www.starcraft2.com
On aika kaivaa naftaliinista energiaterät ja pilkkoa zergejä!
Blizzardin kauan odotettu reaaliaikastrategian kakkososa ei betan perusteella yritä millään lailla peitellä todellista luonnettaan. Se on käytännössä grafiikkapäivitetty ja hiottu versio vuonna 1998 julkaistusta Starcraftista. Jo alkumenun musiikit aiheuttivat aikamoisen nostalgiatripin. Tervetuloa kotiin!
Moninpelibeta starttasi helmikuun puolessavälissä lähinnä hc-veteraanien voimin. Vaikka Blizzard on pikku hiljaa jakanut beta-avaimia laajemmalle yleisölle, on selvää, ketkä määräävät matsien kulun. Vanhat konkarit mätkivät turpaan heti kättelyssä niin että Mäkisen pojan runsas pääkarvoitus oli hellänä. Pannaan parin viikon etumatkan piikkiin. Rehellisesti sanoen, vaikka aikoinaan tuli tahkottua ykkösosaa aika reippaastikin, en ikinä sisäistänyt harkkore-mätsäämisen vaatimaa optimointia ja hienosäätöä.
Uudelle pelaajalle annetaan loiva lasku viiden lämmittelymatsin muodossa. Tempo on verkkainen ja kulkureitit tukikohtiin on suojattu tuhottavilla esteillä, jotta betan aloittanut pääsee rauhassa totuttelemaan. Viidessä matsissa ehtii vähän sisäistää rotuja, ennen kuin kirmataan laitumelle isojen poikien seuraan. Kirjoitushetkellä betan pelimuotoina toimivat 1v1, 2v2 ja kaikki vastaan kaikki. Karttoja on mukana kourallinen.
Lisää yliherroja
Kakkosesta löytyy paljon uusia tuttavuuksia yksiköiden puolella, mutta osa on tuttuja ensimmäisestä osasta. Terranien mariinit, proto-ossien zealotit sekä zergien zerglingit ja hydraliskit ovat edelleen peruskulutustavaraa. Isommista järkäleistä tuttuja ovat battlecruiserit ja carrierit. Uusista vermeistä mainittakoon terranien möhkälemäinen julmaa tuhoa kylvävä mechi Thor, protossien korkeuseroista viis veisaava Colossus-kävelijä sekä zergien zerglingeistä mutatoituvat banelingit, jotka kamikaze-yksikköinä tekevät todella rumaa jälkeä mihin tahansa puolustukseen.
Pelimekaniikkaan on lisätty pieniä jippoja, jotka korostavat jo entuudestaan erilaisten rotujen eroja. Muun muassa zergit saavat lisävauhtia creepin eli rakennusalueensa päällä, sekä protosseilla että terraneilla on päärakennuksissa latautuva erikoisenergia, joilla protot voivat nopeuttaa minkä tahansa rakennuksen toimintaa 20 sekunniksi, kun maalainen voi kutsua järeämpiä mineraalipuimureita tietyksi ajaksi kentälle.
Graafisesti Starcraft noudattaa edelleen samanlaista tyyliä kuin 12 vuotta sitten, jopa alareunan valikko on pysynyt lähestulkoon koskemattomana. Vanhat yksiköt ja rakennukset tunnistaa välittömästi. Maailma on värikäs ja täynnä yksityiskohtia, esimerkiksi protossien stargateissa näkyy rakentumassa oleva yksikkö ja zergeillä muhivissa rakennuksissa uiskentelee ötökänsikiö. Äänipuoli on taattua Blizzard-laatua, jossa erinomainen musiikki loistaa. Betan alla uudistettu Battle.net toimii hyvin ja matseja löytää todella nopeaan tahtiin.
Zergling rrrrush
Tasapainoa on hierottu, ja se näkyy, sillä tässä vaiheessa yhdelläkään kolmesta rodusta ei tunnu olevan yliotetta toisiin nähden. Fokus on pidetty todella lähellä, minkä ansiosta hereillä täytyy olla koko ajan ja taktiikkaansa on mietittävä tarkkaan. Uudistuksena 12 yksikön komentamismahdollisuudesta on luovuttu. Muutos avaa mahdollisuuden kunnon massahyökkäyksille, sillä se vähentää hieman nysväämistä ja jättää enemmän aikaa muulle mikromanageroinnille.
Kauan kehityksen alla ollut Starcraft 2 onnistuu ainakin moninpelissä tavoitteessaan: se on todella hauskaa ja koukuttavaa pelattavaa. Alun jatkuvasta turpasaunasta huolimatta matseja jaksoi pelata ilman veren makua suussa. Betan pitäisi jatkua vielä useamman kuukauden ja Blizzard on luvannut isoa sisältöpäivitystä ennen testauksen loppua.
Moni voisi syyttää Blizzardia varman päälle pelaamisesta, mutta miksi korjata jotain, mikä ei ole rikki? Varsinkin korealaiset pelaajamassat varmasti toivottavat lempipelinsä uuden inkarnaation avosylin vastaan.
Kirjoitus on luettavissa pelit.fi:ssä 4.5.2010.
Jussi Ahlroth kirjoitti maaliskuun 19. päivän Hesarissa siitä, miten pelitalot yrittävät vaikuttaa pelijournalismiin, ja haastatteli juttua varten myös minua. Juttu kuului sarjaan, jossa on jo aikaisemmin käsitelty mm. julkkishaastatteluja ja elokuvajournalismia.
Ei jutussa sinänsä mitään vikaa tai virheitä ollut, mutta siitä sai sen kuvan, että pelitoimittajia viedään kuin pässiä narussa. Kärjistäminen tietenkin kuuluu tietyntyyppisen sensaatiojournalismin perusperiaatteisiin, mutta ei se nyt ihan niin mene. Ainakaan meillä.
Jos tekisin diilin kaikkien pelitalojen kanssa, jotka minulle soittavat, meillä olisi joka lehdessä viisi kantta ja pelkkiä 8-sivuisia hypejuttuja. Joka sivulla lukisi ”yksinoikeudella” ja ”vain meillä”. Rahaa näissä diileissä ei liiku, vaikka Ahlroth niin antoikin ymmärtää. Tai ei sitä ainakaan minulle ole tarjottu.
Pelilehtien on pakko mennä markkinoiden mukana, mutta pelijournalismi ja ammattitaito on sitä, että löydetään tasapaino lehden sisällön suhteen. Me emme suostu tekemään niitä kahdeksan sivun sopimuksia, emmekä suostu myymään kanttamme peliä näkemättä. Emme kuitenkaan mitenkään pysty myöskään nirppanokkaisesti sanomaan aina ei. Meidän täytyy osata ennakoida, mistä lukijamme haluavat lukea ja mikä kansi myy. Lehteä tehdään kuitenkin lukijoille, ei pelitaloille.
Periaatteemme on tehdä arvostelu silloin, kun peli on kaupoissa, jolloin pystymme palvelemaan lukijoita parhaiten. Mielestämme on typerää arvostella peliä, jota ei vielä saa mistään moneen kuukauteen.
Aikaisemmin peliennakkomme olivat puolen sivun mittaisia. Maailma kuitenkin muuttuu ja lukijoiden – ei pelitalojen – toivomuksesta pidensimme ennakkojuttujamme pariin sivuun, teemmepä jopa joskus silloin tällöin ennakosta kannen. Se on kuitenkin silloin täysin harkittua: miksi panisimme kanteen pelin, josta kukaan ei ole vielä kuullut ja josta on käytettävissä pari ”exclusiivista” kuvaa? Se ei palvele lukijoitamme eikä meitä. Sen sijaan paljon puhuttu ja odotettu peli herättää yleensä myös lukijoitten mielenkiinnon, niin kuin esimerkiksi vuosi sitten vuoden parhaaksi peliksi valitun Falloutin jatko-osa maaliskuun kannessa.
Peliennakkoja tehdään yleensä matkustamalla lehdistötilaisuuteen. Valitsemme matkat niin, että pääsemme itse pelaamaan peliä, emmekä lähde pelkille puffimatkoille. Me emme yksinkertaisesti ehdi, eikä meidän mielestämme parin päivän hupimatka Firenzeen ole mikään syy pakata laukkuja. Meillä on kiire tehdä sitä journalismia, jota ei kuulemma ole.
Pelit on aina ollut oman tiensä kulkija, joka käsittelee myös pelejä, joita muut eivät käsittele. Me kaivamme esiin simulaatioita tai itäeurooppalaisia strategiapelejä, jotka ovat muitten pelilehtien mielestä käsittämätöntä sontaa, ja peräti pidämme niistä. Me kirjoitamme historiikkejä ja henkilökuvia, ja säännöllisin väliajoin tutkimme niin Suomen kuin ulkomaiden pelimarkkinoita myös siltä ikävältä eli rahapuolelta. Me teemme isoja juttuja siitä, mitä tapahtuu Suomen pelimarkkinoilla niin suomalaisten pelitalojen kuin kuluttajien puolella. Me käsittelemme koulutusta ja tutkimusta, ja teemme erilaisia markkinakatsauksia. Mitä muuta tämä on kuin sitä olematonta pelijournalismia?
Hyvä tutkija Tanja Sihvonen, ole hyvä ja näytä minulle, missä kohtaa Pelit-lehdessä ”on journalismin tulevaisuus: Raha liikkuu, hyvät bileet oli, tässä on kuvamatskua.”
Vai onko Pelit jäänyt tutkimuksesi ulkopuolelle?
