Shin Megami Tensei: Persona 3 (PS2) – Varjojen valtakunta

Rooliseikkailu, jossa istutaan koulunpenkillä, kuunnellaan hiphoppia, vietellään teinityttöjä ja manataan demoneita ampumalla itseä päähän, ei voi tulla muualta kuin Japanista. Moraalivartiosto, valmiina!

Shin Megami Tensei: Persona 3 on itsenäinen jatko-osa Atluksen maineikkaassa Megami Tensei -roolipelisarjassa, joka tunnetaan okkulttisista juonikuvioistaan ja demonisen kieroutuneista pelimaailmoistaan. Sarjan valttikorttina on aina ollut kliseitä rikkova omaperäisyys, niin nytkin.

Atlus kopistaa pölyttyneitä genrekaavoja sulauttamalla yhteen perinteisen rooliseikkailun ja Sims-vaikutteisen arkisimulaation. Hirviönlahtauksen ja maailman pelastamisen ohella Persona 3:n teinisankarin on täytettävä myös teini-iän arkisemmat velvollisuudet, kuten käytävä koulussa, päntättävä kokeisiin ja pidettävä yllä laajaa ystäväpiiriä.

Salaisen tunnin iskujoukko

Vuosi on 2009. Orpo japanilainen teinipoika saapuu toiselta paikkakunnalta Gekkoukanin lukioon keskelle modernin suurkaupungin sykettä. Ensisilmäyksellä kaupungin elämänmeno muistuttaa minkä tahansa metropolin arkea, mutta pinnan alla jokin on vinossa. Uutisissa puhutaan alati lisääntyvästä apatia-syndroomasta, ja koulun käytävillä liikkuu huhuja oudoista tapahtumista.

Nuorukainen sijoitetaan ”sattumalta” asuntolaan, jonka asukkaita yhdistää eräs piirre. Se on kyky olla hereillä puolenyön aikaan, jolloin koittaa mystinen Musta tunti. Tämän tunnin, josta tavalliset ihmiset eivät ole tietoisia, aikana vaaralliset varjo-olennot lähtevät liikkeelle ja saalistavat ihmisten sieluja.

Pelaajan nimeämä päähenkilö liittyy asuntolan asukkaiden muodostamaan iskuryhmään, jonka tehtävänä on taistella salaperäisiä Varjoja vastaan. Mistä kaikessa on kysymys? Vastaukset paljastaa kiehtova ja omaperäinen tarina, jonka käänteitä ei edes Nostradamus osannut ennustaa.

Seikkailu tapahtuu kahdessa maailmassa. Toinen on normaali, ihmisiä vilisevä arkitodellisuus, jonka miljöönä toimii kouluympäristö, asuntola, ostoskeskus sekä muutama muu paikka kaupungilla. Toisen maailman muodostaa Tartarus, Varjojen pesäpaikkana toimiva valtava, hirviöitä kuhiseva torni, jonne pääsee vain öisin Mustan tunnin aikana.

Treffisimulaattori

Päiväsaikaan elämä pyörii opiskelun ja kavereiden ympärillä. Uutena oppilaana on hankittava mahdollisimman paljon uusia ystäviä. Tämä onnistuu jututtamalla ihmisiä koulun käytävillä ja kaduilla sekä harrastamalla sosiaalisia aktiviteetteja, kuten liittymällä koulun uintijoukkueeseen tai chattaamalla netissä.

Kun ystävyys (tai orastava romanssi) on solmittu, sielujen sympatiaa voi syventää hengailemalla aktiivisesti tyypin kanssa käymällä kahvilla, ravintolassa tai tanssiklubilla. Avainasemassa sekä ystävyyden että romanssien rakentelussa on valita oikeat sanat oikealla hetkellä, mikäli haluaa suhteen edistyvän.

Ystävien saannissa olennaista roolia näyttelee luonne, joka koostuu sivistyksestä, charmista ja rohkeudesta. Jos haluaa itsevarmaksi naistenkaatajaksi, charmia ja rohkeutta kannattaa nostaa käymällä esimerkiksi karaokebaarissa tai katsomassa romanttisia leffoja. Hikipinkeäksi lukutoukaksi kasvaa kirjoja pänttäämällä.

Jippo on siinä, että päivän aikana ehtii tehdä vain vähän, joten vapaa-ajan käyttöä on punnittava tarkoin. Kaiken kaikkiaan systeemi onnistuu luomaan yllättävän uskottavan illuusion siitä, että päähenkilöllä, samoin kuin myös muilla pelimaailman asukeilla, todella on oma sosiaalinen elämänsä. Vaikutelmaa tukee ensiluokkainen hahmosuunnittelu.

Joka ilta, kun lamppu sammuu...

Yöt kuluvat Tartaruksessa, missä seurue koluaa kolossaalista tornia kerros kerrallaan ylöspäin, bongailee aarrearkkuja ja viipaloi vastaantulevia demoneita bittihelvettiin. Satunnaistaisteluita ei (pelijumalille kiitos) ole, vaan hirviöt vaeltavat käytävillä varjoklöntteinä, jotka voi ainakin yrittää kiertää.

Taisteleminen pyörii vuoropohjaisesti niin, että pelaaja kontrolloi päähenkilöä, tekoäly kaikkia muita. Muiden tappokuvioita voi ruuvailla, mutta harmillisen vähän. Onneksi taistelutoverit sortuvat vain satunnaisesti idioottimaisiin siirtoihin. Jokaisella vihulla on yksi arka ja yksi immuuni kohta, joten taktiikkana on valita hyökkäys, jolle vastustaja on heikko, sillä siitä napsahtaa ylimääräinen vuoro, kun taas immuniteettin osumalla menettää sellaisen.

Tappamisessa avainroolissa ovat personat, päähenkilöön kytkettävät demonit, joita hahmo kutsuu esiin ampumalla itseään taikapistoolilla päähän. Kerrallaan vain yksi olento voi olla hahmoon pultattuna ja se määrittää, mitä loitsuja ja erikoishyökkäyksiä kulloinkin on käytössä.

Koukku on se, että arkielämän ystävyyssuhteet vahvistavat persona-otuksia. Jokainen ystävyys korreloi tietyntyyppisten olentojen kanssa, joten kavereita kannattaa valita sen mukaan, millaisia demoneita sisällään kantaa. Näppärän systeemin herkullisin osa on fuusiominipeli, jossa kaksi tai kolme personaa yhdistetään uudeksi, entistä komeammaksi perkeleeksi.

Haamuja, huumoria ja hiphoppia

Öiden hurmeinen demoninlahtaus ja päivien leppoisa arkitodellisuus tasapainottavat toisiaan hyvin, mutta aivan täydelliseksi pelin rytmitystä ei ole hiottu. Aikaa vievät arkirutiinit jättävät ajoittain juonen lähes tyystin taka-alalle, mistä syystä seikkailu silloin tällöin hieman laahaa. Ongelma ei ole suuri, mutta häiritsee erityisesti alussa.

Pientä kitinän aihetta voi kaivaa siitä, että pelissä on vain yksi luolasto, jossa hahmo kasvatetaan. Vaikka Tartaruksen käytävien seinät vaihtavat tyyliä ylöspäin mentäessä, ei se peitä lievää toiston makua, kun seurue sadannen kerran lähtee komppaamaan saman tornin loputtomia käytäviä. Muutama risu menee myös jatkuville lataustauoille.

Nätti, viehättävän persoonallinen grafiikka on kautta linjan tyylikästä kamaa, samoin japanilaista poppia, rokkia ja hiphoppia miksaava musiikkiraita, johon tosin olisi voinut säveltää muutaman lisäbiisin. Edellisosiin verrattuna synkkyysnappulaa on käännetty alaspäin ja demoniset kauhuelementit ovat antaneet entistä enemmän tilaa sarjakuvamaiselle, pirteän hyväntuuliselle tunnelmalle sekä isolle annokselle huumoria.

Shin Megami Tensei: Persona 3 on riemastuttavan erilainen rooliseikkailukokemus. Hetkittäisestä hidastempoisuudesta huolimatta se pitää napakasti otteessaan hilpeän kummallisesta alkudemosta lähtien ja tarjoilee pitkän, tyylikkään, monipuolisen ja juuri sopivasti haasteellisen seikkailun. Jos japanilaiset konsoliropet vähänkään kiinnostavat, ei tätä voi kuin suositella.

87