Jos Kauniit ja rohkeat hämmästyttää korniudellaan, showpainissa draama vedetään toiseen potenssiin. Painikehässä tunteet puretaan onneksi toisin.
Jenkkien kansallisurheilu ei ole baseball, sillä titteli kuuluu showpainille. Tiukkaan trikoomuotiin sonnustautuneet steroidihirmut selvittävät välejään painimolskilla, jossa toisiin sattuu vain vahingossa.
Urheilun sijaan showpaini muistuttaa teatteria, sillä ottelut noudattavat tiukasti ennalta sovittua käsikirjoitusta. Matseissa on enemmän juonenkäänteitä kuin Lostin kausiboksissa, ja ottelijat on selkeästi jaoteltu hyviksiin ja pahiksiin. Jos olisin kymmenvuotias, miettisin vakavissani uraa ammattipainijana.
Pellepainin peliversio ottaa lähdemateriaalinsa hyvin huomioon, sillä uhoa ja draamaa pullollaan olevat ottelut on onnistuneesti siirretty interaktiiviseen muotoon. Viha on pyhää ja vääryydet kostettava. Painijat ovat totisesti aikamme gladiaattoreita.
Jaettu peli, paras ilo
Yksinpelin kannusteeksi suunniteltu urapeli on nopeasti koluttu läpi, sillä tietokone ei laita riittävän hanakasti kampoihin. Toki pituutta saa lisää syöksymällä uudella painijalla kehään, mutta suurin osa painimaailmasta on nähty jo ensimmäisellä läpäisykerralla.
Jos pelikaveriksi saa ihmisen, peli paranee huomattavasti. Painijoiden erot korostuvat osaavissa käsissä, jolloin pienet ja vikkelät ovat myrkkyä isoille ja kömpelöille. Runsaista pelimuodoista Road to Wrestlemania ansaitsee erityismaininnan. Useamman painijan voimin pyritään kukoksi painitunkiolle, ja turpaanvedon lisäksi mukana on myös ripaus juonta. Kuudennessa kampanjassa oikeutta voi jakaa kaverin kanssa ja yhteistyöpyrähdys on lyhyydestään huolimatta eräs pelin suurimmista valopilkuista.
Ilmeikkäisiin painijoihin on uhrattu polygoni poikineen, mutta ympäristö on jätetty lapsipuolen asemaan. Lehtereillä möllöttävät palikkanaamat ovat karmean näköisiä eikä kehän ulkopuolelta löydy yksityiskohtia. Grafiikka on myös yllättävän raskasta, sillä peli nykii ja paukkuu, jos kehästä eksyy liian kauas.
Painijoiden erikoisliikkeet näyttävät komeilta ja iskusarjat tummentavat läskiä munakkaiden äänitehosteiden säestäminä. Valitettavasti trikoosankareiden liikemallinnus on jäänyt vain iskusarjojen tasolle, sillä kehässä kankeasti tepasteleva lihaskimppu näyttää visiiriä vaille Robocopilta.
Painimatsin voittaminen käy työstä, sillä pelkkä nopea selätys saa harvoin yleisön innostumaan. Vastustajaa pitää ivata, murjoa, heitellä ja potkia mahdollisimman monipuolisesti, jotta kansa saa leipänsä ja sirkushuvinsa. Erityisen tärkeää tämä on urapelissä. Ottelut pisteytetään tähdillä ja viiden tähden huippusuoritus vaatii jännittävää, teknistä ja erittäin brutaalia painia. Jos vastustaja tuupertuu liian nopeasti, tähtisaalis jää laihaksi. Huonon matsin saattaa joutua uusimaan, jos tavoitteena on saada mestaruusvyö koristamaan takanreunusta.
Näpyttämiseen perustuvien kombojen sijaan painikehässä vastustaja murjotaan sairaalakuntoon analogisauvojen ja hartianappien yhteistyöllä. Systeemi toimii pienen totuttelun jälkeen hyvin, ja pitkien iskusarjojen ketjutus on ilahduttavan helppoa. Tekkeniin tottunut saattaa aluksi älähtää yksinkertaisia kontrolleja.
Älä uhoa, kaljamaha
Toimivassa ohjauksessa on pari hermoja kiristävää poikkeusta. Jos haluaa heittää vastustajaa pöydällä, painija pitää ohjata millilleen oikeaan kohtaan ennen kuin esineen saa edes käsiinsä. Pöydän ääressä nyhertäessä tekoäly ehtii yleensä apajille ensin, ja oma jamppa ottaakin lukua Ikean ruokailuryhmä niskassaan.
Jos kehässä on enemmän kuin kaksi painijaa, ongelmia syntyy varmasti. Rintamasuunnan vaihtaminen on vaikeaa ja välillä vastustaja ui liiveihin takakautta. Lisäksi painija lukittuu vain yhteen vastapeluriin kerrallaan, joten tiimimatseissa lottologiikalla toimiva kohdevalitsin nostaa verenpainetta.
Peli pysähtyy latailemaan usein ja varsinkin ottelua edeltävissä painijoiden esittelypätkissä v-käyrä kasvaa. Aluksi pyrotekniikan kyllästämät pullistelusessiot hauskuuttavat tahattomalla komiikallaan, mutta minua ei kiinnosta katsoa kymmenettä kertaa Undertakerin silmienpyörittelyä. Varsinkin, kun sitä seuraa taas hitaasti kasvava latauspalkki. Onneksi riittävän monta kohtaa skippaamalla peli tajuaa jo itsekin ehdottaa, että kytkettäisiinkö esittelypätkät pois käytöstä?
Pienellä silottelulla Smäkkis toimisi huomattavasti paremmin, mutta eniten pakkelia kaivattaisiin tekoälyyn ja kontrolleihin. Muuten perusteet ovat kunnossa. Tosin niinhän asia on ollut jo vuosia.
82
