimiseen ja toisaalla itsensä ulkopuoliseksi tunteva Riley etsii lohtua vampyyreista. Tämä ei voi päättyä hyvin.
Äidin leikkausta odotellessa tunnelma on suurimman osan aikaa sopivan odottava. Sivujuoni avaruudesta putoavasta, hulluja metsästävästä demonista on sen sijaan hiukan väkinäinen. Otus on tuotu osaan oikeastaan vain sitä varten, että Riley saadaan ottamaan yhteys vanhoihin armeijakamuihinsa. Näin Riley on hiljalleen muuttumaksi siksi Buffyn Restlessissä pelkäämäksi hallituksen pukumieheksi.
Otuksesta saadaan aikaiseksi pari hyvää vanhojen scifi-leffojen varjolla pelleilevää dialogipätkää. Gilesin suuhun muun muassa puettu seuraavia dialogipätkiä: "killer snot monster from outer space" ja vähän myöhemmin "this one came from above". :)
Alkupuoli hakee hiukan suuntaansa, mutta jakson loppuosa toimii hyvin. Äiti on päässyt kotiin odottamaan leikkausta ja kasvain saa hänet sekoilemaan ääneen sängyssään samalla, kun alhaalla astioita pesevä Buffy puhkeaa yksinään itkuun. Kohtauksessa on hyvä tunnelma, jota radiosta kaikuva ylipirteä salsa-rämpytys korostaa osuvasti. Otuksen tappaminen välillä tuo Spiken ja Rileyn sopivasti paikalle, mutta osuus loppuu hyvin Buffyn lohduttaessa äitiään ja siskoaan kommentilla "kaikki on hyvin". Niin varmaan.
Myös päätös sairaalla toimii. Äiti ymmärtää Dawnin olevan joku muu kuin hänen tyttärensä, mutta vannottaa Buffyn huolehtimaan tästä. Kohtaus on näytelty hienosti. Loppu tuntuu saapuvan liian pian, kun äiti viedään leikkaukseen.
Listening to Fear on hyvä, hiukan perustasoa korkeammalle kohoava Buffy-jakso. Kokonaisuus olisi toiminut paremmin ilman avaruusoliota, nyt sinänsä toimivien kohtausten väliin on turhaan leikattu pätkiä hulluja metsästävästä demonista. Ne rikkovat jakson jatkuvuutta ja muuten onnistunutta tunnelmaa.
Into the Woods
Into the Woods on neljäs toisiinsa kiinni kirjoitettu perättäinen Buffy-jakso. Äidin syövän paljastumisesta alkanut tarina jatkuu suoraan osan alussa, kun Buffy ja ystävät istuvat painostavissa tunnelmissa odottamassa tietoa Buffyn äidin leikkauksesta.
Onnellisten uutisten jälkeen tunnelma vapautuu hetkeksi ja Buffy ja Riley pääsevät yhteen ensimmäistä kertaa pitkään aikaan. Kohtauksessa Buffyn kotona nostetaan hienosti esiin Rileyn turhautuma, kun Buffy toteaa itkeneensä äitinsä tilaa. Rileyta satuttaa, että Buffy ei kuitenkaan voinut itkeä hänen suojassaan toissajakson lopussa. Ehkä Riley jopa luulee Buffyn menneen itkemään Spiken luo. Näyttelytyö on muutenkin toimivaa, Riley on sopivasti juuri hiukan etäinen ja jäykkä, mutta ei liikaa.
Seuraavana yönä Spike ilmestyy Buffyn makuuhuoneeseen ja saa raahattua Buffyn mukaansa narauttamaan Rileyn rysän päältä paikallisessa vampyyri-crack-luolassa. Kohtauksen paras osuus on Spiken lähes ohimenevä reaktio järkyttyneen Buffyn juostessa vain sanaakaan sanomatta pois paikalta. Vaikka hahmo on tyytyväinen Rileyn ja Buffyn suhteen sotkemisesta, niin samaan aikaan hän on kuitenkin huolissaan Buffysta tämän murheen hetkellä. Komeaa, hienovaraista näyttelytyötä. Spike paranee hahmoja koko ajan.
Jakson jälkimmäinen puolisko on kokonaan tehokasta tunnelmointia ilman turhia hidastuksia. Tahti alkaa kohota Rileyn ja Spiken välisessä erinomaisessa kohtauksessa, jossa hahmot jakavat mielipiteitään toisistaan ja Buffysta. Etenkin Spiken pitkä monologi on hienosti kirjoitettu. Kohtauksen muuttuminen Rileyn uhoamisesta lähes ryyppykavereiden väliseksi pullon vaihtamiseksi toimii.
Tapahtumat jatkuvat notkeasti suoraan taikakaupan takahuoneessa, kun Riley ja aggressioitaan nyrkkeilysäkkiin purkava Buffy puhuvat vihdoinkin suunsa puhtaaksi. Tai oikeastaan Riley puhuu, Buffy ei pysty vieläkään näkemään omien Angelin jättämien pelkojensa yli. Dialogi on erinomaista, mutta näyttely tuntuu hiukan alimitoitetulta. Vaikka hahmot ovat käytännössä sanomassa hyvästejä toisilleen, ei mukaan ole saatu aivan kaikkia tarvittavaa tunnetta. Sarjassa on tähän asti ollut useita huomattavasti onnistuneempia erokohtauksia, Buffyn juostessa tästä ulos katsoja ei tunne mitään erikoista.
Hiukan lattean erokohtauksen jälkeen ulkona käydään lyhyt, mutta tyylikäs taistelu. Tavallisen mätkinnän loppuun on nerokkaasti jätetty pelokas, lähes itkuun purskahtava viimeinen henkiin jäänyt vampyyri. Buffyn sääli nousee surkean hahmon edessä hetkeksi pintaan ja hän päästää otuksen menemään vain tullakseen toisiin aatoksiin. Lopulta hän keihästää karkuun juoksevan vampyyrin kuin eläimen. Lopun tunteiden kääntäminen vampyyriraukan puolelle on hienosti toteutettu ja otusta selkään keihäällä heittävä Buffy tuntuu julmalta tappajalta.
Teema jatkuu hyvin heti perään, kun Xander saapuu paikalle kertomaan Buffylle valikoituja totuuksia tämän tunneongelmista ja Rileysta. Puheet saavat Buffyn tajuamaan, että hän on lopulta omalla sitoutumisen pelollaan repinyt Rileyn kappaleiksi. Ymmärryksen jälkeen asiat voisi vielä korjata, mutta Buffy ei ehdi pysäyttää Rileyta ennen kuin tämä nousee kopteriin ja katoaa ilmeisesti sarjasta. Odottavaa Rileyta ja paikalle juoksevaa Buffya on leikattu hienosti niin, että yhdessä kohtaa katsoja huijataan luulemaan Buffyn ehtivän paikalle. Kerrassaan hienoa tunteiden manipulointia.
Menetyksestä mykän Buffyn kävellessä hiljaa kotiin osan lopullinen tunnekoukku tulee yllättävältä taholta. Xanderin rakkaudenvahvistus Anyalle on parin paras yhteinen kohtaus tähän mennessä, mutta se myös sopivasti korostaa kaikkea sitä, mitä Buffy juuri on menettänyt.
Into the Woods on komeaa katsottavaa ja kohoaa tähän mennessä vitoskauden toiseksi parhaaksi jaksoksi Fool for Loven jälkeen. Jakso sekoittaa hienosti alun hyviä uutisia lopun tuomaan suruun. Näyttelytyö tuntuu välillä hiukan pidätellyltä, mutta omalla tavallaan se sopii Buffyn ja Rileyn suhteeseen, joka lopulta hajoaa juuri pidättelyn takia.
Triangle
Rileyn lähdön jälkeen sarjan luulisi keskittyvän Buffyn suruun ja toipumisyrityksiin, mutta jostain ihmeellisestä syystä ison tunneiskun perään heitetään turhanpäiväinen, toiselta kaudelta lainattu täytejakso. Triangle pyyhkii isot kuviot sivuun ja palaa aikakoneella rasittavien Viikon mörkö -jaksojen jurakaudelle.
Alun keskustelu Xanderin ja Anyan välillä toimii vielä hyvin, mutta sen jälkeen mennään metsään. Tunnelma on aivan liian kevyt ja näyttelijät tuntuvat ottavan homman vasemmalla kädellä. Buffy on alun luostarikohtauksessa aivan liian pirtsakka ja puolihuvittava dialogi ei sovi edellisen jakson perään. Tämäkö hahmo muka on juuri menettänyt itselleen erittäin tärkeän ihmisen?
Käsikirjoittajat ovat muutenkin vetäneet jotain pillereitä. Willowista on yhtäkkiä päätetty tehdä Gilesilta tarvikkeita nyysivä, rasittava valittaja, joka nahistelee jatkuvasti turhasta Anyan kanssa. Idea ei sovin Willow'n hahmoon mitenkään ja nollatason sättimisdialogi on kammottavaa seurattavaa. Tappelun lopputuloksena jaksoon pulahtaa sen lopullinen pökäle, ilmeisesti rinnakkaisesta D&D-universumista kotoisin oleva äärimmäisen rasittava fantasiapeikko (joka näyttää enemmänkin isolta vihreältä kääpiöltä).
Willowin ja Anyan turha sättiminen hajottaa päätä myös loppujakson ajan. Trollin takaa-ajo Gilesin autolla on varmasti yksi koko sarjan tähän asti ärsyttävimmistä kohtauksista.
Buffyn suru muistetaan tuoda esille vain pariin otteeseen, mutta silloinkin työ on täysin vääränlaista, kieli poskessa väännettyä kökköä. Gellar pitää näyttelytyön huolella komedian puolella, mikä ei auta asiaa yhtään. Toisaalta näin surkean käsikirjoituksen kanssa on vaikea tehdä ihmeitä.
Kaiken turhanpäiväisen kohelluksen jälkeen lopussa on pieni valopilkku, kun Dawn vahingossa kuulee Gilesin, Buffyn ja Joycen keskustelevan hänestä. Tämä ei kuitenkaan pelasta mitään, ja Triangle on ylivoimaisesti vitoskauden huonoin jakso tähän mennessä. Koko sarjan mittarillakin päästään hyvin lähelle pohjamutia. Erityisen surkeaa osassa on hetkeen täysin sopimaton tunnelma, epäjohdonmukaisesti käyttäytyvät hahmot ja harvinaisen heikko dialogi. Tuntuu kuin koko tekijätiimi olisi haahuillut osan halki puoliunessa.
---
Vitoskauden edetessä tunnelma vain tiivistyy. Rileyn lähteminen sarjasta on hieno käänne, vaikka siitä ei saada revittyä irti aivan kaikkia tehoja. Into the Woods on silti todella komea jakso ja päättää Fool for Lovesta alkaneen neljän kiinteästi toisiinsa kytketyn jakson putken tyylillä.
Kammottavan Triangle-täytejakson eksyminen vitoskaudelle on sen sijaan todella yllättävää. Koko sarjan taso romahtaa äkkiä kolmisen kautta taaksepäin ja käsikirjoittajat unohtavat jopa sen, miten edes siedettävää dialogia kirjoitetaan. Toivottavasti vastaavia lässähdyksiä ei ole luvassa lisää.
Keskiviikko 21.04 klo 18.
Olen lopullisesti ja kirjaimellisesti myyty mies, sillä annoin vihdoin periksi Buffyn DVD-pakettien seireenilaululle ja tilasin koko sarjan. Rahaahan siihen uppoaa, mutta kerran se vain kirpaisee. Tuo tuntui hullulta jos sitä sanoessani, somebody shoot me now...
Liian isoa Visa-laskua odotellessa voin jatkaa sarjan katsomista. Nyt vuorossa on vitoskauden neljäs levy ja jaksot 12-15. Tätä kirjoittaessani olen melko väsynyt, joten suonette anteeksi viestin suhteellisen lyhyyden ja tiettyjen fraasien mahdollisen toiston.
Checkpoint
Checkpoint selventää Gilesin ja valvojien neuvoston välistä tilannetta, tähän asti Gilesin virallinen asema on ollut paluun jälkeen vähän epäselvä. Neuvoston rasittavat natsit marssivat yllättäen Sunnydaleen varmistaakseen, että Buffy täyttää heidän tiukat vaatimuksensa.
Valvojista ei saada irti mitään muuta kuin rasitusta, mutta pääpahis Glory saa vihdoin vähän lisää luonnetta. Hahmoa näytetään enemmän ja sekoilun jäädessä vähemmälle alkaa hiljalleen näyttää mahdolliselta, että Glorysta saadaan vielä ihan kelvollinen pääpaha tälle kaudelle.
Jakson paras kohta on osuus, jossa Buffy tuo äitinsä ja Dawnin Spiken luo piilosille. Kohtauksen dialogi toimii ja Spiken (ja ilmeisesti Buffyn äidinkin) Passions-pakkomielteestä saadaan taas lisää huumoria. Spiken tunteet myös näkyvät hienovaraisesti, kun hahmo puoliksi tuntuu ihan oikeasti välittävän Buffyn perheestä.
Buffyn pitkä monologi lopussa on eräänlainen virstanpylväs hahmolle. Hän tajuaa olevansa tärkeä ja uskaltaa myös sanoa sen ääneen. Tätä ehkä jakso nimikin ajaa takaa. Muuten Checkpoint on tasaisen turvallista perustason Buffya. Huippujaksoja odotellessa se täytyy tilan hyvin.
Blood Ties
Blood Tiesissa vietetään Buffyn 20-vuotissyntymäpäivää. Alussa Buffy kertoo kavereilleen totuuden Dawnista, minkä jälkeen jengi alkaa käyttäytyä liioitellun oudosti Dawnin ympärillä. Hieman hillitympi reaktion muutos olisi tuntunut järkevämmältä. Sen avulla saadaan kuitenkin ajettua Dawn selvittämään asiaa.
Dawnin ja Spiken yhteinen kohtaus taikakaupassa toimii hyvin. Mukana on kuitenkin yksi ihmetyksen aihe: Spike huomaa kaupassa Triangle-jaksosta jääneen peikkovasaran ja yrittää nostaa sitä. Spike ei tahdo jaksaa nostaa vasaraa lainkaan, mutta Trianglessa Buffy piteli vasaraa vaivatta yhdellä kädellä. Kyllähän Buffy vahva on, mutta moinen voimien epäsuhta tuntuu jo pahalta jatkumovirheeltä.
Dawnin reaktio totuuteen on aito ja hyvin näytelty. Hahmo yrittää satuttaa itseään ja sulkeutuu perheensä ulkopuolelle kuten vain teini-ikäinen voi tehdä. Sellainenhan Dawn nykyisessä muodossaan on, 14-vuotias tyttö. Jakson taso kohoaa muutenkin Dawnin taikakauppavierailun jälkeen ja pysyy korkealla loppuun asti, jopa lopun taistelu sairaalassa toimii kiitettävän hyvin.
Glory paranee hahmoja edelleen. Lähes yhden jakson aikana otus muuttui rasittavasta Clueless-bimbosta lähes uhkaavaksi pääpahaksi. Hyvä näin.
Blood Ties on hyvin toimiva, tasaisen vahva jakso. Spiken ja Buffyn välillä on muutamia erinomaisia kohtauksia ja kokonaisuus kohoaa vitoskauden kärkipäähän.
Crush
Crush paneutuu nimensä mukaisesti rakkauteen, tarkemmin sanottuna Spiken Buffy-ihastukseen. Alun hienossa Bronze-kohtauksessa Spike yrittää iskeä keskustelua Buffyn kanssa, mutta kaikki vain naljailevat hänelle. Lopulta Xanderin terävä kommentti osuu maaliinsa ja silminnähden loukkaantunut Spike vetäytyy sivummalle. Näyttelytyö on komean hienovaraista ja Spiken monitahoisuus tulee ilmi pienistä asioista ja eleistä.
Spike palaa kotikryptaan Harmonyn (joka mystisesti on taas paikalla useamman jakson poissaolon jälkeen) luo. Seuraava esileikki Harmonyn pukeutuessa Buffyksi on varmasti yksi tähän asti koko sarjan huvittavimmista kohtauksista, en yksinkertaisesti voinut olla nauramatta ääneen.
Myöhemmin Spiken ja Dawnin välinen yöhön venyvä keskustelu toimii hyvin. Buffyn ilmestyessä paikalle Spike yrittää kovasti olla Buffylle mieliksi, mutta mikään ei vain tunnu toimivan.
Spiken lopullinen rakkaudentunnustus Buffylle lavastetussa öisessä vampyyrijahdissa on hieno. Autossa jaettu epämukava hiljaisuus kuvaa parin välisiä tunteita hyvin, vaikka Buffy kiivaasti kieltää tuntevansa Spikea kohtaan yhtään mitään. Kohtaus päättyy upeasti Spiken saapuessa kyyneleet silmissä kryptaansa, jossa Drusilla odottaa häntä.
Drusillan paluu kryptassa on valaistu todella upeasti. Hahmo astuu esiin varjoista ja kaiken ylle laskeutuu vain matala, kynttilöiden valolta vaikuttava keltainen kajo. Kasvoille jäävät syvän pimeät varjot ovat komeaa katseltavaa.
On hauskaa nähdä Spike ja Drusilla jälleen yhdessä. Bronze-kohtauksessa on hieno osuus, kun pari kävelee hidastettuna tasajalkaa kohti Spiken ensimmäistä tappoa pitkään, pitkään aikaan. Ilme Spiken kasvoilla ennen puremista on hämmentynyt, epäilevä, aivan kuin hahmo tosiaan ei enää välittäisi koko tappamisesta niin kuin ennen.
Tähän asti Spiken Buffy-ihastus on tuntunut pääasiassa harmittomalta. Kryptassa Spikea etsivä Buffy kuitenkin löytää itselleen omistetun alttarin, jossa on mukana myös kuvia nukkuvasta Buffysta. Ne saavat Spiken ihastuksen äkkiä tuntumaan pelottavalta, jotenkin epäterveeltä. Spike on istuskellut Buffyn sängyn vieressä yöt läpeensä ja piirrellyt tästä kuvia. Aika pakkomielteistä.
Jakson paras kohta tulee seuraavaksi, kun Bronzesta palaavat Spike ja Drusilla yllättävät Buffyn kryptasta. Kun Spike Drusillan suureksi yllätykseksi pistääkin Buffyn sijasta tainnutuskepillä Drusillaa, tuntuu teko jostain syystä todella pahalta petturuudelta, raukkamaiselta selkään puukotukselta.
Osan lopussa Spike menettää uhkapelinsä päätteeksi kaikki naisensa, kun Buffy yhä kieltää tuntevansa mitään ja Harmony ja Drusilla karkaavat paikalta. Surullisen hahmon ritari jää jälleen kokonaan yksin. Kohtaus on kirjoitettu ja näytelty hienosti, erityisesti Drusilla on aivan hykerryttävän hyvä.
Viimeisessä kuvassa katsojan tunteet heitetään taas takaisin Spiken puolelle, kun Buffy lyö kotiovensa kiinni Spiken nenän edestä. Spiken kasvoilta kuvastaa hetken koko osan menetys ja epätoivo.
Crush on hienosti manipuloitu tunteiden vuoristorata, jossa katsoja hyppii vuoron perään Spiken puolelle ja tätä vastaan. Juuri tällainen hahmohan Spike on, synkän ulkokuoren alla asuu herkempi sydän, jota edes hahmo itse ei suostu aina tunnustamaan. Sijoittuu ehdottomasti vitoskauden kärkipäähän.
I Was Made to Love You
I Was Made to Love You on todella ristiriitainen jakso. Se jatkaa edellisen osan rakkausteemaa, kun Sunnydaleen ilmestyy ärsyttävä poikaystäväänsä metsästävä nainen ja Spike puolestaan joutuu käytännössä paarian asemaan edellisen osan rakkaudentunnustuksensa jälkeen. Kukaan ei enää halua nähdä häntä, mikä on itse asiassa aika surullista.
Alkupuoli yhdistää hienosti huumoria ja vakavampaa dialogia hassuun harjoituspukuun sonnustautuneen Xanderin jakaessa neuvoja Buffylle. Sen jälkeen kokonaisuus kuitenkin valuu alamäkeen ja muuttuu lähes täytteeksi, kun sarja kierrättää vanhaa robotti-ideaa jälleen kerran. Rakentajaansa/poikaystäväänsä etsivä naisrobotti on aivan liian alleviivaava vertauskuva Buffy rakkaushuolista, vaikka viimeinen keskustelu Buffyn kanssa toimiikin kohtalaisen hyvin.
Jaksoa piristävät paikoin toimiva dialogia ja pari hyvää Spike-kohtausta, erityisesti taikakaupasta ulos joutuminen on hyvä. Lopussa odottaa kuitenkin todellinen pommi, kun Buffy saapuu kotiin ja löytää äitinsä makaamassa kuolleena sohvalla. Vaikka asiaa on koko syöpäjutun takia voinut ounastelle, niin käänne heitetään katsojan päälle hienosti, täysin mitään ennakkovaroitusta.
I Was Made to Love You hyppii skaalan eri päistä toisiin pitkin kestoaan. Alku on hyvä, puoliväli aika kehno ja loppu täysin odottamattoman komea. Kokonaisuus jää silti alle sarjan perustason, idea robottityttöystävästä on turhaa täytettä.
---
Kello on nyt kolme yöllä, muuten katsoisin varmasti heti seuraavan jakson. I Was Made to Love Youn loppu jäi sellaiseen paikkaan, että missä muussa tilanteessa tahansa heittäisin seuraavan levyn takuuvarmasti soittimeen. Nyt menen nukkumaan.
Torstai 22.04 klo 21.
Edellinen levy jäi aivan käsittämättömän pahaan cliffhangeriin Buffyn löytäessä äitinsä makaamasta kuolleena sohvalla. Työpäivä tuntui kuluvan hitaasti, kun laskin tunteja seuraavan osan katsomiseen. Tällaiset cliffhangerijaksot pitäisi laittaa samalle levylle, niin olisin voinut katsoa jatkon heti perään. Kotiin päästyäni soittimeen siirtyi pikavauhtia vitoskauden toiseksi viimeinen levy eli jaksot 16-19.
The Body
The Body jatkaa suoraan edellisen osan lopusta, jossa Buffy löysi äitinsä kuolleena sohvalta. Tilanteeseen saavutaan hienosti hyväntuulisena kotiin palaavan Buffyn törmätessä ensin äidin uuden poikaystävän lähettämään kukkapuskaan. Tilanne hyppää katsojan silmille juuri niin yllättäen kuin läheisen odottamaton kuolema vain voi, tyhjästä, ilman varoitusta, koko voimallaan.
Jakso on ohjattu, leikattu ja kuvattu upeasti. Kokonaisuus on Restlessin jälkeen sarjan tähän mennessä selvästi elokuvamaisin. Kuvien välillä todella jyrkillä rajauksilla, intiimeillä lähikuvilla ja suuren aukon käytöllä vahvistetaan mahtavasti osan epäuskoista, hiljaisen shokin tunnelmaa. Heikko syväterävyys tekee kuvista juuri oikealla lailla unimaisia, kuin kyynelten kastelemien silmien läpi katsottuja.
Epäuskoisen shokin tunnelma puskee läpi kaikesta. Osa on jaettu hienosti neljään näytökseen, jotka erotetaan toisistaan äidin ruumista esittävillä kuvilla. Niiden avulla hahmot liikkuvat shokin sumupilven halki asteittain lähemmäs sitä lopullista totuutta, että Joyce tosiaan on kuollut.
Teemaan täydellisesti sopien koko osassa ei ole lainkaan musiikkia. Pitkät hiljaisuudet saavat onnistuneesti alleviivata järkytystä ja ympäristön ääniä käytetään tehokeinona hienosti. Vain alku- ja lopputekstit pätkivät kokonaisuutta. Olisi ollut todella upeaa, jos lopputekstit olisi voinut vain jättää hiljaisiksi, ilman mitään ääntä. Se ei kuitenkaan sopimusteknisistä syistä liene ole ollut mahdollista.
Käsikirjoitus ja näyttelytyö ovat pääasiassa erinomaisia. Koko ensimmäinen näytös on todella upeaa katsottavaa, Buffyn shokki on kirjoitettu hahmolle uskollisesti ja näytelty riipaisevan hienosti. Otokset ovat myös pitkiä, joten näyttelytyöstä edelleen lisää pisteitä Gellarille. Mukana on paljon teräviä yksityiskohtia, kuten lattialle oksennuksen päälle asetettu talouspaperi. Lähikuva läpi kastuvasta paperista kuvastaa hyvin murtumispisteeseen lähes saapuvaa Buffya, joka kuitenkin napsahtaa takaisin automaattiohjaukseen Gilesin saapuessa paikalle.
Toisessa näytöksessä julma totuus hiipii kesken tavallisen koulupäivän odottamatta Dawnin kimppuun. Tulevaa shokkia kuvataan hienosti kuviin ääneti saapuvalla Buffylla, joka kävelee luokassa niitä näitä juttelevan Dawnin taakse odottamatta, ilman varoituksia. Ensin Buffy ilmestyy hetkeksi kuvaan käytävälle Dawnin taakse, sitten hän kävelee luokan halki Dawnin taakse sopivasti hidastettuna. Dawnin kääntyessä tämän upeasti näytelty ilme kertoo kaiken: hän tietää välittömästi, että jotain kamalaa on tapahtunut. Silti hänen on pakko kysyä ja kuulla murskaava totuus. Menetyksen rituaali jatkaa etenemistään.
Kolmannen näytöksen alku on koko komean jakson upein kohta, kun Anya ja Xander ajavat hiljaisuudessa noutamaan Willowia ja Taraa. Kaikki ovat hetken omassa pienessä universumissaan surunsa ja järkytyksensä keskellä, ilman ketään tai mitään. Vaatteita paniikinomaisesti valitsevan Willow'n höpötys tiivistää jakson tunnelatauksen musertavasti yhteen pisteeseen, jossa järkytys lähes vyöryy yli ja mykkä shokki muuttuu äänekkääksi itkuksi. Vielä ei kuitenkaan ole aika päästä näin pitkälle, ja paniikki saa hienosti väistyä takaisin turran shokin edestä.
Xanderin ja Willow'n pitkän, surullisen halauksen jälkeen jaksoon hyppii mukaan joitain vähemmän toimivia osia. Willow muuttuu hiukan liian pirtsakaksi ja dialogissa on mukana muutamia turhia nokkeluusyrityksiä. Myöhemmin sairaalassa Xanderin suuhun on laitettu pari erittäin huonosti toimivaa kommenttia, jotka olisi yksinkertaisesti pitänyt korvata hiljaisuudella. Xanderin käden juuttuminen seinään on myös kontekstiin täysin sopimaton yksityiskohta. Seinän lyöminen itsessään toimii hyvin ja sopii hahmoon, mutta miksi isku ei vain voi satuttaa Xanderin kättä ja jättää reikää seinään? Miksi turha pelleily käden irrottamisella?
Aivan lopun taistelu ruumishuoneella herännyttä vampyyria vastaan ei myöskään sovi jaksoon kovin hyvin. Tavallaan sen voi tulkita shokin päättymiseksi ja tiedostetun kivun alkamiseksi, mutta silti räime enemmänkin vain hajottaa kokonaisuutta.
Viimeinen kuva ruumiin vierellä seisovasta Dawnista ja tämän äidin kasvoja lähestyvästä kädestä on sen sijaan komea. Kuva leikataan mustaan juuri oikealla hetkellä sekunnin murto-osa ennen kuin käsi ehtii hipaista kasvoja. Näin menetyksen tunnelma saa viimeisen sinettinsä, äiti on todella mennyttä ja ulottumattomissa, häntä ei voi enää koskettaa.
Elokuvamainen The Body on ehdottomasti yksi Buffyn upeimmista jaksoista. Se on Restlessin tavoin hyvin epätavallinen tv-sarjajakso, sillä se keskittyy varsinaisen tarinan sijasta tunnelmaan. Se jää kuitenkin sivuun ykköspaikalta pääasiassa hieman liian iloisiksi kirjoitettujen Buffyn ystävien ja satunnaisten dialogimokien takia. Menetyksen shokki kantaa silti osan komeasti ja Whedon osoittaa jo toisen kerran olevansa yllättävän kyvykäs ohjaaja. Vitoskauden paras jakso tähän mennessä ja ehdottomasti koko sarjan top5-materiaalia, pienine virheineenkin. Yhtä syvää menetyksen kuvausta ei kovin usein tv-tuotannoissa pääse näkemään.
Forever
Läheisen kuoleman aiheuttamasta ensishokista selviämisen jälkeen tulee vasta se todellinen suru ja tyhjä arki. Forever käsittelee Buffyn ja tämän läheisten ensimmäisiä haparoivia askeleita yksin.
Äidin hautajaiskohtaus toimii kokonaisuutena varsin hyvin. Kohtaus alkaa tyylikkäällä panoroinnilla Buffyn kotona, jossa Buffy ja Dawn istuvat hiljaa yksinäisyydessä omissa huoneissaan, irti muusta maailmasta. Perheen yhteinen elämä kirjaimellisesti lipuu katsojan silmien edestä, kun kamera ohittaa etualan seinällä tukun vanhoja perhevalokuvia.
Hautajaisten jälkeen Buffy jää seisomaan tuoreen haudan ääreen, ja Angel ilmestyy paikalle. Puun alla istuvan parin keskustelu on kirjoitettu hyvin ja Angelin läsnäolo tuo hetkeen omaa suolaisenmakeaa tunnelmaansa. Vierailu yhtäällä lohduttaa, mutta toisaalta muistuttaa Buffyn ja Angelin suhteen mahdottomuudesta. Lyhyen hetken Buffy saa kuitenkin olla turvassa maailman julmuudelta.
Dawn sen sijaan ei vieläkään pysty hyväksymään äitinsä kuolemaa. Kliseisenä ja pakotetulta tuntuvana käänteenä hän yrittää Spiken avustuksella herättää Joycen takaisin henkiin. Idea tuo muuten hyvin kirjoitettuun draamaan turhaa mystistä käännettä, kyllä Dawnin epäusko tulee läpi jo muutenkin. Lisäksi ajatus Joycen henkiin herättämisestä heikentää koko menetyksen suuruutta.
Onneksi henkiinherättämisen ongelma on tajuttu ja asia käännetään lopussa voimavaraksi. Äkkiä vanhemman vastuun niskaansa saanut Buffy on koko jakson yrittänyt pitää tyyntä ulkokuorta ja Dawn tulkitsee tämän välinpitämättömyydeksi. Loppu Buffyn ja Dawnin välillä on todella hienosti näytelty ja kirjoitettu, kun Buffy vihdoinkin antaa suojamuuriensa murtua.
Lopun komein kohta on hetki, jossa ovelta kuuluu ilmeisesti Dawnin herättämän Joycen koputus. Äänen kaikuessa huoneeseen tähän asti vahva Buffy putoaa hetkessä vain kotiin saapuvaa äitiä odottavaksi pikkutytöksi ja ryntää ovelle päästämään äitiä sisään. Alitajuisen turvallisuuden kaipuun pintaan pulpahtaminen on näytelty upeasti ja asiaa riittää osoittamaan vain yksi Buffyn suuhun kirjoitettu sana: "mommy".
Dawn kuitenkin purkaa taian repimällä symbolisesti äitinsä kuvan juuri ennen kuin Buffy saa oven auki. Tämä on erinomaisen hyvä asia, sillä äidin näkeminen olisi tuhonnut koko jakson. Nyt Dawnin tyhmästi alkava taikajuttu kääntyy lopussa hienosti sisarusten tuskan ilmaisun välikappaleeksi.
Foreverin loppu on erinomainen. Muuten jakso tarjoaa hyvää, hiukan perustason Buffyn yläpuolelle kohoavaa viihdettä. Vaikka mukana on paljon hienoja kohtauksia, ei kokonaisuus ole tällä kertaa aivan yhtä hyvä kuin osiensa summa.
Intervention
Interventionin alussa Buffy kertoo Gilesille pelkäävänsä kohtalonsa vievän häneltä kyvyn rakastaa, etenkin kun historia tällä saralla ei ole kovin loistava. Elämänsä merkitystä etsivä Buffy lähtee Gilesin kanssa hakemaan vastauksia autiomaassa sijaitsevasta rituaalipaikasta.
Autiomaassa musiikki siirtää Buffyn ensin hienosti Restlessin unitunnelmiin ja tätä kautta päästään lopulta tuttuun paikkaan, Restlessin aavikolle. Paikan henki kertoo sopivan epämääräiseen spirit guide -tyyliin Buffyn olevan täynnä rakkautta ja että "love will bring you to your gift". Itse lahja taasen on kuolema. Tämä nostattaa ilmaan synkkiä pilviä kauden lopetusta ajatellen, sillä viidennen kauden päätösjakson nimi on ennakoivasti The Gift. Ei kuulosta lainkaan hyvältä Buffya ajatellen.
Aidon Buffyn trippaillessa aavikkolla Spiken pari jakso sitten tilaama Buffy-robotti valmistuu. Parin välillä on joitain todella kinkyja kohtaamisia ja robotti-Buffy on rakennettu mielenkiintoisen täydelliseksi, se jopa lähtee yöllä metsästämään vampyyreita. :)
Spiken ja robotin huumoripalojen jälkeen jakso astuu selvästi vakavammille vesille, kun Glory kaappaa Spiken kiristääkseen tällä tietoja Buffylta. Kidutettavana roikkuessaankin Spike osaa ajatella jaloillaan ja hänen pakonsa Gloryn luota on ovela ja vauhdikas. Spike ei myöskään suostu kertomaan tietojaan Dawnista edes kuoleman edessä, mikä osoittaa lopullisesti, että demonin sisältä tosiaan voi löytyä myös oikeaa välittämistä.
Loppu Spiken kryptassa on todella onnistunut. Täysin jauhelihaksi hakattu Spike on surullisen säälittävä näky, ja tämä tuntuu myös tajuavan, että ehkä robotti-Buffy oli sittenkin huono ajatus. Buffyn ja Spiken pieni suudelma viimeistelee kohtauksen tunnelman hienosti. Kärsimyksen jälkeen tunnelin päässä on ehkä sittenkin valoa.
Intervention yhdistää onnistuneesti komediaa ja draamaa. Robotti-Buffyn ja Spiken sekoiluja on hauska seurata, toisaalta loppuosuus näyttää Spikesta jälleen uuden, vakavamman puolen. Kaiken kaikkiaan komea jakso, joka sijoittuu vitoskauden kärkineljännekseen.
Tough Love
Levyn viimeinen jakso Tough Love kiihdyttää kauden loppua kohti vievää isompaa tarinaa. Muuten jakson teemana on vastuu ja liian äkillinen aikuiseksi kasvaminen, kun Buffyn täytyy yrittää oppia pitämään huolta Dawnista.
Jaksossa on vähemmän vitsejä ja enemmän vakavia tapahtumia. Buffy päättää jättää ainakin tämän lukukauden väliin yliopistolla pystyäkseen huolehtimaan Dawnista, joka on ilmeisesti pinnannut viime aikoina koulusta. Keittiössä tapahtuva Buffyn ja Dawnin välinen kohtaus tuo sekoitukseen mukaan sopivasti lisää muistutusta tosielämästä, kun Buffy joutuu kertomaan Dawnille, että tämä saattaa pahimmassa tapauksessa joutua sijaisperheeseen.
Spike on mukana tämänkin jakson parhaassa kohtauksessa. Dawnin purkaessa Spikelle sydäntään vampyyrin välittäminen ja vakavampi puoli nousee jälleen pintaan. Dawnin ja Spiken välille on muodostumassa aidolta tuntuva ystävyys, eikä vain Buffyn takia.
Willow joutuu mukaan jakson vastuunoton teemaan karulla tavalla. Isona käänteenä Glory syö Taran mielen ja jättää tämän aikaisempien uhriensa tavoin vain läperteleväksi sekopääksi. Käänne on kirjoitettu osuvasti parin ensimmäisen ison riidan jälkimaininkeihin, jonka takia Willow saa myöhemmin varmasti velloa itsesäälissä ja syyttää itseään siitä, että hän ei ollut paikalla ajoissa pelastamassa Taraa. Itse varsinainen kohtaus huvipuistossa ei kuitenkaan toimi täydellä teholla, ja Willowin reaktio rakkaansa menetyksen näkemiseen tuntuu alimitoitetulta.
Jakson loppuosassa on surullista seurata Taran löpertelyjä ja ihmisten sääliviä katseita. Menetyksen shokin yli hypätään kuitenkin liian äkkiä ja helposti vain pelkällä Willow'n payback-yrityksellä. Se tuntuu poistavan Willow'n pahimman tuskan aivan liian helposti, ja lopussa hän on jo hyväksynyt Taran nykyisen olotilan. Isosta jutusta tulee näin hiukan liian nopeasti pieni.
Viimeinen kohtaus Willow'n huoneessa päättyy jälleen cliffhangeriin, kun paikalle ilmestyvä Glory saa vihdoin tietää, että Dawn on avain. Ja sitten putoammekin lopputeksteihin. Seuraava jakso on taas tietenkin seuraavalla levyllä, DVD-pakettien valmistajat ovat tehneet tämän varmasti tahallaan, ryökäleet.
Tough Love on ristiriitainen jakso. Siinä on oikeanlaisia teemoja ja isoja käänteitä, mutta draama ja ihmisten reaktiot tuntuvat hiukan alimitoitetuilta. Vaikka loppu pakottaa jatkamaan heti seuraavaan jaksoon, niin kokonaisuutena osa kohoaa teholtaan vain hiukan vitoskauden mainion perustason yläpuolelle.
---
Tämän jaksonelikon jälkeen täytyy taas nostaa hattua Whedonille. Äidin kuolema on jo itsessään rohkea ja kivulias käänne, mutta on todella hienoa, että hahmo tapettiin ihan tavalliseen aivoverenvuotoon minkään yliluonnollisen tapahtuman sijasta. Äidin kuoleman jälkeen Dawnin mukaantulo saa kokonaan uuden ulottuvuuden, kun Buffysta tulee yhdessä hetkessä pikkusiskostaan vastuussa oleva yksinhuoltaja. Kuoleman shokkia on myös esitetty The Bodyssa tavalla, jota ei kovin usein näe. Ensimmäisten hetkien epäuskottavuus ja turta tunne puskevat jaksosta vahvasti läpi. Hienoa, hienoa tv-draamaa.
Perjantai 23.04 klo 18.
On tullut aika päättää Buffyn aikanaan viimeiseksi uumoiltu vitoskausi kolmella viimeisellä jaksolla. Taivaalle on rakenneltu loppua kohden melko synkkiä pilviä, joten on mielenkiintoista nähdä, miten Whedon aikanaan suunnitteli lopettavansa sarjan.
Spiral
Spiral jatkaa tarinaa suoraan edellisen osan lopusta, jossa Glory tuli seinän läpi Willow'n huoneeseen ja sai tietää, että Dawn on avain. Pahalta näyttävästä paikasta selvitään hiukan liian helpon oloisesti, kun Glory muuttuu pienen takaa-ajon jälkeen Beniksi ja unohtaa koko jutun. Toisaalta tällaisissa jutuissa tärkeintä on saada luotua cliffhanger edelliseen osaan eikä niinkään kantaa sitä eteenpäin.
Alun jälkeen Buffy tekee jotain odottamatonta: hän päättää paeta. Synkissä tunnelmissa kaikki kaappaavat mukaansa mitä voivat ja hyppäävät Spiken jostain kääntämään matkailuautoon, suuntana mikä tahansa muu paikka kuin Sunnydale. Hetken ajan mukana on sopivan painostava ilmapiiri, mutta sitten kuvaan astuvat typerääkin typerämmän Bysantti-ritarit ja koko homma menee kirjaimellisesti täysin käteen.
Order of Byzantium on varmasti Adamin jälkeen yksi koko Buffyn huonoimmista ideoista. Nykypäivänä keskiaikaisissa haarniskoissa ja muissa releissä hyppivät tyypit ovat täysin naurettavia. Spike viittaa heihin myöhemmin osuvasti "the whole renaissance fair" tai "roleplaying rejects". Lähes yhtä osuva kuvaus on Buffyn pari jaksoa sitten toteama "knights of hack'n'slash". Mistä ihmeestä nämä oikein on kaivettu? Mitä tekemistä niillä on tässä sarjassa? Ja MIKSI IHMEESSÄ niiden on pakko käyttää niitä TYPERIÄ keskiaikaisia kamoja? Hirveä idea.
Sunnydalesta karkaamisen jälkeen koko jakso kääntyy tylsäksi pelleritareilla maustetuksi western-pastissiksi. Ensin vuorossa on perinteinen postivaunujen (matkailuauto) takaa-ajo, jossa intiaanit (ritarit) nelistävät hevosillaan vaunujen perässä ja hyppivät lopulta vaunun oville ja katolle. Siellä tarinan sankari (Buffy) tietenkin pistää inkkareita päihin, mutta lopulta vaunujen kuski (Giles) saa osuman ja menettää kontrollin. Vaunut kaatuvat rymisten kyljelleen juuri silloin, kun kaikki näytti jo melkein hyvältä.
Seuraavaksi päästään tuttuun maatalon piiritykseen. Vaunujen kaatumisesta selvinneet sankarit nilkuttavat läheiseen maataloon (hylätty huoltoasema), jossa he yrittävät hoitaa haavoittunutta ystäväänsä (Giles). Pian intiaanit (niin, ne ritarit) kuitenkin saartavat koko paikan ja ikkunoista alkaa sataa tulinuolia.
Taistelun tiimellyksessä intiaanien hurja päällikkö (ritareiden kenraali) pääsee joukkojensa etunenässä murtautumaan sisälle, mutta sankari (yhä Buffy) tainnuttaa tämän. Tästä yllättyneenä intiaanit vetäytyvät hetkeksi kauemmas valmistelemaan uutta, ratkaisevaa iskua. Yön laskeutuessa sankari yrittää saada intiaanipäälliköstä irti jotain, mutta tämä ei suostu mihinkään ja on urheasti valmis kuolemaan kuin soturi. Tällä välin haavoittuneen ystävän tila käy tietenkin koko ajan pahemmaksi.
Tarinan ainoa hyvä käänne on Benin kutsuminen paikalle. Myöhemmin kuluneet kuvakulmahuijauksen ruiskun kanssa Dawnin ympärillä heiluvasta Benistä eivät saa ketään luulemaan, että Ben muka aikoisi satuttaa Dawnia. Hän vain hoitaa vieressä makaavaa Gilesiä.
Länkkärimukaelman alettua osaan ei saada enää minkäänlaista tunnelmaa tai edes hyvää dialogia. Porukka vain pitää pitkiä jorinoita ja seuraa tuttuja western-kaavoja pikkutarkasti. Katsoja tuntee Buffyn sijasta seuraavansa jotain sata kertaa nähtyä B-luokan lännenelokuvaa. Aivan loppu nostaa tunnelmaa hiukan, kun koko jakson kovaa sankaria esittänyt Buffy menettää kontrollin ja vajoaa maahan avuttomana äänten haihtuessa pois. Tämä ei kuitenkaan pelasta mitään.
Jos tästä jaksosta pitää etsiä jotain hyvää, niin lopussa vaikuttaa siltä, että uskomattoman typerät ritarit kuolivat kaikki viimeiseen mieheen. Tai ainakin tämä joukko-osasto, seuraava on varmaan jo matkalla vanhasta maailmasta purjelaivalla. Niistä siis tuskin täytyy murehtia vielä useampaan viikkoon.
Spiral yllättää täysin surkealla tasollaan. Kauden suuren finaalin rakentelun sijasta se on vain umpikulunut liian innokkailla larppaajapojilla höystetty länkkäriväännös. Ehdottomasti vitoskauden surkein jakso tähän mennessä ja kokonaisuutena se jää myös koko sarjan heikoimpaan päähän.
The Weight of the World
The Weight of the World on tähän asti parhaiten nimetty Buffy-jakso, se luo jo pelkällä nimellään kauden loppuun synkän ja painostavan ilmapiirin. Se myös sopii vitoskauden loppupuolelle erinomaisesti, sillä vitoskausi on ennen kaikkea käsitellyt Buffyn ankaraa aikuistumista ja vastuunoton raskasta taakkaa.
Tarina jatkuu edellisen osan lopusta, jossa Glory kaappasi Dawnin ja Buffy ei hetkeen pystynyt pitämään kokonaisuutta enää kasassa. Tai niin olisi ollut järkevämpää. Nyt paljastuu, että Buffy on vain hetkellisen kontrollihukan sijasta vaipunut täysin katatoniseen tilaan, jossa hän ei reagoi mihinkään ulkopuolisiin ärsykkeisiin. Koko idea tuntuu vahvasti liioitellulta, apaattiseen epätoivoon vajoaminen olisi ollut paljon toimivampaa. Nyt Buffy näyttää olevan kertalaakista valmis isoon pehmustettuun huoneeseen, jossa joku käy aina välillä pyyhkimässä kuolaa hänen suupielestään.
Buffy on poissa kuvioista käytännössä koko jakson. Tällä aikaa Willow tunkeutuu Buffyn mieleen ja yrittää tuoda ystävänsä ulos katatonisesta tilasta. Buffyn päässä tapahtuvat osuudet eivät toimi millään tasolla, sillä käytetyn vertauskuvat ovat todella alleviivattuja ja Willow ei tunnu edes yrittävän kunnolla. Kaikki vaikuttaa olevan revitty jostain halvasta nojatuolipsykologian ABC-kirjasta tai itseään todellisena nerona pitävän filmikoululaisen ensimmäisestä harjoitustyöstä. Ainoa siedettävä osuus on herääminen, kun Buffy puhkeaa kyyneliin ja Willow halaa häntä pimeässä huoneessa.
Ärsyttävin osuus koko jaksossa on alku, jossa kukaan ei tahdo uskoa, kun Spike kertoo Benin ja Gloryn olevan sama henkilö. Vaikka kaikki juuri näkivät muutoksen edellisen osan lopussa, niin nyt vain Spike voi muistaa sen. Unohdus selitetään kyllä loogisesti jollain loitsulla, mutta porukan jatkuva ja jatkuva ihmettely on alussa vain huonosti kirjoitettu. Mikä asiassa on niin vaikeaa? Spike juuri sanoi, että Ben on Glory ja toisin päin. Miksi asiaa pitää jankata tuhat kertaa kuin rikkinäinen levy? Etenkin Gilesin "epäilemmekö, että heillä on joku yhteys" -toistelu on todella rasittavaa. Bloody well get over it already, spell or no spell.
Parempana ideana ajatus Gloryn ja Benin mielten hiljaisesta sekoittumisesta toimii hyvin. Tämä vain parantaa Glorya entisestään ja hahmo nousee koko ajan Buffyn pääpahis-rankingissa. Angelusta vastaan Glorylla ei kuitenkaan ole mitään saumaa.
Kohtaus itsensä kanssa sekoilevasta Glory/Benistä on turhaan rikottu jatkuvasti vaihtuvilla kasvoilla. Osuus toimii kohtalaisesti, mutta turhat naamojen morfailut syövät sen tehoa paljon. Olisi huomattavasti vaikuttavampaa, jos muutos hahmojen välillä tapahtuisi vain muutaman kerran ja kulloinenkin hahmo vain puhuisi itsensä kanssa. Nyt tietokonetehosteet korvaavat näyttelijätyön ja alleviivaavat kohtauksen skitsofrenian hengiltä.
The Weight of the World on vaikuttavasta nimestään huolimatta heikko esitys. Idea katatonisesta Buffysta ei toimi ja tämän mielessä hyppiminen on toteutettu todella kirjaimellisesti ja suorastaan tökerösti. Alleviivaus on muutenkin osan teema, kaikki asiat jankutetaan hengiltä ja Gloryn kasvava skitsoilu ylikerrotaan jatkuvalla tehostekikkailulla. Ei aivan yhtä huono kuin Spiral, mutta en todellakaan odottanut näin surkeaa kauden loppupäätä.
The Gift
The Gift tehtiin aikanaan koko sarjan päättyminen mielessä, ja se näkyy heti alusta lähtien. Koko sarjan merkittävämpien tapahtuminen nopea pikakelaus ja kujalla tapahtuva taistelu vampyyria vastaan toimii. Se muistuttaa kaiken suuren Glory-hulabaloon keskellä, että maailmassa on yhä vampyyreita ja slayerin tehtävä on taistella niitä vastaan. Kohtaus myös luo pohjaa Buffyn omalle mytologialle, kun Buffy toteaa, että on kulunut kauan aikaan siitä, että joku ei ole kuullut hänestä aikaisemmin. Buffy on ollut slayerina jo niin kauan, että hän on alkanut luoda omaa legendaansa.
Kaikesta lopun enteistä huolimatta jakson alkupuolella ei ole mitään erityistä tarjottavaa. Dialogi tai edes tunnelma ei ole kovin ihmeellistä ja parhaiten mieleen jäävä yksityiskohta on lähikuva lattialla istuvasta Dawnista. Otos on valaistu ja rajattu komeasti syvillä varjoilla.
Puolivälin jälkeen jakson taso kohoaa hiukan. Kaiken kaaoksen keskellä kuva vanhoja vaatteitaan ja kenkiään tarkkaan tuolille järjestelevästä Dawnista on tyylikäs. Se on juuri sellainen merkityksetön pieni asia, johon ihmiset takertuvat ennen , teloitusryhmän eteen kävelemistä.
Buffyn ja Spiken yhteinen hetki Buffyn kotona on hienoa katsottavaa. Maailmanlopun uhan edessä molemmat hahmot ovat vakavia ja Spiken lyhyt, kiitollinen rehellisyys liikuttaa.
Itse varsinainen loppurytinä ei sen sijaan herätä suurempia intohimoja. Maailmanlopun vakava tunnelma vesittyy pelkäksi mättämiseksi. Kaikki muuttuu kuitenkin yhdessä silmänräpäyksessä portaalin auettua ja Buffyn kääntyessä ylhäällä kohti kaunista auringonnousua. Upean musiikin alkaessa katsoja siirtyy hetkessä toiseen paikkaan ja tunnelmaan, kun Buffy tajuaa voivansa sulkea portaalin omalla verellään. Se on hänen lahjansa, kuolla muiden puolesta.
Kuvat kuolleen Buffyn ympärillä surevista ystävistä ovat mahtavan tehokkaita, mutta itselläni tippa tuli linssiin vasta maahan lyyhistyneen Spiken puhjetessa kyyneliin. Jostain syystä pystyn samaistumaan hahmoista parhaiten juuri Spikeen, muilla katsojilla vahvimmat tunnelmat saattavat tulla jostain muusta lopun kuvasta. Byffyn haikea voiceover lopun kuvien päällä viimeistelee päätöksen riipaisevalla teholla. "Be brave, live, for me" ovat sarjan henkeen hienosti sopivat viimeiset sanat.
The Gift on hämmentävä jakso. Sen jokaisesta otoksesta näkee, että Whedon on ollut tekemässä päätöstä koko sarjalle, ei vain kaudelle. Loppua lukuun ottamatta tunnelmaa ei kuitenkaan saada ihmeemmin kohotettua, vaikka mukana onkin muutama hieno kohtaus. Aivan viimeiset pari minuuttia sen sijaan ovat murskaavat tehokkaat ja kostuttavat varmasti jokaisen katsojan silmäkulman. Buffyn kuolema ei yksinkertaisesti voi olla koskettamatta.
Jos tämä tosiaan olisi viimeinen Buffy-jakso, niin tyylikkäämpää ja paremmin sarjaan sopivaa päätöstä ei voisi toivoa. Miten muutenkaan slayerin tarina voisi päättyä kuin kuolemaan? Ei kohoa kokonaisuutena vitoskauden parhaimmistoon, mutta jakson lopun tunnelma on todella vahva. Tämän jälkeen on rauhoittuakseen pakko tuijottaa pari tuntia tyhjää seinää. Vaikka tiedän seuraavan kauden vain odottavan hyllyssä katsojaansa, niin tietyllä tasolla sarja tuntuu silti päättyneen tähän. Tämä kertoo paljon lopetuksen tehosta.
Sniff.
---
Vitoskauden lopetus on samalla aikaa sekä todella upea että surkea. Päätökseen johtavat Spiral ja The Weight of the World ovat hämmästyttäviä räpellyksiä, jotka hukkaavat vahvan kauden paukut huonoihin ideoihin ja pakotettuun toteutukseen. The Giftissä yleistaso nousee sentään takaisin melko normaaliksi, mutta lopetus on todella, todella tehokas.
Tippa linssissä on ainoa tapa päättää muutenkin Buffyn tähän mennessä selvästi paras ja tunnelmaltaan tukevin kausi. Jos kuolisin nyt, niin ainakin kuolisin onnellisena. Surullisena, mutta onnellisena.
