On ilmeistä, että joku varmasti nauttii enemmän videopeliväkivallasta kuin joku toinen. Voisiko toisaalta esimerkiksi Mortal Kombatin hillitön pelaaminen ja siitä estottomasti nauttiminen vahvistaa edelleen näitä persoonallisuuden piirteitä ja johtaa mummonmätkintään myös tosielämässä?
Videopelit ja väkivalta puhuttavat säännöllisesti. Tutkimattomat totuudet ja yleistykset hirvittävät asioihin perehtynyttä. Väittää on helppo mitä vain, väitteen todistaminen oikeaksi on huomattavasti vaikeampaa.
Pelipakkausten ikärajojen isä, senaattori Joe Lieberman, ilmaisee säännöllisin väliajoin huolensa videopelien väkivallasta ja muista omituisuuksista nälkäisille toimittajille. Jokunen aika sitten hän tuomitsi Primal Rage -mätkinnän pissaavat dinosaurukset ja julkaisi äskettäin listan paheksuttavista videopeleistä. Myös Hillary Clinton on ehtinyt julkisesti kauhistella pelien sisältämää väkivaltaa.
Yhdysvalloissa väkivallan lisääntyminen nuorison keskuudessa on joka tapauksessa fakta. Tilastot eivät valehtele. Syylliseksi tähän on epäilty muun muassa amerikkalaisen television ohjelmiston väkivaltapainotteisuutta ja viime vuosina videopelien suosion lisääntyessä myös pelien sisältämää väkivaltaa.
*****
Amerikkalainen televisio suoltaa väkivallantekoja tiuhaan tahtiin. Tutkimusten mukaan keskivertoamerikkalaislapsi näkee televisiosta vuodessa yli 12 000 väkivaltaa sisältävää kohtausta. Suuressa osassa videopelejä tuhoaminen, tappeleminen tai tappaminen on eittämättä tärkeä osa pelin sisältöä.
Television väkivaltaa lisäävää vaikutusta on tutkittu pitkään ja hartaasti. Useat asiantuntijat ovat sitä mieltä, että televisioväkivallan paheellinen vaikutus amerikkalaisnuoreen on todistettu.
Silti kaikki eivät osoita syyttävällä sormella televisiota. Aggressiivisuuden ja rikollisuuden lisääntymiseen on liitetty myös muita tekijöitä. Kodin sisäiset ristiriidat, avioerot, matala tulotaso ja perheen alhainen sosiaalinen asema kytkeytyvät ilmiöön. Lisäksi perimällä on ilmeisesti oma merkityksensä aggressiivisen käyttäytymishäiriön ilmitulossa.
On kuitenkin muistettava, että riskitekijät ovat vain riskitekijöitä. Kaikki tupakoijatkaan eivät sairastu keuhkosyöpään, vaikka tupakan ja keuhkosyövän yhteys on pitävästi todistettu. Niinpä aamupäivän piirrettyjä ahnaasti tähyilevästä köyhän yksinhuoltajaperheen kersasta voi kasvaa mitä lutuisin aikuinen.
*****
Videopelien vaikutusta aggressioihin on myös tutkittu, mutta tutkimustulokset ovat melko ristiriitaisia. Osassa selvityksissä videopelialtistus on lisännyt aggressioita, osassa pelaaminen on puolestaan rauhoittanut koehenkilöitä.
Tutkimukset ovat kuitenkin pääosin vanhoja, eivätkä niissä käytetyt menetelmät välttämättä ole olleet tarpeeksi tieteellisiä. Lisäksi tutkimuksissa pelatut pelit herättävät tänä päivänä lähinnä nostalgiansekaista hilpeyttä. Pac Man väkivallattomana pelinä ja Missile Command väkivaltaisena tuntuvat tänä päivänä vanhahtavilta ja huvittavilta valinnoilta.
*****
Derek Scottin tekemä tutkimus on yksi tuoreimmista videopelien ja aggressioiden yhteyttä tutkineista. Se on julkaistu "The Journal of Psychology" -lehdessä vuonna 1995. Hänen perusolettamuksensa oli selkeä: mitä väkivaltaisempi peli on, sitä enemmän se lisää koehenkilöiden aggressioita. Hänen käyttämänsä menetelmä mittasi seitsemää eri aggressiivisuuden muotoa sanallisesta epäsuorasta päällekäyvään hyökkäykseen.
Tutkimukseen valitut pelit olivat aiempaa ajankohtaisempia. Väkivallaton valinta oli Tetris-jäljitelmä, keskivertoväkivaltaa suolsi shareware-räiskintä Overkill ja väkivaltaisin valinta oli Megadrive-mätkintä Fatal Fury. Tutkimukseen olisi eittämättä kaivannut neljänneksi Ultra-violence-valinnaksi Doomia tai edes sen edeltäjää Wolfensteinia.
Tutkimukseen osallistui 117 yliopisto-opiskelijaa, jotka jaettiin kolmeen ryhmään pelin sisältämän väkivaltaisuuden mukaisesti. Aggressiotasot mitattiin ennen ja jälkeen testipelijakson.
Scottin tutkimuksen tulos ei tukenut hänen alkuperäistä olettamustaan: pelin sisältämä väkivalta ei yksiselitteisesti lisännyt koehenkilöiden aggressiivisuutta. Overkill-ryhmässä aggressiotasot jopa laskivat.
*****
Yhden selvityksen perusteella ei voi tehdä pitkälle meneviä johtopäätöksiä. Scottin tutkimukseen osallistujat olivat kaiken lisäksi aikuisia ja tutkimus keskittyi pelkästään pelaamisen välittömän vaikutuksen selvittämiseen.
Tärkeämpää ja huomattavasti mielenkiintoisempaa olisi tutkia, aiheuttaako alituinen väkivaltapelien palaaminen pysyviä kielteisiä (tai myönteisiä) muutoksia kehittyvän ja kasvavan lapsen persoonallisuuteen.
Psykologi Jeanne Funk on ottanut tämän haasteen rohkeasti vastaan. Tutkimukset ovat työläitä, tulosten saaminen hidasta ja niiden tulkitseminen vaikeaa. Funkin noin 900 lapsen kyselylomakkein kerätyssä aineistossa joillakin lapsilla runsas väkivaltaisten pelien pelaaminen liittyi tiettyihin kielteisiin persoonallisuuspiirteisiin, esimerkiksi itsetunto-ongelmiin.
Tämä ei kuitenkaan välttämättä tarkoita sitä, että liiallinen pelaaminen olisi kyseisten ongelmien syy. Syy-seuraus-suhteiden varmentaminen on tunnetusti erittäin vaikeaa. Intohimoinen läpi yöt ja päivät jatkuva verinen tursastelu monitorin ääressä voi siis viitata taustalla olevaan mahdollisesti pelaamisesta täysin riippumattomaan ongelmaan.
Funkin ajatus siitä, että poikkeavien pelaamistottumusten perusteella voitaisiin noukkia ongelmapelaaja muiden pelaajien joukosta, on joka tapauksessa kiehtova.
*****
Funk aikoo jatkossa keskittyä yhä nuorempien lasten tutkimiseen ja seuraamiseen. Pelien sisältämän väkivallan vaikutus empatiaan (myötäelämisen ja -kokemisen kyky) on hänen seuraavan laboratorio-olosuhteissa tehtävän tutkimuksensa kohde. Hän aikoo analysoida niin välittömät vaikutukset kuin myös pitemmän seurannan tulokset.
Derek Scottin mielipiteeseen on tässä vaiheessa kuitenkin helppo yhtyä: hänen mielestään median ja tieteellisten julkaisujen väittämät väkivallan ja videopelien yhteydestä ovat ennenaikaisia ja perustelemattomia. Tarvitaan lisää tutkimuksia ennen lopullisten johtopäätösten tekoa.
Myös Jeanne Funk uskoo videopelin pelaamisen olevan harmiton harraste useimmille. Vanhempien tulisi kuitenkin olla kiinnostuneita lapsensa harrastuksesta ja pelata yhdessä ainakin kaikkein nuorimpien (alle 10-vuotiaiden) kanssa. Lisäksi hänen mielestään pelaamista tulisi rajoittaa niin, että aikaa jäisi muillekin harrasteille.
Katuväkivallan kasvu Yhdysvalloissa ajaa sikäläiset poliitikot helposti hätäisiin mielipiteenilmauksiin. Lausunnot on helpompi ajoittaa seuraavien vaalien yhteyteen kuin sitoa päteviin tieteellisiin tosiasioihin. Varmaa on ainakin se, että lorottelua on esiintynyt Amerikan putipuhtailla ja nuhteettomilla kaduilla taatusti jo ennen Primal Rage -kolikkopeliä. Vai miten on, senaattori Lieberman?
@Tekijät:JTurunen
Liebermannin "musta lista"
Raportissa mainittiin tusinan verran pelejä, joiden väitettiin sisältävän ylenmääräistä väkivaltaa ja olevan sisällöltään kyseenalaisia:
Doom, Fighting Vipers, Killer Instinct, Krazy Ivan, Mighty Morphin Power Rangers, Mortal Kombat, Primal Rage, Resident Evil,
Revolution Z, Street Fighter II, Virtua Cop, Virtua Fighter II
Se listasi myös 10 peliä, joita on väitetty suosituiksi lasten keskuudessa:
ATF, Crusader, Daggerfall, Doom, Duke Nukem, Mechwarrior II, Mortal Kombat, Pray for Death, Quake, WarCraft II
Kasvukipuja!
Pelit ovat maailmanluokan bisnes ja joka maanosaan levinnyt ilmiö, jonka parissa hääräävät niin lapset kuin aikuiset. Peliuutisointi tiedotusvälineissä (erityisesti televisiossa) on kuitenkin edelleen lapsenkengissä. Ainoastaan silloin, jos aiheesta saa irti jotakin häkellyttävän paljastavaa ja julkeata, ajankohtaisohjelmat heräävät.
Peleistä löytyy kieltämättä helposti materiaalia tähänkin tarkoitukseen. Silti ei voi olla ihmettelemättä sitä, missä luuraa asiallinen uutisointi ja aidosti kiinnostava ja mielenkiintoinen dokumentointi? Pelien maailma on aivan liian kiehtova jäädäkseen pelkän yksipuolisen uutisoinnin kohteeksi.
Elävästi on jäänyt mieleen erään ajankohtaisohjelman sinänsä asiallinen ja ainakin periaatteessa mielenkiintoinen natsimyönteisistä peleistä kertova raportti. Se onnistuttiin kuitenkin lahjakkaasti latistamaan vetämällä kaiken pahuuden esikuvaksi peli nimeltä Wolfenstein. Kyseisessä pelissä kieltämättä vilahtavat natsitunnukset, mutta mistään uusnatsien tekemästä propagandavälineestä ei todellakaan ole kyse.
Satunnaisesti pelit toki pulpahtavat esille myönteisimmissäkin yhteyksissä. Formulakisoja kerran raportoidessaan maailmankaikkeuden suurin ja kaunein (kauhein?) selostajavelho Matti Kyllönen rupesi kesken kisan hehkuttamaan Formula 1 -pelin ihanuutta. Vaikutti siltä, että jälkikasvu oli jäänyt sivustakatsojaksi isän harjoitellessa peliohjain kourassa seuraavan viikonlopun verbaaliroiskintaa.
Mutta miksipäs ei? Miksi ihmeessä Mika Häkkistä ei Ruutulipussa istutettaisi testaamaan formulapelejä? Varmasti moinen olisi hupaisaa seurattavaa, vaikkei Ruutulipun satunnainen katsoja olisikaan peleille perso. Mikan ajokki nimittäin taatusti tekisi huomattavasti hilpeämpiä kiemuroita tietokoneruudulla kuin oikealla radalla. Tämä tietysti sillä olettamuksella, ettei Mika olisi ennestään ehättänyt tutustua formulasimulaatioiden maailmaan.
Ja ehkäpä jutun juurta saisi siitäkin, että Villeneuve on sitkeiden huhujen mukaan opetellut hänelle tuntemattomat radat etukäteen Geoff Crammondin Formula Grand Prix 2:n avituksella.
Ajankohtaistoimitus voisi puolestaan pakata kamerat reppuun ja suunnata kohti Yhdysvaltoja ja tutustua Starbright-projektiin, jossa on kokeiltu keinotodellisuuspeliä vaikeasti sairaiden, käytännössä sänkyyn sidottujen lasten mielen virkistäjänä. Hiiri käteen ja kedolle käyskentelemään!
Samalla reissulla samainen kamerakunta voisi käydä tarkistamassa, kuinka korkeuskammoa ja avaran paikan kammoa karkotetaan virtuaalikypärillä. Ei haittaisi, jos samalla myös virtuaaliseikkailun mahdolliset kielteiset piirteet (muun muassa eristäytyminen ulkomaailmasta, silmien ärsytys) tuotaisiin asiallisesti esille ilman sensaationälkäistä hysteriaa.
Ja olisihan hupaisaa, jos Tokion sinfoniaorkesterin jokavuotinen pelimusiikin joulukonsertti edes kerran televisioitaisiin Suomeen. Vaikka kyseessä ei ehkä olisikaan ikimuistoinen klassismusiikillinen elämys, ohjelma taatusti kokoaisi sopivalla ennakkomainonnalla todella sekavan seurakunnan ruudun äärelle. Kokonainen sinfoniaorkesteri vääntämässä Super Marion tuoreimman seikkailun tunnusmusiikkia olisi epäilemättä hillitön näky!
Hyvät, pahat ja rumat voisi vielä kerran yllättää ennakkoluulottomuudellaan ja järjestää vieraakseen jonkun maailmankuulun pelintekijän. Esimerkiksi Bullfrogin johtohahmo Peter Molyneux ei taatusti jäisi sanattomaksi suorassakaan televisiolähetyksessä. Eri asia sitten mitä asiasta tyystin pihalla olevat toimittajaressukat osaisivat mieheltä kysyä.
Pelibisnekseen liittyvät toki omat kypsymättömät erityispiirteensä. Pelien juonet ovat pahimmillan kamalaa kertakäyttöroskaa ja mainonta toisinaan mautonta yliammuntaa. Se ei kuitenkaan tarkoita, että moisesta ilmiöstä uutisoivien ammattimaisten toimittajien tarvitsisi aina ja vääjäämättä vajota samalle tasolle. Kaikki pelaaminen ei todellakaan ole saatananpalvontaa ja väkivallan ihannointia.
Toimittajilta jää myös huomioimatta yksi tärkeä seikka. Vaikka pelejä pelaavatkin (Suomessa) pääosin teinit, pelien tekijät ovat yleensä aikuisia, luovia ihmisiä. Heitä haastattelemalla toimittajat saattaisivat löytää juttuihinsa kokonaan uuden, syvemmän ulottuvuuden.
Tutkija Mika Panzar osuu Helsingin Sanomissa 24.1.97 naulan kantaan. Tietokoneet olivat aluksi pelkkiä laskukoneita, nykyään tietoa nopeasti prosessoivia tietokoneita. Panzarin mukaan tietokone kehittyy lopulta elämyskoneeksi. Silloin tietokone ei ole enää pelkkä tietoa käsittelevä kirjan korvike vaan tuntemuksia ja mielentiloja prosessoiva laite. Peleissä Panzar näkee elämyskoneen alkiot.
Ehkäpä toimittajien olisi syytä jättää testinkäsittely-ja taulukkolaskentaohjelmat työpaikalle ja uppoutua kotona salaa pelien kiehtovaan maailmaan. Ehkäpä he kokisivat herätyksen ja alkaisivat julkisesti saarnata elämyskoneiden ihanuudesta. Ja ehkäpä heidän peliaiheiset reportaasinsa olisivat jatkossa edes aavistuksen verran mielenkiintoisempia ja koskettavampia.
Toivossa on hyvä elää.
