Mitä yhteistä on Amigalla ja State of Emergency kakkosella? Molemmilla on hyväuskoisia firmoja peräkanaa kaatava kuoleman kosketus.

Harvan pelin tie kaupan hyllyyn on niin kivikkoinen, kuin State of Emergency 2:lla. Projekti alkoi jo vuonna 2003 ensimmäisen osan tehneen VIS Interactiven toimesta. Firma ajautui konkurssiin ja päätyi Bam Entertainmentin käsiin. Uusi putiikki joutui saman kovan kohtalon uhriksi. DC Studios osti pelin konkurssipesästä viimeistelyä varten. State of Emergency 2 saatiin lopulta valmiiksi, mutta työstä vastannut DC Studiosin skottiosasto suljettiin.

Jossain mutkikkaan matkan varrella State of Emergencyn luonne ja rakenne muuttuivat. Ensimmäinen maailmaa hallitsevien megayritysten vastainen kansannousu oli vauhdikasta mellakointia, joukkomätkintää ja räiskintää vapaamuotoisessa ympäristössä. Eloisaa tunnelmaa luovia siviilejä pyöri jaloissa sadoittain. Jatko-osa hylkää vapaavalintaiset tehtävät, mätkinnän ja osittain siviililaumat.

Mitä DC Studios ja kumppanit sitten tuovat menetysten tilalle? Luotisuoran pelastetaan maailma Empyreonin mielenhallintahuumelta -juonen, läjäpäin ennalta käsikirjoitettuja kohtauksia, lisää räiskintää ja ajoneuvoja. Kuumassa lyijyssä ja raskaan raudan rytinässä ei ole mitään pahaa, mutta tarkkaan käsikirjoitetuissa tapahtumissa on aina omat sudenkuoppansa.

Juoni unohtaa liian usein, että satojen ihmisten vapaamuotoiset joukkokohtaukset ovat State of Emergencyn vahvin osa-alue. Viattomien siviilien ja raskaasti aseistautuneiden mellakkapoliisien huikea sekamelska vaimennetaan joka toisen mutkan jälkeen umpitylsäksi putkiräiskinnäksi vielä tylsemmissä tunneleissa.

Kaiken huipuksi osa raiteilla rullaavista kohtauksista on pelkkää kärsimystä. Etenkin kiipeilyköyden varassa talon seinää pitkin matelevan Libran edesottamukset polttavat päreitä ennatystahtiin. Kiipeily (lue: kiipeli) -kohtauksissa suojaton sankari nyhjää eteenpäin ikkunoista ampuvien korporaatiokyttien ristitulessa. Olo on kuin teuraalle kiskotulla pässillä - mennään tuskaisesti määkyen eteenpäin, kun ei muutakaan voi.

Tökkivät tykit

Periaatteessa lupaavat ajoneuvot pilataan ääliömäisillä kontrolleilla. Tankit ja rakettivaunut etenevät ainoastaan tykkitornin osoittamaan suuntaan. Mitä iloa koko tykkitornista on, jos sivulle ampuminen ja liikkuminen ei onnistu samaan aikaan? Olen vuosikaudet vääntänyt erilaisissa ajomäiskeissä runkoa ja tornia erikseen, joten älyttömään systeemiin oli vaikea tottua. Pikaveneissä ja yllättäen helikoptereissa on enemmän aidon menon ja meiningin tuntua.

Viimeinen niitti arkkuun on perinteinen vasta tehtävän lopussa -konsolitallennus. State of Emergency 2:ssa on suhteellisen runsaasti tarkituspisteitä, mutta se ei vielä riitä. Ulkoa opettelua edellyttäviä junnauspaikkoja olisi helpompi sietää, jos heti niiden jälkeen saisi tallentaa. Pahimmillaan loppupään kentissä on monta riepovaa kohtaa peräkanaa. Jos kentän finaali ei menekään putkeen ennen seinään lentävää padia, seuraavassa istunnossa koko hoito pitää jauhaa uudestaan läpi.

Neljän pelaajan siististi rullaava jaetun ruudun moninpeli hoidetaan harvoin käytetyn multitapin suosiollisella avustuksella. Toimintaa tiivistetään kourallisella bottisotureita. Kahakat ovat 327,4 kertaa nähtyjä tappomatseja ja ampukaa minua -lipunkantoa. Kolmetoista tusinassa -ottelumuotoja latistavat puuduttavan kulmikkaat miljööt, joista ei oikein koskaan tiedä, missä minä tai muut ovat.

Hetkittäin tuntui, että State of Emergency 2 ei ole lähimainkaan niin huono kuin sen nettimaineesta voisi päätellä. Touhussa on tosiaan satunnaisesti hetkensä, mutta ne ovat turhan harvassa. Jos kerran peliä on aivan pakko raahata useiden konkurssipesien yli, pitäisi edes ymmärtää, mikä on sen kantava voima.