Arvosteltu: PSone
Kauhupelit ovat Capcomin Resident Evil -sarjan myötä nousseet suosituksi peligenreksi ja lajityypille on selvästi enemmän kysyntää kuin tarjontaa. Onneksi Konami tuo kuvaruudulle tuoretta verta pelillään Silent Hill.
Harry Mason, 32-vuotias kirjailija, lähtee 7-vuotiaan tyttärensä Cherylin kanssa lomailemaan syrjäiseen Silent Hillin pikkukaupunkiin. Saapuessaan perille yömyöhällä, auton ajovalot osuvat tiellä seisovaan hahmoon. Vaistomaisesti Harry yrittää väistää, mutta menettää autonsa hallinnan ja syöksyy tieltä.
Kun Harry herää, hän huomaa Cherylin kadonneen. Mies on lomaparatiisin sijasta saapunut sumuiseen, hylättyyn kaupunkiin, jossa mikään ei tunnu olevan niin kuin pitäisi. Harrylla ei ole vielä pienintäkään aavistusta siitä, millainen painajainen hänellä on edessään.
Hellcome to Silent Hill
Silent Hill on kauhupeli ja nimenomaan siinä merkityksessä kuin se ymmärretään elokuvien yhteydessä. Mukana on yliluonnollisia pahan voimia ja psykologisesti vaikuttavaa materiaalia, vaikkapa koripallokorin lävitse heitetty koiranpää keskellä idyllistä kujaa tai ala-asteen pimeässä vessassa kuuluva selittämätön lapsen itku.
Resident Evileiden ja Silent Hillin tavoissa rakentaa jännitystä on selvä ero. Silent Hill ei yritäkään säikyttää pelaajaa hengiltä tehokkailla efekteillä, vaan pelottavuus perustuu enemmänkin äärimmäisen painostavaan ja häiritsevään tunnelmaan.
Juoni ja varsinkin pelin tapa kuljettaa tarinan mukana on varsin omalaatuinen. Missään vaiheessa ei suoraan kerrota erilaisten tapahtumien syitä, annetaan vain vihjeitä ja viittauksia, joiden avulla pitää itse parhaansa mukaan koota palapelin palaset yhteen. Koko tarinan hahmottaminen onkin luultavasti pelin vaikein puzzle.
Pelissä on kiinnostavasti viisi erilaista loppuratkaisua. Vasta nähtyään ne kaikki, voi oikeastaan saada riittävästi aineksia juonen arvailuun. Jos pelin pelaa lävitse vain kerran ja huonoimmalla lopulla, on täysin mahdotonta tajuta tarinasta puoliakaan. Vaikka onnistuisikin näkemään kaikki mahdolliset päätökset, jää kysymyksiä silti auki. Tämä on varsin kiehtova tapa kertoa videopelin tarina ja rohkea temppu Konamilta.
Jännistys tiivistyy
Ensinäkemältä Silent Hill vaikuttaa Tomb Raiderin ja Resident Evilin risteytykseltä. Kamera seuraa Harrya takaapäin, kun tämä juoksee ympäri kolmiulotteista maastoa. Mausteena on myös valmiita, yleensä hyvin dramaattisia kuvakulmia ja kamera-ajoja, joihin ei itse voi vaikuttaa. Kameranappia painamalla kuvakulma siirtyy Harryn katseen mukana ja kaveri pystyy kurkistelemaan vaikkapa nurkkien taakse.
Ohjaussysteemi on sama kuin Resident Evileissä. Kun tikkua liikuttaa ylös, Harry liikkuu ruudulla aina eteenpäin riippumatta kuvakulmasta, ja kääntyy aina oikealle, kun tikkua vääntää oikealle.
Varsinainen pelaaminen on perustaltaan sitä tuttua ja turvallista tutki, ratkaise, juokse, ammu -seikkailua, jossa juoni kehittyy lyhyissä videopätkissä. Silent Hillissä pääpaino ei ole yhtä paljon ongelmien ratkaisemisessa tai toiminnassa, vaan enemmänkin tunnelmassa. Toki muutama vähän kinkkisempi ongelmakin löytyy.
Ei mikään Lara
Pelimaailmaan imeytymistä helpottaa merkittävästi se, ettei päähenkilö Harry Mason ole mikään kokenut seikkailija tai koulutettu sotilas vaan ihan tavallinen matti meikäläinen. Niinpä Harryn tähtäys on melko avutonta ja hirviöihin osuu varmasti vasta, kun ne ovat aivan lähellä. Joutuessaan piiritetyksi saattaa Harry pelästyä, eikä taistelusta tule kovin taidokkaan näköistä, tehokkuudesta puhumattakaan.
Realismia korostaa suppea, mutta uskottava asevalikoima. Silent Hillissä ei räiskitä raketinheittimillä tai singoilla, vaan vastustajista pitää selvitä arkipäiväisillä aseilla, kuten rautaputkella, kirveellä ja haulikolla. Myöskään panoksia aseisiin ei jaeta niin runsaskätisesti, että olisi varaa ampua kaikkea, mikä liikkuu. Itse asiassa monessa kohdin onkin järkevintä yrittää välttää taistelu kokonaan.
Aseiden lisäksi muita elintärkeitä tavaroita ovat taskulamppu, joka on välttämätön pimeässä eli suurimmassa osassa peliä, radio, joka kohisee aina, kun hirviöitä on lähettyvillä sekä kartta, jota ilman suunnistaminen Silent Hillin kaduilla ei onnistuisi. Kaupunki kun on ihan oikean kokoinen ja näköinen pikkukaupunki, jonka sokkeloihin voi eksyä.
Valot pois, äänet täysille
Konamin ratkaisu käyttää oikeaa 3D-ympäristöä renderoitujen taustakuvien sijaan toimii hyvin. Pienenä haittapuolena kuvaan tulevat _ onneksi harvinaiset kamerakulmasekoilut ja polygonirepeilyt. Maailma tuntuu kolmiulotteisena elävämmältä kuin kaksiulotteiset kuvat ja lisäksi se mahdollistaa hurjia kamera-ajoja, joilla on tunnelman kannalta valtava merkitys.
Itse grafiikkamoottori pyörii moitteettomasti, vaikkei se missään kohdin kovin tiukille joudukaan. Ympäristö on aina joko sumun tai pimeyden peitossa, eikä hirviöitäkään juokse ruudulla kovin monta yhtä aikaa. Muutenkin graafinen ilme on vähintään tyydyttävä, joskaan se ei häikäise. Värisyttävän tunnelmalliset ympäristöt ovat riittävän yksityiskohtaisia, jotta ne tuntuvat uskottavilta, ja valaistusefektit toimivat hyvin. Lisäksi videopätkät lomittuvat pelinkulkuun kiitettävästi ja ansaitsevat erityismaininnan komeudestaan.
Ehkä tärkein tunnelmanluoja on kuitenkin äänimaisema ja siinä Silent Hill loistaa. Varsinainen äänitausta koostuu suurimmaksi osaksi erilaisista ambient-tyylisistä suhinoista ja kohinoista, joihin sitten sekoittuu tilanteen mukaan jotain sopivaa melodiaa tai hakkaavaa pauketta. Ne luovat välillä lähes sietämättömän piinaavaa jännitettä.
Kun astuu pimeään, ruosteen ja veren värittämään sairaalahuoneeseen, alkaa yhtäkkiä radio kohista hulluna. Siitä tietää, että huoneessa on jokin. Musiikki yltyy piinaavaksi, kuuluu kolinaa ja vaikerointia, mutta taskulampun valokeilassa ei näy mitään. Juuri tällaiset kohtaukset, joissa sydän hakkaa, kämmenet hikoilevat ja hiukset nousevat pystyyn, vaikka mitään ei varsinaisesti ruudulla tapahdukaan, ovat pelin parasta antia.
Loppu lähellä
Mutta vaikka Silent Hillissä onkin aineksia ikimuistettavaan pelikokemukseen, virheetön se ei silti ole. Ensinnäkin hirviöt eivät ole samaa tasoa kuin tunnelma. Erilaisia vihollisia on liian vähän ja nekin ovat suurimmaksi osaksi hyvin tavanomaisia kammotuksia _ nahattomia koiria, lentäviä liskolintuihmisiä, laahautuvia mutantteja ja jättiläishyönteisiä.
Animointikin on melko keskinkertaista, eikä kovin pelottavaa. Niinpä meno latistuu, kun varjoista kimppuun vipeltää jokin ylikokoinen äyriäinen, kun sinne oli jo ehtinyt kuvittelemaan jotain sanoinkuvailematonta.
Selvästi suurin ongelma on kuitenkin sen pituus. Se on aivan liian lyhyt ja kokeneempi pelaa ensimmäisen kerran lävitse normaalilla vaikeustasolla vaivattomasti alle kahdeksan tunnin, nopeimmillaan sen voi selvittää alle kahdessa tunnissa. Tietenkin peliä voi keinotekoisesti hieman pitkittää valitsemalla Hard-vaikeustason, jolloin hirviöitä on enemmän ja panoksia vähemmän.
Minun kirjoissani Resident Evil 2 pysyy vielä genren kuninkaana. Kokonaisuutena se on hiotumpi ja täydellisempi kuin Silent Hill. Silti Konamille täytyy nostaa hattua ja kiittää rohkeasta pelistä, sillä se omaa paljon persoonallista viehätystä. Silent Hillissä voi kotosohvalta käsin nauttia housut tärvelevää jännitystä ilman muuta vaaraa kuin sähkölaskun kasvaminen valot päällä nukuttujen öiden takia.
89
