Jos Khanista tulee ensimmäisenä mieleen Olli Saksasta, Star Trek Legacy on väärä peli.
Trekkie on enemmän kuin pelkkä Star Trekin vannoutunut katsoja. Trekkiyteen kuuluu Spock-korvia, teknisiä manuaaleja, voittaisiko Tähtihävittäjä Enterprisen -väittelyitä (ei muuten voittaisi), salaisia kädenpuristuksia ja kohtuuttomat määrät turhaa nippelitietoa. Paatunein trekkie puhuu sujuvaa klingonia ja sisustaa olohuoneensa Enterprisen komentosillan näköiseksi. Trekkiyteen kuuluu osaltaan se, että sietokynnys huonoja Star Trek -pelejä kohtaan on poikkeuksellisen korkea. Ilman trekkieitä ei olisi pelejä kuten Star Trek Legacy.
Minun nimeni on Tuomas ja minä olen trekkie.
Staroja Trekissä
Star Trek Legacy nivoo yhteen viiden eri kapteenin kohtalot kolmelta eri Trek-aikakaudelta. Trekkie ei voi olla tuntematta historian siipien havinaa, kun Kirk, Picard, Sisko, Janeway ja Enterprise-sarjan Archer replikoivat samassa pelissä tutuilla äänillään. Jos ikä painoi Kirkiä esittävää William Shatneria (s. 1931) jo ammoisissa Star Trek -elokuvissa, niin Legacyssä hän kuulostaa… suorastaan… geriatriselta.
Legacyn tarinassa vedetään loogiselta tuntuvaa yhtäläisyysmerkkiä V’gerin ja borgien välille. Trekkien kannalta tällaiset linjanvedot ovat kieltämättä kutkuttavia, jos eivät ennen kuulumattomia.
Nimekkäästä ääninäyttelystä on syytä nauttia koko rahalla, sillä pahat kielet väittävät, että puolet Legacyn budjetista tuhlattiin tv-tähtien liksoihin. Kun vajavainen tuotantobudjetti yhdistetään vähälahjaiseen tekijätiimiin ja joustamattomaan julkaisuaikatauluun – pelin piti valmistua Star Trekin 40-vuotispäiväksi marraskuussa – on perusteltua todeta, ettei Legacy syntynyt onnellisten tähtien alla. Legacy olisi voinut olla jotain todella hienoa, mutta näillä eväillä lopputulos ei voi olla muuta kuin kompromissejä ja periaatteista tinkimistä.
Näin siis paperilla. Käytännössä juoni nautitaan säästöliekillä lämmitettynä suoraan purkista. Välinäytökset ovat kömpelöitä ja nojaavat yksinomaan kovan rahan ääninäyttelyyn – kuvallinen anti on pelkkää tähtilaivojen ja -sumujen tarkkailua. On pöyristyttävää, kuinka Legacyssä ei nähdä ensimmäistäkään ihmishahmoa. Vasta pelin lisämateriaali muuttaa juonen ymmärrettäväksi, sillä siinä on raakavedokset tekemättä jääneistä välivideoista.
Loputon sota
Star Trek Legacy on viidentoista tehtävän mittainen sotaretki, josta on suoriuduttava neljän tähtilaivan iskuosastolla. Pääalus on aikakaudesta riippumatta aina Enterprise, mutta muut laivat saa valita itse, mikä on kieltämättä vinkeää. Laivat ansaitaan tehtävien suorittamisesta ansaittavalla prestiisillä. Constellation-luokan paraatialus on astetta kalliimpi hankinta kuin lähinnä fotonitorpedojen sylkemiseen kelpaava Miranda. Kalusto vanhenee nopeasti, ja ymmärtäähän sen, ettei alkuperäisen sarjan vehkeillä pärjää enää uuden sukupolven mittelöissä.
Vaikeustaso on säädetty vinksalleen, sillä vaikeimmat tehtävät osuvat pelin alkupuoliskolle. Alun Enterprise-vaihe jätti minut muutenkin kylmäksi, sillä Enterprise on ainoa Trek-sarja, joka minulta on jäänyt näkemättä. Viimeisissä tehtävissä vasta nautintoa piisasikin, kun sain himoitsemani USS Defiantin, Tähtilaivaston päheimmän sotalaivan. Ketteryyttä, sitkeyttä ja pulssivaiheisten ylivertaista tulivoimaa samassa paketissa – nam!
On sääli, että Legacy ei ole omaksunut laajasta lähdemateriaalistaan muuta kuin vaiheisten käryn. Romulaanien, klingonien ja borgien aluksia tuhotaan tolkuttomat määrät, kaikki muu on pelkkää kulissia. Mikä pahinta, taistelu ei ole edes erityisen hienostunutta, sillä omia laivoja on hyvin vaivalloista komentaa tekemään muuta kuin hyökkäämään saman aluksen kimppuun. Suojat alas, runko seulaksi ja seuraavan kimppuun, siihen kiteytyy pelin henki.
Raivostuttavaksi Legacy muuttuu, kun kankea käyttöliittymä ryhtyy aktiivisesti vastustamaan pelaajan tahtoa. Miksi et ammu? Miksi käännyt väärään suuntaan? Miksi et käynnistä poimuajoa? Kapteenilla riittää ihmeteltävää. Tarkimmissa manöövereissä laivaa on pakko ohjata käsin, sillä jos johonkin Legacyssa voi luottaa, se on tekoälyn odottamaton temppuilu. Ihan muuten vinkkinä: poimuajo koko alusryhmälle onnistuu vain taktiselta kartalta käskettynä.
Silloin harvoin, kun peli suostuu oikuttelematta toimimaan (kaatumatta ja pelaajia pudottamatta), Live-moninpeli on ihan perusviihdyttävää. Ihmisvastustajilla on ikävä tapa paeta ikävyyksiä poimuajolla, mikä tuo nettitaistoihin epätoivottua takaa-ajon makua. Taktisen syvyyden puute ei ole moninpelille eduksi. Pelit-lehden virallinen pyyhesetti lähtee kuitenkin Legacyn kusten juostulle PC-versiolle, mikä on armottoman huono Xbox 360 -porttaus. PC:llä peli pyörii jähmeästi ja sen konsoliperäiset kontrollit ovat täysin luonnottomat.
Star Trek Legacy ei ole erityisen hyvä peli. Se toimii turhauttavan konstikkaasti, sen graafinen taso onnahtelee ja Star Trekin yleisinhimillinen sanoma typistyy pelkäksi sotatehtävien sarjatuleksi. Legacy ei ole Star Trekiä, kuten me sen tunnemme, mutta silti viihdyin sen parissa. Syykin on selvä, sillä trekkie pelaisi vaikka Star Trek Tetristä, jossa palikoiden tilalla olisi erimuotoisia tähtilaivoja.
72
