Salt and Sanctuaryssa suola nostaa verenpaineen lisäksi tasoja.
Salt and Sanctuary on taustaltaan harvinaisen sympaattinen. Indietiimi Ska Studios koostuu Silvan pariskunnasta, jossa James koodaa, säveltää ja tekee graffoja, ja Michelle hoitaa grafiikan lisäksi varsinaisen pelisuunnittelun ja PR-puolen. Taustapiruina toimivat perheen kissat.
Kunnianhimoisena tavoitteena oli tehdä Souls-henkinen roolipeli 90-luvun toimintapelien mekaniikkaan upotettuna. Tuskin paljastan liikaa, jos väitän, että jokainen pariskunta toivoo saavansa aikaan jotain yhtä hienoa ja kaunista kuin Salt and Sanctuary.
Sielunveljet
Sivulta kuvatusta tasoloikkanäkökulmasta huolimatta seikkaileminen tuntuu yllättävän samalta kuin Dark Soulseissa, mikä todistaa, ettei From Softwaren pelien ydin ole esillepanossa. Henki on herkässä. Jännitys puristaa munaskuista asti, kun eväät on syöty, soihdun lepattavan valon rajamailla liikkuu jotain isoa ja seuraavasta turvapaikasta ei ole tietoakaan.
Kyse ei ole puhtaasta taistelupelistä, sillä eteneminen on näppäryyttä edellyttävää tasoloikkaa, mutta onneksi touhu ei rapaudu pikselintarkaksi huti ja kuolema -meiningiksi. Hyppyruuvia kiristetään katoavilla tasoilla ja ilkeästi sijoitetuilla vihollisilla. Pomppimista tehostetaan maagisilla polttomerkeillä, joita antavat vain tietyissä paikoissa odottavat tyypit, jotka samalla valottavat vähä-eleistä tarinaa.
Hirviösaaren miljööt ovat mielenkiintoisia ja vaihtelevia. Taivasalla on tyylikkäästi kulahtaneen harmaata, mutta maanalaisissa luolissa ja merkillisissä rakennelmissa näkyy väriloistoakin. Luolat ovat usein hämäriä tai jopa säkkipimeitä, jolloin värien ja hyppypaikkojen havaitsemiseen tarvitaan soihtua tai valomagiaa. Tutkimusmatkailu palkitaan, sillä uusien alueiden huolellinen koluaminen paljastaa oikoteitä vanhoille mestoille ja kiinnostavia bonuspaikkoja, joihin pääsee käsiksi vasta kykyjen kehityttyä.
Suolaa, suolaa, enempi suolaa
Hahmon osumapistemäärät itsessään eivät kasva, mikä pitää taistelupainetta napakasti yllä. Etenemisen myötä paranevat panssarit toki vähentävät vahinkoa, mutta kunnon panssarit pitää ensin löytää ja päivittää, ostamalla niitä ei saa.
Realistinen hiparipolitiikka tekee varovaisuudesta hyveen. Parannusesineet tietysti paikkaavat haavat, mutta ne pitää ehtiä nielemään. Juomien tai taikojen vaikutus vie muutaman arvokkaan sekunnin, jota kesken hektisen matsin ei aina ole. Pakeneminen haavoja nuolemaan on usein viisasta.
Kaikki ase- ja varustearsenaalin muutokset näkyvät hahmossa, mikä vahvistaa tunnesidettä, sillä jopa aseen varressa heiluva taikakoru ja vyössä roikkuvat varusteet näkyvät. Yksityiskohtien huomioiminen myös tuntuu, sillä aseiden vahingot skaalautuvat voiman ja ketteryyden mukaan ja niiden lyöntietäisyydet, -nopeudet ja liikeradat ovat tyystin erilaisia. Ja lyönnit voi vaihtaa jousiin, piilukkopyssyihin tai taikuuteen.
Monipuolisuus venyy hahmonmuokkaukseen. Suolasankarit ovat taistelijoita, varkaita, maageja ja sen sorttisia, mutta roolitusta pääsee ennen pitkää sekoittamaan. Magiaa voi muun muassa lisätä fyysisiin iskuihin tai päinvastoin.
Torjuminen horjuttaa sankaria, sitä enemmän mitä kovempi isku. Suosittelen väistöä tai vastablokkia, mutta niiden ajoitus on tietysti vaikeampaa. Horjuminen estää hyökkäämisen ja torjunnan, joten iskin mieluiten ensin, jos suinkin mahdollista, koska samat säännöt pätevät vastustajiin.
Kuolema ei ole koskaan kovin monen osuman päässä. 2D-nujakoinnissa viholliset eivät pääse yllättämään kameran ulkopuolelta ja opin tusinavihujen selkeät taktiikat nopeasti, minkä ansiosta Salt and Sanctuary ei tunnu alussa yhtä armottomalta kuin Soulsit.
Urahaaveet haarakonttorissa
Alttarilla rukoileminen nostaa tasoa alati kasvavia suolakasoja nielemällä. Tasojen myötä kiivetään kykypuussa, jonka oksille on ripoteltu fyysisiä ominaisuuksien päivityksiä, ase-, panssari- ja taistelukykyjä. Kaikkein kovimmat ominaisuudet vaativat useamman tasopäivityksen hamstraamista.
Kykypuu on mainio, sillä hahmosta voi tehdä vähän kaikkea osaavan jokapaikanhöylän, mutta yleensä pariin haaraan panostaminen kannattaa pidemmän päälle. Alkumatkalla jouduin miettimään ihan tosissaan, mihin sankarini erikoistuu. Myöhemmin ura on tavallaan lukittu, kun tavoitteena on haluttujen kykyjen maksimointi. Lopulta sankarini löi kuin luolapeikko, kantaa paksua panssaria, parantaa haavoja ja buffaa asettaan rukoustaikuudella.
Turvapaikkaa tuunataan rajallisilla pikkupatsailla. Jos alttari on sankarin uskon mukainen, kertakäyttöinen patsas kutsuu paikalle apurin, joka jää hoodeille pysyvästi. Yhteen turvapaikkaan mahtuu neljä apulaista kahdeksan kaverin joukosta. Useimmat alttarit ovat hylättyjä, jolloin niistä tulee oikean uskon mukaisia automaattisesti. Vääräuskoisten alttareilla voi nostaa tasoa ja avata kykyjä, mutta kamut eivät niiden suojiin astu.
Kätevin kaveri on seppä, joka takoo kamoista tehokkaampia suolaa ja vihollisilta tippuneita esineitä vastaan. Opas on toiseksi kätevin, koska hän sallii muille alttareille teleporttaamisen, jopa niille, joissa itsessään ei ole opasta. Aseita transmutatoivasta alkemistista on iloa vasta myöhemmin ja loppujen tarpeellisuus riippuu vähän sankarin roolista. No, kauppiasta toki aina kaivataan.
Tasokasta loikkaa
Kymmeniä tunteja imaisevan Salt and Sanctuaryn valtaisa vetovoima rakentuu jämäkästi addiktiivisen tutkimusmatkailun, älykkään hahmonkehityksen ja taitoa vaativan taistelun varaan. Peli on totisesti Dark Souls 2D:nä, mutta onnistuu samalla olemaan soulslike metroidvania, mikä parhaiten kuvannee peliharrastajille, mistä on kyse. Salt and Sanctuary ei ole Dark Soulsin kalpea haamu, vaan tomera serkkupoika. Jos tämä ei paisu Soulsien tapaan sarjaksi, niin johan on kumma, sillä Salt and Sanctuary on selvä Vuoden peli -ehdokas. Kylpekää Devaran valossa, toverit.
Salt and Sanctuary
Arvosteltu: PS4
Tulossa: PS Vita, PC
Ska Studios
Moninpeli: Ei.
Ikäraja: 16
93
