Starship Troopers: Terran Ascendancy (PC) – Eskarin jermut elämysretkellä

Eskarin jermut elämysretkellä

2087-iso3.jpg

Harvemmin jää pelistä ensimmäiseksi mieleen äänet. Vielä harvemmin äänistä ääninäyttelijät. Ja vielä sitäkin harvemmin huonona muistona.

Hasbron Starship Troopers onnistuu ryssimään totaalisesti yhden 1990-luvun elokuvahistorian hersyvimmistä nihilistis-fasistisista militaristisatiireista. Ja tekee sen vielä melko uskomattomalla tavalla: kääntäen koko verikekkerit muka lapsille suunnatuksi sliipatuksi piirrosviihteeksi. Starship Troopersin armeijassa on hauskaa kuin rippileirillä. Starship Troopersin armeijassa kessu sanoo "ole hyvä". Starship Troopersin armeijassa ei roisku veri, ei suolenpätkät lentele, eikä ketään oikeasti satu.

"Hei, eihän sen näin pitänyt mennä!", huutavat kuorossa sekä Heinlein että Verhoeven, joista toinen kääntyy haudassaan, ja toinen sovittaa sinne vasenta jalkaansa akuutin angina pectoriksen kourissa.

Kevyttä ja mautonta

Päällisin puolin Starship Troopers: Terran Ascendencyn idea on parempi kuin hyvä. Australialainen Bluetongue on ottanut graafisen tyylin ja vinkeät ötökät elokuvasta ja ryydittänyt niitä Heinleinin alkuperäisillä power armoreilla ja futuristisella aseistuksella.

Minkä alunperin piti olla joko ensimmäisestä tai kolmannesta persoonasta kuvattu jalkaväen ryhmänjohtosimu Terra Novan tyyliin, on nyttemmin vääntynyt taktiseksi reaaliaikakevytnaksutteluksi. Pelaaja johtaa komppanianpäällikkönä tusinasta pariinkymmeneen miestä ötököiden riivaamien planeetoiden halki. Meininki on hiukan samanlaista kuin Mythissä, mutta ympäristö on scifiä ja toiminta keskittyy vain yhden komppanian (plutoonan, kuten jenkeissä on tapana sanoa) ympärille.

Mechapeleistä tai UFO:sta on lainattu solttujen varustelu erilaisilla aseilla, tehopanssareilla ja toinen toistaan hyödyttömämmillä teknisillä ihmevipstaakeilla. Ikävä kyllä Bluetongue on jättänyt esikuvista lainaamatta kokonaan niiden hyvät puolet, eikä pelissä ole minkäänlaista taktista syvyyttä.

2087-iso2.jpg

Vibaa punttiin

Vaikka peli lainaakin koko visuaalisen ilmeensä Verhoevenin elokuvasta, tippaakaan ei ole jäljellä sen satiirista ja isojen poikien hurtista korkkarimeiningistä. Terran Federaation MI:t (Mobile Infantry), ötökät, alukset ja maisemat ovat sen sijaan suoraan valkokankaalta. Ja kauniisti ovatkin.

Tähän on saatu saumattomasti pultattua mukaan Heinleinin alkuperäiset tehopanssarit, vauhtihaarniskat tai miksi sitä haluaakin power armorin letkeästi kääntää kun Nykysuomen sanakirjasta ei ole apua. Elokuvan tapahtumia myötäillään uskollisesti Klendathun ensimmäisen suuren ötökkärähinän aikana, mutta se on onneksi vain muutaman tehtävän prologi varsinaiselle pelille. Panssarit kehittyvät Heinlein-tasolle myöhemmin sodassa, eikä kirjan ja elokuvan tekniikan naittamista olisi voinut juuri sujuvammin toteuttaa.

Siihen sujuvuus loppuukin. Edessä on tyystin lineaarinen 20 tehtävän kampanja, joka on pyristeltävä läpi noin kahdella tiulla solttuja. Vaikka lisää tulee satunnaisesti pelastustehtävistä, federaation armeija ei tunnu tuntevan käsitettä täydennysmiehet - edes peruskoulutetut täydennysmiehet. Tässä on Starship Troopersin eka paha moka.

Koska heput saavat kokemuspisteitä ja siten ylennyksiä joka tehtävän jälkeen, he myös saavat oikeuden kantaa parempia aseita ja ennen kaikkea myöhemmissä tehtävissä elossapysymisen kannalta välttämättömiä tehopanssareita. Nollaexpin mortti ei saa kantaa päällään mitään muuta kuin smurffipukua ja taistelee suurin piirtein yhtä tehokkaasti kuin suohon sotkettu Riitaoja. Eli kokematon alokas on ötökänruokaa heti ensimmäisessä käsikähmässä. Jos joku kokeneemmista soltuista panssareineen kyykkää, se on hasta la vista ja savea peliin, baby.

Turhaa taktikointia

Koko pelin rakenne ja pärjäämisen idea perustuu siihen, että tehtävät saa läpi niin, ettei kukaan vahingossakaan kuole. Ja se on hiukka vaikeaa, kun useimmiten äärimmäisen turhauttavia ympärisämpärisjuoksemistehtäviä ei voi tallentaa niin mitenkään.

Sinänsä tehtävissä ei ole mitään vikaa. Niissä kaikissa on useampia ja tehtävän aikana vaihtuvia tavoitteita, eikä mielikuvitusta ole säästelty. Oikeaoppiseen tapaan juoni kulkee myös tehtävän aikana, ja sitä siivittävät pelienginellä toteutetut välinäytökset ja radiopulinat esikunnasta.

Tässä piilee myös Troopersin toinen paha moka. Koska se kuitenkin yrittää olla jonkinlainen taktista suunnittelua suosiva ajattelijan peli, kunnon leffameiningin tapaan alati yllättävästi muuttuvat tilanteet tekevät kaikista taistelusuunnitelmista hyödyttömiä. Plutoonan voi jakaa vaikka kuinka moneen eri ryhmään ja laittaa osan hienostuneesti tiedustelemaan ja osan tulitukeen. Ja vielä määritellä joka porukalle omat komeat taktisesti pätevät muodostelmansa.

Mutta millään ei ole loppujen lopuksi väliä. Parhaiten pärjää, jos pitää kaikki samassa porukassa mahdollisimman supussa, jyrää eteenpäin ja toivoo, ettei juuri se suojeltava heppu tai lääkintämies jää muodostelman arimpaan kärkeen, minne peli järjestään ne laittaa ihan kiusallaan.

Kun lähes joka tehtävä on rakennettu niin, että ensimmäiset puoli tuntia ovat turhaa sunnuntaikävelyä ja tosi rähinä alkaa vasta tunnin täyttyessä, alkaa todella tehdä mieli viritellä plasmatykkiä pelisuunnittelijan suuntaan.

Vielä kerran, lapset, tunteella

Ilman tahallaan pitkästyttäviä tehtäviä ja tallennusmahdollisuuden puutetta, Starship Troopers olisi vallan herkku peli. Ryhmän jyrätessä sulavalla 3D-animoinnillaan eespäin messevässä maastossa ja lahdatessa ötöjä tulee ajoittain vallan hurmiollinen fiilis, vaikka raadollisemmat efektit ja sotilaiden kiroilu ja surkea parkuna on sensuroitu. Pientä paniikinpoikastakin saadaan silloin tällöin loppupuolen matseissa leffan tapaan kehiin kun joka puolelta bugittaa ja rynkky laulaa. Varsinkin jättimäisen happoa syöksevän tankkiötön yllättävä morjenstus maan uumenista on aina yhtä järisyttävä kokemus.

Mutta visuaalisten ja muiden niin sanotusti pinnallisten peliherkkujen joukkoon kuuluu myös eräs, joka onnistuu tuhoamaan fiilikset totaalisesti. Pelin ääninäyttely ei ole suinkaan huonosti näyteltyä. Se noudattaa erinomaisesti lasten sunnuntaipiirrettyjen dialogia ja äänenpainoja. Karski luutnantti käskee plutoonan muotoon vapaasti suomennettuna: "No niin lapset, otetaanpas muodostelma", samalla äänensävyllä millä miesopettaja puhuu esikoululaisille. Pelastustehtävissä mairean ylinäytellyn "THANK YOU:n" kuullessaan tekee mieli ampua jätkät niille sijoilleen.

Syy tähän katastrofiin on selvä: Hasbro ja näillä näpyttimin jenkkitelevisiossa alkava kakaroiden (!) Starship Troopers -piirrossarja, josta kaavaillaan jotain futuristista G.I. Joeta oheiskrääsineen. Jollaiseksi nyt tekniikaltaan ja taiteeltaan mainio peli on päätynyt.

Ironista kyllä, tällaisena Starship Troopersia ei voi suositella lapsille. Jos se antaisi edes viitteellisesti realistisen raa'an kuvan sodasta, lätkäisisin ikärajaksi kahdeksan. Mutta tämmöistä sotaa hauskana seikkailuretkenä ei ilkeä tyrkätä kakaralle, ellei kasvatus ole hyvin vakaalla pohjalla. Kuten on, kiitos vain. Kahdeksanvuotias tyttölapsi suoriutuu Starship Troopersin sujuvasta ja intuitiivisesta käyttöliittymästä mainiosti. 2087-iso1.jpg

72