Arvosteltu: PS4,
Saatavilla: PS3, Vita, Xbox 360, Xbox One, PC
Capcom
Moninpeli: 2
Ikäraja: 18
En osaa sanoa, kumpi minua pelottaa enemmän: zombit vai omituiset pikkutytöt. Kokeilenpa niitä samassa pelissä.
Heikot sortuu, mutta Resident Evil- sarja jaksaa. Eikä yhtään hassummin: vaikkei täysosumiin enää venytäkään, ilokseen näitä pelaa.
Episode Evil
Telltale sai episodimaiseen julkaisuun niin paljon imua, että Capcom kokeilee samaa formaattia toimintaseikkailussaan Resident Evil: Revelations 2.
Telkkarisarjamaista rakennetta hyödynnetään totuttua leveämmässä sankarikaartissa, sillä Revelations 2 seuraa vuorotellen kahta taisteluparia, joiden ennalta tuttuja naamoja ovat kakkosresissä debytoinut Claire Redfield ja jo ensimmäisen sivuosassa nähty Barry Burton. Jokaisessa neljässä episodissa on yksi kappale molemmille pareille.
Nelikko kaivossaarella
Claire ja Moira ”Barryntytär” joutuvat synkälle zombisaarelle tahtomattaan, sillä kovaotteinen kommandoryhmä kaappaa heidät suoraan maailmaa parantavan Terra Saven pippaloista. Puolen vuoden päästä saarelle saapuu Barry tyttärensä Moiran hätäviestin houkuttelemana. Barry törmää heti laiturilla outoon tyttöön, joka lyöttäytyy miehen mukaan. Vähitellen paljastuu, että Weskerin hullujen tiedemiesten klaanihan se taas on täydessä vauhdissa, tällä kertaa jollain venäläisellä kaivossaarella.
Claire ja Barry luottavat tulivoimaan, Moira ei käytä tuliaseita periaatteellisista syistä ja Natalialta ei edes kysytä. Angstaavalla teini-Moiralla on tuliaseiden puutteesta huolimatta taistelevampi rooli kuin Natalialla. Moiran kalloja liiskaava sorkkarauta ei hajoa kuten Natalian tiiliskivet, ja fikkarin kirkas valo polttaa zombeja pysäyttäen ne hetkeksi. Natalia aistii zombit haamuina seinienkin läpi, joten Barryni yllätettiin aika harvoin. Hahmot vaihtuvat lennosta ja seikkailu tukee jaetun ruudun kaksinpeliä, mikä on aina kiva tatsi.
Moira havaitsee aikuisilta piiloon jääviä esineitä taskulampulla ja Natalia kuudennella aistillaan. Kimalluksina näkyvä piilotavara ei ole välttämätöntä, mutta kaltaiselleni soheltajalle ylimääräiset ammukset, vihreät parannusyrtit ja pullopommien ainekset tulevat tarpeeseen. Bonusroinasta seurasi, että etenin tytöt tiedustelijoina ja vaihdoin ampujiin vain akuuteissa hätätilanteissa. Hipsin puolet pelistä kyyryssä, sillä Natalian kyky toimii kyykystä paremmin. Piilokaman takia touhu meinaa tosin välillä mennä nurkkien nuohoamiseksi tunnelman kustannuksella.
Mehän olimme täällä jo!
Ensimmäinen episodi jätti minut lupaavista fiiliksistä huolimatta odottavalle kannalle, sillä tapahtumien rytmitys oli saaren nopean sisäänajon ja maksavien asiakkaiden houkuttelun myötä pitkälti tasapaksua vyörytystä. Jatkossa tempon vaihtelut ovat tuntuvampia ja yleinen ote muuttuu härömmäksi, sille aina tärkeälle omaehtoiselle tunnelmoinnille on enemmän tilaa. Tai sitten vain kotiuduin saarelle paremmin?
Lineaarisuuden tunne ei laimentunut episodien edetessä, pakko vaan mennä tuosta ovesta tai noista tikkaista eteenpäin. Välillä miljöötä sentään vähän avataan, jolloin uhka ei ole ennakoitavassa suunnassa, mikä luonnollisesti lisää jännitystä. Kakkosepisodin alun kulahtanut kalastajakylä on juuri avoimuutensa ansiosta erityisen jännittävä miljöö. Areenamaiset pihalueet ja kolmospätkän teurastamo lievittävät myöhemmin elämysjunamaisuutta.
Puolen vuoden aikaero on nokkela tapa käyttää miljöitä pelissä uudestaan. Toistoa ei vedetä överiksi, ainoastaan sen verran, että linkki aikaan ja paikkaan säilyy. Noin kolmannes tai korkeintaan puolet Barryn ja Natalian taipaleista käyttää samaa maastoa, Clairen ja Moiran jäljiltä tutut paikat ovat selvästi heikommassa kunnossa ja viholliset erilaisia. Rähjäiset maisemat ovat teknisesti eilispäivää, mikä selittyy alustavalikoiman eilispäivän konsoleilla. Vaikka nelospleikalla siloiteltu eilinen ei ole vielä lähelläkään rumaa, teknisille yksityiskohdille huokailuun ei juuri kulunut aikaa. Verisille yksityiskohdille uhrasin hetken tai pari.
Viholliskaarti on kattava valikoima Resident Evil -sarjan mutantteja. Hitaita ja kömpelöitä peruszombeja seuraavat erilaiset nopeat ja semiälykkäät, astaloilla aseistautuneet virusmutantit. Kertaalleen kaadetut normimutskut nousevat usein uudestaan pulleina kaasuvatsoina, joita ei kannata puhkaista tappituntumassa. Episodien alussa ruuvia höllätään ja perussettiä kohdataan uusissa tilanteissa. Tietyissä hektisisssä pakotilanteissa on vain pakko juosta ja väistellä, kun mörrien tappamiseen ei ole edes aikaa.
Barry kohtaa kookkaita ja kohlosti könkkääviä, mutta pettävän nopeita sätkynukkemaisia kummajaisia, jotka kuolevat vain hohtavaan, mutta kiusallisesti kropan mukana heiluvaan heikkoon kohtaan osumalla. Natalian spottaamat kolossit tapetaan mieluiten takaapäin ninjaamalla, mikä säästää kuteja ja nykivät hirviöt kuolevat kertalaakista. Ekassa episodissa ei ollut juuri saumoja friikkien salatappoihin, joten en tajunnut tätä heti jatkossakaan ja kuteja paloi. Ilmainen vinkki teille muille idiooteille: sammuta rintafikkari kun hiivit.
Barrya vainoavat myös näkymättömät hyönteismäiset kummajaiset, jotka levittävät näkökenttää sekoittavaa kaasua. Onneksi Natalia aistii hyytävät LSD-öttiäiset ja huutaa tähtäysohjeita.
Kikkailusta puheen ollen, jokainen episodin puolikas päättyy vauhdikkaaseen pomomatsiin. Ei välttämättä edellistä vaikeampaan, mutta taatusti mahtipontisempaan. Möhlin Clairella kolmoseparin päätösmonsuun kaikki vaivalla keräämäni ammukset, joten nelospätkän aloittaminen lippaat tyhjinä oli jännä kokemus. Älysin jutun juonen liian myöhään, sillä useimmissa pomokohtaamisissa luoteja säästyy jollain jipolla.
Huoletonta menoa
Entä sarjan tavaramerkki, kummalliset pulmat? Ongelmia on vähän ja useimmat niistä ratkeavat pääosin itsestään. Jouduin aktivoimaan synapseja vasta teurastamotehtaassa, sillä vastaan tuli klassisen teatraalinen showpulma, patsaineen päivineen. Esinekirjo ja alue olivat pieniä, joten tajusin ratkaisun jo lyhyen juoksentelun jälkeen.
Pulmatilanteet liittyvät useimmiten vihollisten helpompaan päihittämiseen ja ammusten säästämiseen. Jumeja tai edes toistoa ei tarvitse pelätä, sillä tallennuspisteitä ei pihtailla.
Pääseikkailun ohella tahkotaan kahta bonusepisodia: The Struggle ja Little Miss. Bonukset kierrättävät miljöitä kolmannen kerran, mutta selvästi erilaisissa valaistusolosuhteissa. The Strugglessa Moira opettelee pärjäämään omillaan venäläisen selviytyjäpapparaisen opastuksessa. Moira metsästää pyssyillä (mitä!) ruokaa ja zombeja. Little Mississä Natalia hiipii unenomaisissa ympäristöissä etsien nallekarhulleen osoitettuja kirjeitä. Nataliaa auttaa ylimielinen Dark Natalia, jota viholliset eivät näe. Ja viholliset eivät saa nähdä Nataliaa. Jeespoks bonareita, ei siinä mitään, mutta en kokenut pakottavaa tarvetta läpäistä niitä.
Perustoiminnan vaikeustaso ei juuri kasvanut alun jälkeen, pikemminkin päinvastoin, kun opin kantapään kautta erilaisten vihollisten elkeet.
Seikkailussa on useita vaikeustasoja ja keräilybonuksia, mutta jatkoin läpäisyn jälkeen mieluiten Raid-moodissa, joka on Resident Evil -taistelusimulaattori. Raidissa kamppaillaan viruszombeja, -mutantteja ja -hirviöitä vastaan putki- tai areenakentissä, joiden teemat lainataan osittain wanhoista Ressuista. Yksinpeliä laajempi hahmogalleria kerää tasoja, avaa kykyjä ja hankkii uusia aseita roolipelityyliin. Lystiä, periaatteessa loputonta räimettä, jota jaksoin tahkota pidempään kuin ennakkoon odotin.
Vaikuttiko episodimaisuus Resident Eviliin jollain tavalla? Tapahtumat ovat ainakin ennakoitavampia, koska jokainen episodi vaatii kliimaksin. Se syö jännitystä, sillä tuimat loppunujakat tulevat kellontarkasti ja arvattavasti vastaan.
Revelations 2 ei ole kauhupeli ja selviytymiskauhustakin on turha puhua, se on intensiivistä viruszombitoimintaa hyvällä rytmityksellä, kivalla vaihtelulla ja sellaisena kelpaa minulle hyvin.
Eikun kolmannen ilmestyskirjan pedot tekeille vain!
Varmuudella ja varmaan suuntaan etenevä, viihdyttävä toimintaseikkailu hirviöiden kyllästämällä saarella..
87
