Paholaisen tytär näyttää mitä tapahtuu, kun Sherlock joutuu epämukavuusalueelleen.
Visionäärinen johtaja marssii pelinkehittäjien kansoittamaan huoneeseen. ”Pojat ja tytöt, miehet ja naiset, olette tehneet ihan kelvollista työtä, mutta nyt tehdään isompaa ja parempaa. Nyt tehdään kaikkien aikojen kovin Sherlock Holmes! Kesällä 2016 räjäytetään pankki kunnon blockbusterilla! Jeaah!”
Pelinkehittäjät huokaisevat ja palaavat sorvin ääreen.
Pitkään jatkuneet pelisarjat kaipaavat uudistamista tasaisin väliajoin. Tasapainon löytäminen on haastavaa. Jos uudistuu liikaa, pelaajat vieraantuvat. Jos ei uudistu tarpeeksi, he kyllästyvät. Faneja pitäisi miellyttää, samalla pitäisi hankkia uusia asiakkaita.
Frogwares painii tämän dilemman kanssa uusimman Sherlock-seikkailunsa kanssa. The Devil’s Daughter tuntuu ensimetreistä alkaen tutulta, mutta silti vieraalta. Maisemat, hahmot ja pelimekaniikat ovat tuttuja, toisaalta Holmesin ääninäyttelijä on vaihdettu ja toimintaosuuksia on aiempaa enemmän. Ero mainioon Crimes and Punishmentsiin (Pelit 6/2015, 86 pistettä) on suuri. Liian suuri.
Rikoksissa ja rangaistuksissa punnittiin Holmesin moraalinen selkäranka. Johtolankojen tutkiminen, todisteiden kerääminen ja silminnäkijöiden sekä epäiltyjen haastatteleminen antoivat salapoliisille tarvittavat työkalut johtopäätösten tekemiseen. Seikkailu ei rankaissut ”vääristä” valinnoista: jos tuomitsi syyttömän vankilaan, päätöksestä vaikeroi vain omatunto. Paholaisen tytär jatkaa samalla hyväksi havaitulla linjalla.
Ylivertainen Sherlock on oikeassa, vaikka olisi väärässä.
Jännittävä kolmiodraama
Tapaukset on rakennettu mallikkaasti. Jutut avautuvat kiinnostavasti ja kuljettavat Holmesin eri puolille Lontoota. Katoamistapaukset, murhat ja onnettomuudet tulevat tutuiksi, ja välillä Sherlock joutuu kamppailemaan henkensä edestä. Jännityksestä elämänilonsa ammentava Holmes houkuttelee ongelmia kuin sokerileivos muurahaisia.
Kupletin juoni saattaa vaikuttaa aluksi selvältä, mutta uusien johtolankojen ja haastattelujen myötä tapausten luonne voi muuttua tyystin. Eräässäkin tutkimuksessa teroitin jo pyövelin kirvestä, mutta maltoin mieleni, jatkoin jutun penkomista ja pääsin oikean syyllisen kintereille. Ainakin luulen niin. Kannattaa siis tutkia ensin ja hutkia vasta sitten. Jutut ovat sopivan mittaisia ja etenevät joutuisasti. Harmaita aivosoluja joutuu vaivaamaan, mutta otsasuoni ei tykytä turhautumisesta.
Sherlockin asunto ja Scotland Yard näyttävät kovin tutuilta Crimes and Punishmentinsa pelanneille. Frogwares iskee muissakin yhteyksissä hienovaraisesti silmää aiempia seikkailuja tahkonneille. Itse Sherlock näyttää ja kuulostaa erilaiselta. Uusi ääninäyttelijä hoitaa leiviskänsä kelvollisesti, vaikka muistuttaa tyyliltään enemmän Robert Downeya kuin Benedict Cumberbatchia.
Devil’s Daughter yrittää kosiskella edeltäjäänsä suurempia massoja. Lisää toimintaa, aiempaa coolimpi Sherlock, enemmän vauhtia ja vaarallisia tilanteita! Toimintapainotteisuus ei haittaisi, jos osuudet olisi toteutettu sujuvasti ja tarinaa palvelevalla tavalla, mutta Speden speli -reaktionäpyttelyt ja äkkikuolemat lähinnä ärsyttävät. Kulmikkaat kontrollit eivät häiritse rauhallista tutkimista, mutta tarkkuutta ja sähäkkää liikettä vaativa pako temppelistä on kokonaan toinen juttu.
Rytmi hakusessa
Holmesin tarkat silmät havaitsevat asioita, joita tavalliset tallaajat eivät näe. Jäljet nurmikolla ja katkennut oksa kertovat murhaajan pakoreitin. Joskus pattitilanteesta pääsee eteenpäin mestarisalapoliisin visualisointikyvyn ansiosta: Holmes kuvittelee rikoksen osapuolet, tapahtumat ja pähkäilee tapahtumien etenemisjärjestystä. Missä vaiheessa uhri astui pihalle, milloin murhaaja iski, todistiko silminnäkijä tapahtuman alusta asti?
Minipelit ovat tuttua kauraa Sherlock-veteraaneille. Tiirikointi, kädenvääntö ja kemikaaliset testit onnistuvat yrityksen ja erehdyksen kautta, tasapainoilu ja hiippailu vaativat ennen kaikkea kärsivällisyyttä. Parhaat pulmat pakottavat loogiseen ajatteluun: maya-tekstien kääntäminen ja pommin purkaminen potkivat aivosolut liikkeelle. Toisinaan Holmesin ja Watsonin välillä pitää vaihtaa lennosta, jotta pähkinät ratkeavat.
Paholaisen tytär tuskailee rytmityksensä kanssa. Suuri osa minipeleistä on junnaavia tai muuten vain tylsiä. Sekalaisista ja sinne tänne poukkoilevista aktiviteeteista muodostuu sekava tilkkutäkki. Etenkin kakkostapauksen temppelijuoksentelu venytti kärsivällisyyteni rajoja. Tarpeeksi pitkän jumittamisen jälkeen kohdan voi ohittaa, mutta ylpeyteni ei antanut myöten. Sherlock ei ole luovuttaja!
Sekametelisoppa
Seikkailun ulkoasu on entistä ehompi. Hahmot näyttävät eläväisiltä ja maisemat ovat komeita. Holmesin vaihteleva naamakarvoitus ja valeasut pääsevät oikeuksiinsa. Lontoon kaduilla voi myös sukkuloida aiempaa vapaammin. Laajemmat ympäristöt ovat mukava lisä, mutta suurin osa siirtymistä taitetaan hevosvaunujen kyydissä. Lataustaukojen vaununäkymät tulevat turhankin tutuiksi. Lisäksi nettikeskusteluiden perusteella konsoliversioita riivaavat ajoittaiset ruudunrepeilyt.
Devil’s Daughter loistaa samoilla osa-alueilla kuin edeltäjänsä. Tapaukset ovat kiinnostavia ja niitä voi lähestyä monenlaisista kulmista. Johtolankojen kerääminen ja tulkintojen tekeminen koukuttaa, ajoittain tunsin itseni varsinaiseksi neropatiksi. Harmi, että seikkailu ei keskity tarpeeksi Sherlockin salapoliisityöhön. Sinne tänne ripotellut toimintajaksot ja puuduttavat minipelit rampauttavat kokemusta.
Sherlockista on moneksi, mutta ei todelliseksi toimintatähdeksi.
Sherlock Holmes: The Devil’s Daughter
Arvosteltu: PC
Saatavilla: PS4,
Xbox One
Frogwares/Bigben Interactive
Versio: Steam
Moninpeli: ei
Ikäraja: 18
78
