Yksi pelihistorian tunnetuimmista hahmoista on Larry Laffer, onneton polyesteripukuinen naistenmies. Larry ja monet muut suosikit ovat lähtöisin Sierran perheyrityksenä alkaneesta pelitehtaasta, joka loi graafisen seikkailupelin ja toi sen suuren yleisön suosioon.
Jos peliharrastajia pyydetään nimeämään vähintään kaksi seikkailupelivalmistajaa, on toinen vastaus melko varmasti Sierra. Firman nimestä muodostui vuosien varrella laadukkaiden seikkailupelien synonyymi, joka takasi että kaupasta kotiin kärrätty peliostos ei myöhemmin paljastunutkaan täydelliseksi rahanhukaksi. Laatutuotteet siivittivät Sierran myös yhdeksi 80- ja 90-luvun vaihteen suurimmista pelifirmoista, jolla oli parhaimmillaan töissä satoja ihmisiä.
Ryysyistä rikkauksiin
Sierran tarina on periamerikkalainen menestyskertomus. Los Angelesissa asustava aviopari Ken ja Roberta Williams oli 70-luvun lopulla kiinnostunut tietotekniikasta. He innostuivat pelaamaan Zorkin kaltaisia tekstiseikkailuja ja Roberta päätti kokeilla kykyjään oman pelin kirjoittamisessa. Tarkoituksena ei alun perin ollut edes myydä koko tuotosta, vaan tehdä se vain omaksi ja ystävien huviksi.
Ken ohjelmoi vaimonsa hengentuotoksen iltaisin töiden jälkeen keittiön pöydän nurkalla lojuvalla Applellaan. Williamsit halusivat luoda jotain todella uutta ja lisäsivät peliin tekstin oheen yksinkertaisen viivagrafiikan. Vuonna 1980 valmistunut tuote sai nimen Mystery House, ja peli tunnetaan nykyään ensimmäisenä seikkailupelinä, jossa oli ihka oikea grafiikka. Kun työ oli valmis, päättivät Williamsit sitten kokeilla kaupallista onneaan ja he laittoivat paikallislehteen pienen myynti-ilmoituksen. Pariskunnan yllätykseksi menestys oli suorastaan tyrmäävä ja peliä myytiin yli 10 000 kopiota noin 25 dollarin kappalehintaan. Määrä oli tuohon aikaan todella suuri. Esikoisestaan saamallaan rahasummalla Williamsit perustivat On-Line Systems -nimisen yrityksen ja tekivät radikaalin päätöksen siirtyä tekemään tietokonepelejä kokopäiväisesti.
Elämäntyylin muutokseen kuului myös muutto pois Los Angelesista Kalliovuorille Oakhurstin rauhalliseen pikkukylään. Varsinaiseen liiketilaan ei vielä ollut varaa, joten pelituotanto jatkui perheen uuden talon keittiössä ja levisi pikkuhiljaa täyttämään koko talon. Uuden yrityksen toinen peli oli Wizard and the Princess, joka ensimmäisenä seikkailupelinä sisälsi värillistä grafiikkaa. Pelin ideana oli yksinkertaisesti voittaa paha noita ja pelastaa prinsessa, mutta se oli silti myyntimenestys. Seuraavan parin vuoden aikana yritys kasvoi, muutti vihdoin omiin toimitiloihinsa ja palkkasi työväkeä. Tänä aikana ilmestyivät ainakin kartanossa tapahtuva Cranston Manor, kreikkalaiseen mytologiaan perustuva Ulysses and the Golden Fleece ja ylihinnoiteltu (sata taalaa vuonna 1982!) Time Zone. Jälkimmäisen hinnan osasyynä oli sen pituus, sillä peli vei ennen kuulumattomat kuusi 360 kt levykettä.
Myös yrityksen ainoa tekstiseikkailu, Softporn Adventure, näki päivänvalon vuonna 1982. Seikkailu ei myynyt aikanaan kovin kummoisesti, mutta sen perusideaa hyödynnettiin myöhemmin menestyksekkäästi ensimmäisessä Larry-pelissä. Samana vuonna Softpornin ja Time Zonen aikoihin Williamsit muuttivat yrityksensä nimen On-Line Systemsistä maailmalla nykyään paljon tutummaksi Sierra On-Lineksi.
Alter ego astuu kuvaan
Vuonna 1984 Sierran menestys houkutteli tietokonejätti IBM:n tilaamaan firmalta demopelin, jonka tarkoitus oli esitellä uuden PCjr-tietokoneen suorituskykyä ja mahdollisuuksia. Tästä tuotteesta tuli ensimmäinen seikkailupeli, jossa pelaaja pääsi liikuttamaan hahmoaan pelimaailmassa. Mikä kuulostaa nykyään tavanomaiselta, oli 1984 yllättävän suuri uudistus. Vuorovaikutus maailman kanssa tapahtui tekstiseikkailuista tutun parserin välityksellä, mutta pelaaja näki mitä hän teki.
Pelin nimi oli King's Quest: Quest for the Crown ja sankarina sittemmin legendaksi noussut Daventryn kuningas Graham. Tässä sarjan ensimmäisessä osassa hän ei ole vielä kuningas, vaan tavoitteena on nimenomaan päästä valtaistuimelle valtakunta pelastamalla. PCjr ei ollut kovin suuri menestys, joten peli julkistettiin myöhemmin vuonna 1987 uudelleen PC:lle 16-värisellä AGI-moottorilla (Adventure Gaming Intepreter) luotuna.
King's Quest oli lopullisesti se peli, joka käynnisti Sierran matkan kohti seikkailupelimarkkinoiden kärkisijaa. Vuonna 1985 ilmestyi King's Quest -sarjan seuraava osa, imelästi nimetty Romancing the Throne. Tällä kertaa kuningas Graham metsästää itselleen kuningattaren, sillä eihän valtakuntaa voi hallita ilman puolisoa. Matkan varrella Graham törmää muun muassa Punahilkkaan, kreivi Draculaan ja, usko tai älä, itse Batmaniin (ilmestyy tunnusteeman saattelemana luolastaan rannalla, kunhan tarpeeksi monta kertaa yrittää).
King's Quest II oli ensimmäinen AGI-kehitysmoottoria käyttävä peli. Oman kehitysympäristön luominen helpotti siinä määrin pelien tekemistä, että KQ2:n jälkeen niitä alkoikin syntyä huomattavasti aikaisempaa nopeampaan tahtiin. AGI antoi näyttävät puitteet, johon Sierran pelisuunnittelijat pystyivät kyhäämään omia fantasioitaan. Moottorin grafiikka on 16-väristä ja äänet ovat perinteisiä PC-piippauksia, mutta sillä saatiin silti ihmeitä aikaan. Moottoria myös paranneltiin vuosien varrella ja kuvan tarkkuutta muun muassa nostettiin KQ2:n ajoista hieman. Komennot annettiin alusta lähtien parserilla, joka ymmärsi hämmästyttävän hyvin pelaajan aivoitukset. Sitäkin kehitettiin jatkuvasti ja AGI-sarjan viimeisissä peleissä parseri oli jo erittäin monipuolinen.
Esimakua tulevasta
Saatuaan kehitysympäristönsä kuntoon Sierra oli valmis maailmanvalloitukseen. Vuonna 1986 ilmestyi hieman aiemmasta viritetyllä AGI:lla tehty King's Quest III: To Heir is Human, joka on monen mielestä yksi parhaimmista KQ-sarjan peleistä. Siinä pelimoottori ei enää sanellut juonta, ja lopputuloksena oli yksi pelihistorian mielenkiintoisimmista tarinoista.
KQ3:ssa pelaaja astuu Gwydion-nimisen taikurin oppipojan repaleisiin housuihin ja yrittää karata ilkeän isäntänsä ikeestä. Loppujuonta ei kannatakaan kertoa, sillä tiedossa on erinäisiä jännittäviä käänteitä ja paljastuksia. Tekemistä riittää todella paljon ja sankarin täytyy esimerkiksi opetella taikuutta selvitäkseen tehtävästään. Tunnelma on etenkin alussa suorastaan käsin kosketeltava, ja peliä pelaa mielellään vielä nykyäänkin. Hauskana kuriositeettina Larryista kuuluisa Al Lowe oli mukana ohjelmoimassa KQ3:a.
Hieman King's Quest III:n jälkeen maailma sai tavata ensimmäistä kertaa huono-onnisen ja täysin lahjattoman avaruussiivoojan, Roger Wilcon. Space Quest: The Sarien Encounter on Two Guys from Andromeda -nimellä itseään kutsuvan kahden kaveruksen, Mark Crowen ja Scott Murphyn rakkaudella kynäilemä scifi-parodia, joka repii häikäilemättömästi nauruja muun muassa Star Wars -elokuvista. Peli jopa alkaa suoraan ensimmäisen (tai siis neljännen) Star Warsin tavoin, kun pahat muukalaiset kaappaavat Rogerin aluksen ja sankarimme joutuu pakenemaan hätäkapselilla läheiselle aavikkoplaneetalle. Space Quest oli suuri menestys ja aloitti oikeutetusti Sierran ensimmäisen uuden seikkailusarjan sitten alkuperäisen King's Questin.
Kulta-aika alkaa
Vuonna 1987 Sierran pelituotanto moninkertaistui koneiston päästessä kunnolla vauhtiin. Myyntiä auttoi samaan aikaan osunut PC-koneiden laajempi yleistyminen, esimerkiksi Suomessa myyntiin tuli sopivan edullisesti Amstradin 1512- ja 1640-malleja. Koska koneita meni yhä enemmän koteihin, alkoivat värimonitorit vihdo
in yleistyä myös PC-käytössä.
Ehkä parhaiten muistettava vuoden 1987 pelitapahtuma on ensimmäisen Leisure Suit Larry -pelin ilmestyminen. In the Land of the Lounge Lizards esitteli maailmalle keski-iän kriisissä pyörivän Larry Lafferin, joka on tyylillisesti jumittunut pahimpaan 70-luvun diskohuumaan. Valkoinen polyesteripuku hulmuten Larry kiitää halki öisen suurkaupungin baarista toiseen lopullisena tavoitteenaan löytää se oikea. Matkan varrella käydään tietysti huorissa ja tehdään muutakin epäsovinnaista, mikä sai aikanaan kukkahattutädit innostumaan.
Mutta niin innostuivat myös pelaajat, ja ensimmäisestä Larrystä tuli yksi 80-luvun kopioiduimmista peleistä. Se tuntui löytyvän jokaisen koulun ATK-luokasta tai miltä tahansa työpaikalta. Oli vaikea löytää konetta, jossa Larry Laffer ei olisi ainakin vieraillut. Räävittömän huumorin ja pehmoseksin yhdistelmä toimi ja Larrystä tuli kertaheitolla yksi ensimmäisistä pelimaailman luomista universaaleista hahmoista. Pelin luoja Al Lowe hyppäsi kertaheitolla pelimaailman eliittiin.
Larryn pokatessa kulmakuppilassa naisia toisaalla tapahtui vakavampia asioita. Lyttonin pienessä ja rauhallisessa kaupungissa oli liikkeellä huumeaalto, eikä diileristä ollut tietoakaan. Katupoliisi Sonny Bonds suoritti tarkan aitoja rutiineitaan ensimmäisessä Police Questissä. Pursuit of the Death Angel ei olisi voinut erota enempää Larryn löysästä ja hauskasta maailmasta. Alussa pelaaja suorittaa tavallisen liikennepoliisin töitä muutaman päivän ajan ja huumediileistä saadaan hiljalleen lisää tietoa. Tarina aukeaa taidokkaasti ja tarjoaa pelaajalle mahdollisuuden tutustua niin poliisin arkeen kuin vapaa-aikaankin. Faktoista vastasi käsikirjoittaja Jim Walls, eläkepäivillään pelisuunnittelijaksi ryhtynyt poliisi. Ainoa vähemmän hyvä asia pelissä on rasittava autoiluosuus, jossa pinna palaa herkemmällä miehellä useammin kuin kerran. Oikean osoitteen löytäminen ei aina ole erityisen helppoa.
Vuonna 1987 myös avaruudessa tapahtui. Ykkösosasta ihmeen kaupalla hengissä selvinnyt Roger Wilco palasi Space Quest -sarjan toisessa osassa, lisänimeltään scifi-rainaan sopivasti Vohaul's Revenge. Tietenkään kukaan ei pelin ilmestyessä tiennyt mitään mistään ihmeen Vohaulista, mutta se oli koko jutun juju. Rogerille ja pelaajalle käy kuitenkin hyvin nopeasti selväksi, että Vohaul on ykkösosassa pahasti haavoittunut tiedemies, joka syyttää Rogeria kaikista vammoistaan. Ja siinä sivussa hän aikoo vallata maailmankaikkeuden kloonatuilla vakuutusmyyjillään.
Vaikka eriäviäkin mielipiteitä on jonkin verran olemassa, Space Quest II:ta pidetään yhtenä sarjan parhaimmista jaksoista. Sen tarina on monipuolinen ja kuljettaa pelaajan mitä mielenkiintoisimpien paikkojen halki. Etenkin alun viidakko on hieno seikkailuympäristö, eikä mielikuvitustakaan puutu, kun Roger joutuu myöhemmin kutistettuna hiipimään Vohaulin ylläpitokoneen uumeniin. Ja kaikki peliä pelanneet varmasti muistavat rubikin kuutiota hektisesti vääntäneen Tasmanian tuholaisen hervottomat ilmeet.
AGIn iltarusko häämöttää
Uskollinen AGI-kehitysrunko oli alkanut tulla tiensä päähän, mutta sillä julkaistiin vielä vuosina -88 ja -89 pari peliä. Manhunter: New York ja sen hyvin samankaltainen jatko-osa Manhunter: San Francisco eroavat muista Sierra-peleistä sillä, että pelimaailma on kuvattu sankarin silmin. Kirjoittamista on muita pelejä vähemmän, ja suurin osa toiminnasta tapahtuu alkukantaisella point'n'click-systeemillä. Synkässä scifi-maailmassa muukalaiset ovat vallanneet maan ja orjuuttaneet ihmiset. Pelaajan tehtävä on hoitaa muukalaisten määräämät likaiset työt, kuten metsästää rikolliset lajitoverinsa raunioituneen suurkaupungin piiloista. Pelit ovat tunnelmaltaan erinomaisia ja ongelmiltaan välillä todella hankalia. Yllättävän harvat ihmiset ovat kuitenkaan pelanneet niitä. Ehkä pelit olivat aikaansa edellä.
Yksi viimeisistä AGIlla tehdyistä peleistä on vuonna 1988 julkaistu ja valitettavan vähän tunnettu Gold Rush, yksi Sierran ehdottomasti parhaista peleistä. Peli sijoittuu vuoden 1848 kultaryntäyksen aikaan, jolloin ihmiset siirtyivät sankoin joukoin Kaliforniaan onneaan etsimään. Sankari aloittaa matkansa New Yorkista ja voi kulkea länsirannikolle joko maan yli vaunuilla, meritse Cape Hornin kautta kiertäen tai oikaista Panaman viidakoiden kautta. Pelin voi siis tiettyyn pisteeseen asti pelata kolmella eri tavalla, ja niissä jokaisessa on todella paljon tekemistä. Perillepääsy ei silti ole kuin vasta osa peliä, Kaliforniassa sankarin täytyy vielä löytää isoveljensä ja tietysti reilusti kultaa. Todella pitkän kestonsa lisäksi Gold Rush on myös miellyttävän haastava peli, jota ei todellakaan pelata läpi parissa päivässä.
Uusi parannettu painos
Menestyksen myötä yleisö alkoi vaatia enemmän ja oli aika luoda uusi kehitysympäristö. SCI (Sierra Creative Intepreter) näki päivänvalon vuonna 1988. Siinä oli useita merkittäviä parannuksia vanhaan AGIin verrattuna. Kuvatarkkuus parantui selvästi värimäärän pysyessä samana. Myös hiirituki saatiin mukaan, vaikka kaikki komennot syötettiin yhä parserilla. Tärkein ero oli kuitenkin äänikorttituki, johon siirryttiinkin sitten oikein rytinällä.
Jotain Sierran silloisesta vaikutusvallasta kertoo se, että Ken Williams pyysi suurta japanilaista syntetisaattorivalmistajaa Rolandia valmistamaan Sierralle oman midi-äänimoduulin aikana, jolloin muu maailma vielä kuunteli ihastellen AbLibin pimputusääniä. Lopputuloksena olivat Roland MT-32 ja sen korttiversio LAPC-1, joilla Sierra pystyi taikomaan peleihinsä ennen kuulemattoman loistavaa musiikkia. Rolandin moduuli jäi ainakin Suomessa valitettavasti vain pienen hardcore-harrastajaporukan viihteeksi, sillä hintaa laitteella oli lähes kolme tuhatta markkaa ja se piti käytännössä tilata suoraan jenkeistä. Sierra tiesi kuitenkin moduulin ominaisuudet ja hyödynsi niitä täysin rinnoin. Etenkin akustisissa soittimissa vahvoilla oleva Rolandin LA-synteesi kuulostaa vieläkin huomattavasti nykyisiä Wavetable-synteesileluja paremmalta. SCI-kehitysmoottorilla ja sen jälkeen tehdyiltä Sierran peleiltä saattoikin aina odottaa loistavaa musiikillista antia.
Ensimmäinen uutta SCI:tä hyödyntävä seikkailu oli vuonna 1988 julkaistu King's Quest IV: The Perils of Rosella. Pelistä tehtiin myös AGI-versio, mutta sen suosio jäi pieneksi ja se katosi nopeasti kaupoista. Nykyään tämä versio on jo jonkinlainen keräilyharvinaisuus. KQ4 oli poikkeava peli monella tavalla, se hyödynsi äänikortteja komeasti ja sen pääosassa oli nainen. Peli on myös monelle se ensimmäinen seikkailupeli, sillä sen näyttävä ulkoasu houkutteli uusi harrastajia. Juoni ei ole yhtä hyvä kuin sarjan edellisessä osassa, mutta prinsessa Rosella kohtaa matkansa aikana paljon mielenkiintoisia satuhahmoja. Ikimuistoisin kohtaus on sankarittaren joutuminen valaan vatsaan, josta karkaaminen ei todellakaan ollut helppoa. Peli on muutenkin vaikeustasoltaan melko haastava.
Vuosi 1988 oli hyvä vuosi Sierralle, sillä aikaisemmin alkaneet sarjat saivat ehkäpä parhaat osansa juuri silloin. Larry palasi SCI:llä tehdyssä kakkososassa, lyhykäisesti nimetyssä mestariteoksessa Leisure Suit Larry goes Looking for Love (In Several Wrong Places). Pelissä kaikkea on enemmän ja se on parempaa kuin saman sarjan muissa peleissä. Matkan varrella Larry pääsee muun muassa laivaristeilylle, voittaa napakympissä ja joutuu KGB:n jahtaamaksi. Passionate Pattikin tekee pelissä lyhyen cameon. Peli on erittäin pitkä, haastava ja hauska. Siitä irtoaa vielä nykyäänkin monta päivää hupia.
Toinen parhaan osansa samana vuonna saanut sarja on Police Quest, jossa Son
ny Bonds oli nyt ylennetty etsiväksi. Police Quest II: The Vengeancessa ykkösosan paha huumediileri Jessie Bains on karannut vankilasta ja tappanut vartijan siinä sivussa. Kaikki kääntyy nopeasti henkilökohtaiseksi, kun Jessie kidnappaa Sonnyn tyttöystävän, Marien. Kosto elää molemmin puolin, kun sankari yrittää löytää Jessien ennen kuin se on liian myöhäistä. Poliisityötä kuvataan yhä pikkutarkalla otteella ja juonessa riittää käänteitä vaikka useampaan peliin. Kiehtovin kohtaus on ehkä lentokonekaappaus, jonka uhriksi sankari aivan yllättäen joutuu. Toinen mielenkiintoinen osuus on sukeltelupätkä, jossa puiston lammen pohjalta etsitään todisteita.
Uusia ideoita ja jatko-osia
80-luvun viimeinen vuosi oli aikaa, jolloin Sierra julkaisi pari yhden tarinan mittaista seikkailua tavallisten sarjojensa lisäksi. Ikimuistoisin on ehkä Christy Marxin suunnittelema Conquests of Camelot: The Search for the Grail, joka nimensä mukaisesti sijoittuu kuningas Arthurin aikaan. Arthurin täytyy löytää pyhä Graalin malja, jotta hän voisi pelastaa valtakuntansa sitä jäytävältä nälänhädältä ja kuivuudelta. Matka vie pelaajan läpi muinaisen Englannin ja sieltä meren halki aina Palestiinaan asti. Vaikka tarina onkin vanha, se on kerrottu todella hienosti ja loppu on ajalle epätyypillisesti vähemmän onnellinen. Lisämakua pelille antoivat hienot arvoitukset.
Yksittäiseksi tarinaksi voidaan katso myös 1920-luvun syvään etelään sijoittuva The Colonel's Bequest, vaikka sen sankari Laura Bow seikkailikin myöhemmin vielä toisessa pelissä. Laura saa kutsun ystävänsä Lillianin isoisän vanhaan kartanoon, ja perillä selviää, että paikalla on koko everstin lähipiiri. Mies kertoo jakavansa omaisuutensa tasan kaikkien läsnä olevien kesken. Ei kulu kauan, kun vieraita alkaa löytyä murhattuna pitkin öistä plantaasia. Lauran täytyy selvittää tappaja salakuuntelemalla ja kuulustelemalla muita vieraita sekä tulkitsemalla johtolankoja. Plantaasilla tuntuu olevan loputtomasti tekemistä ja muistiinpanoja kertyy helposti useampi vihkollinen. Colonel's Bequest on oikeutetusti ehkä kaikkien aikojen paras etsiväseikkailu.
Samana vuonna Police Questeista tuttu Jim Walls kokeili siipiään tutun aihepiirinsä ulkopuolella. Tuloksena oli Codename: Iceman -niminen seikkailu, jossa CIA:n agentti joutuu matkustamaan sukellusveneellä Libyaan pelastaakseen kaapatun suurlähettilään. Peli ei kuitenkaan ollut kovin onnistunut ja keskittyi seikkailun sijasta liikaa sukellusveneen ohjailuun.
Sarjojen puolella riitti vauhtia lähinnä kolmososien merkeissä. Space Quest III: The Pirates of Pestulon oli ensimmäinen SCI:llä tehty SQ-peli. Se jatkui herkullisesti suoraan edellisen osan lopusta, jossa Roger jäi ajelehtimaan avaruuteen pelastuskapselissa. Peli on nauttiva viihdepaketti, jonka ainoa suurempi vika on lyhyt kesto.
Leisure Suit Larry III: The Passionate Patti in Pursuit of Pulsating Pectorals erosi aikaisemmista Sierran peleistä sillä, että pelaaja sai ohjata Larryn lisäksi myös uutta naishahmoa, Passionate Pattia. Vaikka Patti ei olekaan kovin onnistunut hahmo, on Larry3 ehkä koko sarjan toiseksi paras peli heti kakkosen jälkeen.
Uusiakin sarjoja aloitettiin. Alunperin nimellä Hero's Quest tunnettu Quest for Glory: So You Want to Be a Hero esitteli maailmalle Lori ja Coroy Colen luoman nerokkaan yhdistelmän seikkailua ja fantasiaroolipeliä. Sankariksi saa valita taistelijan, varkaan tai taikurin ja pelin voi periaatteessa pelata läpi kolmella eri tavalla. Oman hahmonsa voi luonnollisesti tallentaa turvaan sarjan seuraavaa osaa odottamaan.
Onneksi tuska ei kestänyt kauan ja sarjan toinen osa, Quest for Glory II: Trial by Fire ilmestyi vuonna 1990. Fantastiseen arabimaailmaan sijoittuva peli ylitti korkeat odotukset ja antoi sankarille enemmän kaikkea aina lisäloitsuista tekemiseen ylipäänsä. QfG2 on ehdottomasti yksi Sierran parhaista peleistä ja muutenkin loistavan Quest for Glory -sarjan ylivoimaisesti paras osa. Se oli myös viimeinen SCI-kehitysympäristöllä tehty peli ja lopetti haikeasti muisteltavan parserikauden Sierran peleissä.
Hiiri ottaa ohjat käsiinsä
King's Quest V: Absense Makes the Heart go Yonder oli aikanaan sensaatio, sillä se vei peräti kymmenen megatavua kiintolevytilaa. Peli oli ensimmäinen 256-värinen ja täysin hiiriohjattu Sierra-seikkailu. Parserin poisjäänti sai osakseen sekä ihastusta että vihastusta, mutta lopullinen peli oli silti yllättävän hyvä ja paikoin jopa vaikea. Pääosassa oli pitkästä aikaa taas kuningas Graham, jonka piti pelastaa perheensä ilkeän velhon vallasta. Muiden alkupään VGA-pelien tapaan myös KQ5:stä julkaistiin 16-värinen versio vanhempia koneita varten.
Vuonna 1990 ilmestyi järjestyksessä kolmas ja Jim Wallsin viimeinen Police Quest, lisänimellä The Kindred. Peli käsitteli ajankohtaista aihetta eli saatananpalvojia, joiden tekemiä rituaalimurhia Sonny joutuu selvittämään. Mukana oli taas ykkösen tapaisia ärsyttäviä ajo-osuuksia.
Myyntiä tukemaan julkaistiin vielä uudet yksinkertaistetut 256-väriversiot kaikista Sierran pääsarjojen aloitusosista. Näistä ehkä vain Larryn uusintaversio on oikeasti hyvä.
Seuraavana vuonna ilmestyi Quest for Glory IV: Wages of War, joka osoitti kipeästi, kuinka pahasti hiirisysteemi rajoitti sankarin toimintamahdollisuuksia. Tarnan viidakkovaltio on mielenkiintoinen paikka ja peli on hyvin kirjoitettu, mutta tekemistä oli kovin vähän. Kolmonen onkin Quest for Glory -sarjan huonoin osa.
Myös Larry palasi tauon jälkeen kuvioihin epäonnistuneessa viitososassa (oikeasti nelonen, mutta Al Love päätti hypätä yhden numeron yli) Leisure Suit Larry V: Passionate Patti Does a Little Undercover Work. Peli on epähauska, ylipiirretty ja ennen kaikkea tylsä. Se on yksi Sierran huonoimmista peleistä ja kannattaa jättää väliin.
Onneksi poikkeuksiakin oli. Space Quest IV: Roger Wilco and the Time Rippers todisti hiiriohjatunkin seikkailupelin voivan olla hyvä. Vaikka nelonen ei ylläkään edeltäjiensä tasolle, on se silti hauska ja varsin onnistunut seikkailu, jossa Roger hyppii ajassa pelastaakseen kotiplaneettansa Vohaulin kynsistä. Myös Colonel's Bequestista tutun Laura Bown paluu loi uskoa uuden pelimoottorin mahdollisuuksiin. Vuonna 1991 julkaistu Dagger of Amon Ra on erinomainen murhamysteeri, jossa pelaaja lukitaan yöksi museoon koko ajan harvenevan vierasjoukon kanssa. Muistiinpanoja kannattaa tehdä, sillä lopussa pelaajan tarkkuus ja huomiokyky mitataan terävillä kysymyksillä.
Alun kangertelun jälkeen hiirisysteemilläkin saatiin lopulta aikaiseksi enemmänkin kunnon pelejä. Vuonna 1992 Christy Marx palasi ja teki Robin Hoodin legendasta yhden Sierran parhaista peleistä. Conquests of Longbow: The Legend of Robin Hoodissa oli ovelia ongelmia ja Marxin tavaramerkiksi muodostuneita arvoituksia. Erityisesti peli on jäänyt mieliin loistavasta musiikistaan. Samaan aikaan julkaistu King's Quest VI: Heir Today, Gone Tomorrow kuuluu tehossa Robin Hoodin kanssa samaan luokkaan. Pelissä Daventryn perheen vesa Alexander metsästää itselleen vaimokkeen kuin isänsä ikään sarjan kakkososassa. Seikkailu on pitkä ja juuri sopivan haastava.
Gabriel Knight astuu kuvaan
Uusi vakavampi pelisuuntaus sai alkunsa, kun Jane Jensenin mestarillisesti kirjoittama Gabriel Knight: The Sins of the Fathers julkaistiin vuoden 1993 lopulla. Pelissä kaikki oli kohdallaan. Juoni oli loistava, musiikki ennenkuulumattoman hyvää, taide näyttävää ja ongelmat suorastaan kutkuttavan haastavia. Klassikko ja yksi kaikkien aikojen parhaimmista peleistä oli syntynyt. Gabriel Knightista julkaistiin myös ajan hengen mukaisest
i kalliilla rahalla tuotettu CD-versio, jossa dialogi oli ammattinäyttelijöiden puhumaa.
Gabrielin varjossa muut pelisarjat jatkoivat elämäänsä. Space Quest V: The Next Mutation oli harvinaisen osuvaa Star Trek -irvailua kun Larry taas pääsi vihdoinkin eroon Pattista ja lähti rantahotellille vikittelemään naisia. Varsinaista juonta Leisure Suit Larry: Shape Up or Slip Outissa ei ollut, mutta huumori sentään teki comebackin. Peli-iloa haittasi kuitenkin typerästi suunniteltu käyttöliittymä, joka söi kuvaruudusta lähes puolet. Samaan aikaan Al Lowe kokeili taitojaan myös Larry-sarjan ulkopuolella ja kirjoitti heikohkon lännensatiirin pikkukylän apteekkarista, joka sattuu olemaan ex-pistolero. Freddy Pharkas, Frontier Pharmacist jäi lähinnä keräilijöiden kuriositeetiksi.
Police Quest -sarja sai viimeisen seikkailuosansa vuonna 1993, kun Police Quest IV: Open Season ilmestyi. Pelisuunnittelijana ei enää ollut edellisosista tuttu Jim Walls, vaan LAPD:n entinen päällikkö Daryl F. Gates. Peli on melko yksinkertainen niin sisällöllisesti kuin ulkoisestikin.
Multimedian kirous
90-luvun puolenvälin tienoilla multimedia oli päivän sana ja tietokonepelien tekemisestä alkoi tulla yhä enemmän bisnestä. Videokuva oli CD:n yleistymisen myötä nyt kova juttu. Sierra siirtyi tuottamaan enemmän muita pelejä ja seikkailujen ilmestyminen väheni huomattavasti. Vuonna 1994 julkaistiin vielä täysin piirretty, mutta muuten totaalisen surkea King's Quest VII: The Princeless Bride, jossa puolisonhakumatkalla on tällä kertaa prinsessa Rosella. Lisäpointteja pelin huonoudesta antaa esimerkiksi se, että siinä ei ole edes kunnon musiikkia.
Ennen multimediamössön lopullista saapumista Sierra julkaisi vielä kaksi piirretyllä grafiikalla tehtyä peliä. Ensimmäinen on Quest for Glory IV: Shadows of Darkness, joka jää historiaan yhtenä kaikkien aikojen bugisimmista seikkailuista. Varsinaista tekemistä riitti silti taas pitkästä aikaa ihan mukavasti. Toinen on masentavan surkea Space Quest VI: The Spinal Frontier, josta on vaikea keksiä mitään hyvää.
Multimediakaudella pelien määrä sen kuin väheni. Jane Jensen kunnostautui vuonna 1995 tekemällä ehkä kyseisten vuosien ainoan hyvän seikkailun, Gabriel Knight II: The Beast Withinin. Surkeista näyttelijöistä huolimatta hyvin kirjoitettu tarina tempasi mukaansa ja sai oikeasti välittämään sankareista.
Sierran seikkailupohja kohdattiin samana vuonna, kun Roberta Williamsin kirjoittama kauhuviritelmä Phantasmagoria ilmestyi. Se toimitettiin ennätysmäisesti seitsemällä CD:llä ja oli lähes pelkkää videota. Mitään tekemistä pelissä ei sitten liikkuvan kuvan ja huonojen näyttelijöiden katselemisen lisäksi ollutkaan. Ihmeellisesti peli sai vielä seuraavana vuonna jatko-osan nimeltä Phantasmagoria II: A Puzzle of Flesh. Se oli hieman edeltäjäänsä parempi, mikä ei tosin ole paljon.
Loppu lähenee
Multimediakauden jälkeen Ken ja Roberta Williams laittoivat pillit pussiin ja myivät firmansa eteenpäin. Osin tästä johtuen Sierran seikkailutuotanto alkoi kuivua täysin kasaan. Vuonna 1995 ilmestyi vielä Al Lowen kirjoittama yksinkertainen Torin's Passage, mutta sen jälkeen saatiinkin elää pari vuotta ilman Sierra-seikkailua.
Larry palasi pitkältä eläkkeeltä uusin voimin vuonna 1997 pelissä Leisure Suit Larry VII: Love for Sail. Se oli mannaa odotuksessa riutuneille faneille, sillä peli on monella tapaa erinomainen. Erityisesti mieleen jää hieno musiikki ja parserin osittainen paluu. Seitsemäs osa jäi Larry-sarjan viimeiseksi ja pelihistorian kuuluisin naistenmies jätti hyvästi maailmalle (kirjaimellisesti).
Seuraavaksi päästiin vuonna 1998 nauttimaan viimeisen kerran Quest for Gloryn miekasta ja magiasta. Quest for Glory V: Dragon Fire oli kunnianhimoinen, mutta edeltäjiinsä verrattuna valitettavan valju esitys. Sankari sentään pääsi kuninkaaksi. Samana vuonna nähtiin surkea toimintaräpellys King's Quest VIII: Mask of Eternity, joka oli toteutettu kokonaan kolmiulotteisella grafiikkamoottorilla. Seikkailua pelissä ei ollut mukana nimeksikään.
Vuosituhannen päättyessä päättyi mitä ilmeisimmin myös Sierran seikkailutuotanto. Vuoden 1999 loppupuolella saatiin vielä ulos neljä vuotta teossa ollut Gabriel Knight III: Blood of the Sacred, Blood of the Damned. Jane Jensenin taidokkaasti kynäilemä seikkailu on toteutettu kokonaan 3D-grafiikalla, mikä antaa pelissä täysin uusia mahdollisuuksia. Peli on hieno lopetus Sierran pitkälle seikkailutuotannolle, jolle ei ainakaan näillä näkymin ole luvassa enää jatkoa. Tähän vaikuttaa pitkälti se, että yrityksen alkuperäinen koti Oakhurstissa suljettiin vuoden -99 kesällä ja kaikki työntekijät irtisanottiin. Näiden joukossa oli kymmeniä menneiden vuosien hiteistä vastuussa olleita ihmisiä.
Oli tulevaisuus mikä tahansa, Sierra on ja pysyy yhtenä seikkailupelien suurnimistä. Yritys käytännössä loi nykyisin seikkailuna ymmärrettävän peligenren ja toi sen suuren yleisön tietoon. Siitä ainakin minä olen heille ikuisesti kiitollinen.
Dynamixin vähän tunnetut suuruudet
Sierra osti vuonna 90 paremmin lentosimulaattoreistaan tunnetun Dynamixin, joka tuotti seuraavan parin vuoden aikana kolme erinomaista seikkailua. Näistä kaksi ensimmäistä on vapautettu freewareksi.
Rise of the Dragon
Mainio kyberpunk-seikkailu erittäin Blade Runnermaisessa hengessä. Tunnelma on paikoittelen todella onnistuneen synkkä.
Heart of China
20-luvun kiinaan sijoittuva tarina suurisuisesta lentäjä-ässästä, joka saa tehtäväkseen pelastaa teollisuusmogulin kaapatun tyttären rosvojen käsistä. Onnistunut peli, mutta ei aivan edeltäjänsä veroinen.
The Adventures of Willy Beamish
Täysin animaatioelokuvalta näyttävä peli, jossa riittää tekemistä ja pohtimista. Poikkeaa edeltäjistään siinä, että maailma ei enää ole kuvattu hahmon silmien kautta. Ehdottomasti kokeilemisen arvoinen.
