Sanovat, ettei aika entinen koskaan enää palaa. Väärin, se on täällä tänään ja vieläpä hyvävoimaisen oloisena.
Muistan pelanneeni 80-luvulla Street Fighteriä Commodore kuusnelosen levyaseman vihreän ledin himmeässä hehkussa. Muistan myös ankarat ja kitkerän tappiolliset Street Fighter 2 -maratonsessiot Amigalla. Pelistä oli kolikkoversiotakin muutaman keskikokoisen kehitysmaan tarpeisiin, Normaalia, Turboa, Alphaa ja mitä lie. Street Fighterillä on tietokonepeliksi jo varsin pitkät perinteet.
Perinteitä jatkaa nyt EX-kolmonen. Alusta on vaihtunut PlayStation kakkoseksi, kaksiulotteiset sarjakuvahahmot muuttuneet kolmedeemönteiksi, peliohjaimessa on enemmän kuin yksi nappi ja korpunvaihtokäsikin päässyt ansaitulle eläkkeelle. Silti vanhalla veteraanilla olo on kuin olisi matkustanut ajassa taaksepäin - ylitsevuotava tuttuuden tunne lävistää ruumiin heti pelin käynnistyttyä.
Paluu menneisyyteen
Siinä missä Dead Or Alive 2 edustaa tietyllä tavalla kehittyneempää mätkintäpelikulttuuria sivusuuntaisine liikkumisineen, moniulotteisine taistelukenttineen ja muine fiineine ominaisuuksineen, Street Fighter on jämähtänyt yhdeksänkymmentäluvun alkuun.
Taustat ovat pelkkää kosmetiikkaa, hahmot liikkuvat vain oikealle ja vasemmalle eikä todellisista taistelulajeista edes kuiskata. Torjunnat ovat pelkureita varten, kolmenkymmenen osuman hirmukombot ja kummallisimmillaan todella mystiset erikoisliikkeet ratkaisevat.
Perestroikalta ei Street Fighterkaan ole kokonaan välttynyt, sillä nykyään niin kovin muodikas tiimitaistelu on mukana. Kokonaan uutta on se, että tavallisen yksi vastaan yksi -parinvaihtotaistelun lisäksi myös muita teeman variaatioita käytetään. Kolme vastaan yksi on jo harvinaisen armoton asetelma. Ei lainkaan kivaa silloin, kun on itse ottavana osapuolena.
Tuttua huttua puhtaimmillaan edustaa juonikuvio, joka on selkeydessään jo hieman hämmentävä. Elokuvastakin tuttu kenraali Bison nyt vain sattuu olemaan paha ja siksi hänen on kaaduttava. Ennen kenraalia on potkittava tieltä jokaikinen hahmo. Osa tappelee vastaan ryhmissä, osa yksinään, ja aina taistelun jälkeen yksi kukistuneista välivastustajista on valmis liittymään mukaan voittajatiimiin. Pääpelimoodin lisäksi mukana on luonnollisesti muutama muukin, lähinnä moninpeliin suunnattu koitos.
Huono on ajoittain hauskaa
Pelattavia hahmoja on kaksikymmentäneljä. Jokainen hahmoista on toinen toistaan tyhmempi, uskomattomampi ja kliseisempi. Tyypit ovat niin huonoja, että suurin osa niistä on ainakin hetken aikaa aivan hillittömän hupaisia. Naishahmot ovat yleisesti ottaen pelkästään tylsiä ja mitäänsanomattomia, mutta miehissä on aivan uskomatonta korniutta.
Trendikästä pääkallokorua pitävä ja jalkansa ilman suurempaa tuskaa kymmenmetriseksi venyttävä Dhalsim on pelkkää verryttelyä verrattuna moneen muuhun. Seepraraitaisen Leningrad Cowboys -töyhdön omistava ja vihreä-valko-punaiseen jokeriasuun pukeutuva Vulcano Rosso on jo jotain aivan uskomatonta. Uurgh, mitä camp-huumorin juhlaa - voi vain toivoa, etteivät tekijät ole olleet tosissaan.
Ahdistavankomean hahmokokonaisuuden täydentää mainiosti ääninäyttely, jota kuvaamaan ei tahdo löytää sanoja. Osa hahmoista mokeltaa japania, osa urahtelee pelkkiä kurkkuäänteitä ja loput puhuvat sanoinkuvaamatonta kieltä, jonka rinnalla Hiihtoliiton tiedotustilaisuuksien tankeroenglanti on kuin suoraan Oxfordista. Hahmot ryydittävät kaikkia liikkeitään selkäpiitä karmivilla äännähdyksillä, eikä silloin kuin väristyksiltään kerkeää voi oikein muuta kuin nauraa kolkosti. "Pick-a-boo", kuten Guile yleisön tässä vaiheessa mykistäisi.
Pelihahmojen välinen balanssi on enemmän kuin kyseenalainen. Siinä, missä toiset ovat kankeita mutta hitaita, eikä niillä saa aikaan edes parin osuman sarjoja vaikka kuinka pyörittäisi padia, toiset tuntuvat kopauttavan vastustajistaan ilmat pihalle, vaikkei ohjaimeen edes koskisi. Esimerkiksi Dhalsim venyvine raajoineen on oikeissa käsissä tuskallisen hankala vastus - sekin jo henkilökohtaisesti tuttua vuosien takaa.
Tietokoneen ohjaamat miekkoset ovat sitten asia erikseen. Koneella on jokaiselle hahmolle yksi tai kaksi spesiaalia, joita se toistaa ilman sen suurempaa logiikkaa aina turhautumiseen asti. Vastusta siitä ei kyllä silti saa nimeksikään.
Illan värivalot on kaikille juhlaa
Tiedä sitten miksi, mutta minusta tuntuu että PlayStation 2 -ohjelmoijat ovat erityisen mieltyneitä erilaisiin valaistusefekteihin. Perusliikkeistä alkaen kaikki mätkäisyt ovat kuorrutettuja tuikkusäteillä, valopalloilla ja muilla vängillä tehosteilla. Ja hyvä niin, sillä ne ovat Street Fighterissäkin parhaimmillaan hyvin kauniita ja piristäviä.
Ihmishahmojen ruumiinrakenne ei muistuta todellisuutta nimeksikään, mutta toteutuksessa onkin lähdetty hakemaan sarjakuvamaista vaikutelmaa - ja vielä onnistuttu siinä. Kuudenkymmenen hertsin versiota ei valitettavasti CD:llä ole ja mustat palkit rumentavat ruutua, mutta onneksi peli sentään pyörii tasaisesti.
Street Fighter on loppujen lopuksi aika kummallinen ilmestys. Se inspiroi puhtaana nostalgisena elämysmatkana paljon paremmin kuin pelinä. Onhan se kieltämättä pelattavaa perusmätkintää, ja kaikkine hykerryttävän kliseisine hahmoineen sangen hupaisa. Menneiden aikojen raikas tuulahdus tekee Street Fighteristä elähdyttävän kokemuksen - sen jos kykenee poissulkemaan, jää peli kyllä modernimpien kilpailijoidensa varjoon.
75
