Tenniskausi on parhaimmillaan. Namcon ansiosta edes sateen varalle ei tarvitse kehittää vaihtoehtoisia harrastuksia.

Tennis on maailmalla hävyttömän suosittua, ja Suomessakin, kiitos Jarkolle, edes hitusen. Siksi jaksan ihmetellä, kuinka vähän kunnon tennispelejä ilmestyy. Todella hyviä on vain muutama, viimeisimpinä Top Spin ja Virtua Tennikset, mutta ne jokainen lajin ystävä on jo tahkonnut puhki.

Smash Court Tennis Pro Tournament 2 on puitteiltaan perinteikäs. Pelivaihtoehdot ovat arcade, näytösottelu, uramoodi ja tylsääkin tylsempi haaste, joka koostuu uratilassa tutuksi tulevista harjoitustehtävistä. Haasteesta avautuu pelikortteja ja muita palkintoja, mikäli sellaisten kerääminen kiinnostaa. Etualalle lukittuva kuvakulma on bonuksista hyödyllisimpiä, mutta suurin osa palkinnoista ovat täysin turhia.

Tie huipulle

Smash Courtin uramoodi on mainio tuttavuus. Paitsi että käyttöliittymä on hyvin suunniteltu, tilastopuoli kunnossa ja latailu minimissään, noudattaa ranking oikeita sääntöjä.

Sen sijaan että (säännönmukaisesti rumista) pärstän- ja ruhonosista luodun tennispersoonan sijoitus listalla nousisi 250 pykälää voittamalla kaikki kisat, lasketaan pisteitä vuoden sykleissä. Jäin pitkäksi aikaa satasen kieppeille keikkumaan, koska kärkimiehet olivat vielä liian kovia ja jämäturnausten voitoista saamani pisteet vaihtuivat suunnilleen samoihin pisteisiin ja varhaisiin karsiutumisiin isoista turnauksista.

Menestyksestä ja harjoittelusta saa kokemusta, jonka voi sijoittaa fyysisiin ominaisuuksiin ja lyöntitaitoihin. Pelaajastaan voi harkintansa mukaan kehittää joko spesialistin tai kaikessa pätevän. Vaikka panostin rankasti kestävyyteen, turnaukset kuluttivat miekkoseni loppuun. Vastustajat sen sijaan olivat kierroksesta riippumatta suihkunraikkaita, koska epäreilut tietokonepelaajat popsivat piristeitä.

Harjoitukset ovat ylihelppoja ja puisevia, mutta niistä saakin ensimmäisen läpäisyn jälkeen vain puolet kokemuksesta. Suurin osa kokemuspotista kertyy kiertueelta.

Turnausten läpikäymiseen on kaksi tapaa. Ottelut voi pelata normaalisti pisteistä tai tehtäviin perustuvina. Tehtäväpohjaisessa tyylissä on tavoite, esimerkiksi ässäsyöttö, ja kun sen klaaraa, kilahtaa pelin voitto tilille. Voitto ilman läpisyöttöä kelpaa myös, mutta silloin ei saa kokemusta.

Tehtäväpohjaisuus on hauska idea, mutta sillä on varjopuolensa. Monet tehtävät ovat kerrasta poikki tyylisiä, jolloin esimerkiksi tilanteessa 40#0 on pidettävä vastustaja nollilla. Koska vain käännekohdat pelataan, saattaa erän tai jopa ottelun menettää yhden epäonnisen pallon perusteella tai jopa puhtaasti tuurilla pelaamatta peliäkään. Systeemi on mielenkiintoinen ja käytin sitä alusta alkaen.

Hikeä ja kyyneleitä

Smash Courtin tekninen toteutus on siisti. Grafiikka on hyvää ja animaatio sulavaa, mitä nyt juoksu ajoin lievästi töksähtelee. Illuusio tenniksestä syntyy kepeästi, ja alustojen vaihtelevat ominaisuudet välittyvät hyvin sekä visuaalisesti että kontrollien välityksellä.

Ylä- ja alakierteelle, matalalle mäiskäykselle sekä koholyönnille/stopparille on kullekin oma nappinsa, ja mitä paremmin lyönnin ajoittaa, sitä lujemmin ja tarkemmin se mailasta irtoaa. Ratkaisu on toimiva ja ennen kaikkea sopivan haasteellinen.

Smash Courtin kriittinen heikkous piilee pelaajien ulottuvuudessa. Pelaajat eivät suostu heittäytymään, mistä kärsii etenkin otteluiden näyttävyys. Pelaajat eivät myöskään kurota kunnolla: massalla voi tunnetusti liukua vaikka kuinka ja ronskistakin kirmauksesta pystyy palloa hosumaan edes jotenkin. Smash Courtin säälittävät laiskurit eivät uskalla heittää kroppaansa kunnolla peliin.

Äänistä en keksi pahaa sanottavaa, kunhan kääntää järkyttävän hissimusiikin pois. Kentällä yleisö elää mukana, ja voipa jollain röyhkimyksellä soida kännykkäkin. Yleensä katsomosta kaikuvat muutamat samat kiljahdukset uudestaan ja uudestaan.

Pikkuvikoineen Smash Court Tennis Pro Tournament 2 on harkitsemisen arvoinen tuttavuus. Yksin pelaavaa uramoodi jaksaa viihdyttää pitkään.