Takana jälleen yksi viikko ja toinen Angel-kausi. Ensimmäinen kausi Angelia ei varsinaisesti loistanut, mutta perustaso oli ihan hyvä. Mukana oli muutamia mainioita jaksoja, joten aloitin kakkoskauden hiukan epäilevänä, mutta parasta odottavana.
Sarjan toinen kausi alkaa perustason jaksolla (Judgement). Siinä mainiona ideana Angel tappaa vahingossa hyvää tarkoittavan soturidemonin, mutta lopun ritariturnajaisjuttu on todella väsähtänyt. Sinänsä tavallinen viikon hirviö -jakso.
Startti köhii hiukan, mutta kun kone saadaan potkittu käyntiin, niin se murisee pitkään ihailtavan tasaisesti. Toisesta jaksosta alkaa jopa Buffyn mittapuilla katsottuna hämmästyttävän pitkä laatuputki, joka kestää yhteensä peräti 11 jaksoa. Vasta turhanpäiväinen viikon hirviö -jakso Happy Anniversary katkaisee tähdenlennon.
Kauden kantava voima on Darlan ja Angelin välinen suhde, jota rakennellaan isossa tarinassa suoraan jaksosta toiseen. Ensimmäisen kauden lopulla takaisin kuolleista tuotu Darla osoittautuu jopa odottamaani tehokkaammaksi hahmoksi. Ensin vain Wolfram & Hartin ovelana juonena alkava tarina tekee matkan varrella paljon odottamattomia käänteitä. Kokonaisuutta osataan koota hiljalleen, eikä kaikkia kortteja paljasteta kerralla.
Mukana on hienoja huijauksia ja käänteitä toisensa perään. Aluksi näyttää siltä, että Darla vain projisoi itsensä Angelin uniin, mutta sitten paljastuukin, että hän oikeasti käy Angelin sängyssä tämän nukkuessa. Todella loistava idea on se, että Darla on nyt ihminen. Asiaa ei kerrota katsojalle heti, vaan hän saa tajuta asian itse ennen lopullista vahvistusta. Katsojaa ei missään vaiheessa aliarvioida.
Darlan ihmisyys antaa koko jutulle oman hienon kierteensä. Koska Darlalla on nyt sielu, alkaa hän hiljalleen tuntea liki 400 vuotta kestäneen elämänsä tuskan (missä muuten onkin muisteltavaa, vampyyrina Darla lienee tappanut ainakin 140 000 ihmistä, luultavasti paljon enemmän). Näin hahmolle saadaan hienosti myös haavoittuva puoli, sillä muuten Darla on hykerryttävän kylmäverinen ja armoton.
Sielu ei kuitenkaan vaikuta kaikkiin samalla lailla. Katumuksen sijasta Darla yrittää päästä takaisin vampyyriksi, sillä jälleen loistavana ideana hän on kuolemansairas. Tämä sekoittaa Angelin pään, kun hän voisi pelastaa Darlan kuolemalta, mutta hän ei halua kirota tätä takaisin sieluttomaksi vampyyriksi. Jatkumoa venytetään hienosti juuri sopivan pitkälle, kunnes Darla on lopulta valmis hyväksymään oman kuolevaisuutensa. Ja sitten juuri tällä hetkellä ovi potkitaan sisään ja huoneeseen lipuu W&H:n paikalle kutsuma Drusilla, joka muuttaa Darlan vampyyriksi Angelin silmien edessä. Mahtava hetki ja mahtava käänne!
Omaa hienoa lisäväriään kokonaisuuteen antaa Lindseyn pakkomielteinen Angel-jahti ja rakastuminen Darlaan. Lindsey on mielenkiintoinen hahmo, joka ei vaikuta vain tavalliselta ilkeältä lakimieheltä, hänellä on myös inhimillisiä piirteitä. Valitettavasti Lindsey ilmeisesti lähtee sarjasta kauden loppupuolella, häntä olisi mieluusti seurannut enemmänkin. Toisaalta näin hahmo ei kulu loppuun ja tilalle saadaan uusia tuttavuuksia.
Angel/Darla-dynamiikka on hienoa seurattavaa pitkin kautta ja asiaa tuetaan pääasiassa hyvin toimivilla flashbackeilla. Kauden paras yksittäinen kohtaus on jaksossa Dear Boy, jossa näytetään Drusillan muuttuminen vampyyriksi. Angelus on tappanut kirkossa kaikki muut, mutta jättänyt vielä kuolevaisen Drusillan kauhuista sekopäisenä odottamaan kohtaloaan huoneen nurkkaan. Drusillan kauhistuneet ilmeet ja reaktiot on näytelty todella mahtavasti, kun Angelus ja Darla muhinoivat tämän edessä kirkon lattialla. Juliet Landau on aina hyvä, mutta pienet yksityiskohdat alleviivaavat tässä kohtauksessa upeasti Drusillan pakokauhua ja haurautta. Kerrassaan mahtava kohtaus.
Kokonaisuutena sarjan tähän mennessä selvästi paras jakso on kauden teemaan sopivasti nimeltään yksinkertaisesti Darla. Se on parijakso Buffyn myös erinomaisen Fool for Love -jakson kanssa. Osassa leikataan hienosti ristiin nykyhetkessä tapahtuvaa W&H:n ovelaa peliä ja Darlan sekä Angelin menneisyyttä. Nykypäivän juoni Darlan tappamisesta toimii hyvin ja flashbackeissa valotetaan sopivasti hahmojen menneisyyttä. Lähellä loppua Darlan armottomuus tulee hyvin esiin kohtauksessa, jossa hän yrittää saada Angelin syömään pienen vauvan. Osuuden tehoa nostaa erinomaisesti valittu kaunis vauva, jonka luottavaiset kasvot saavat verityön tuntumaan todella kamalalta ajatukselta.
Darlan kohtalon seuraaminen ajaa Angelin hienosti kohti pimeyttä. Fanaattisesti hyvää puolustavan hahmon sijasta on paljon mielenkiintoisempaa seurata asioista masentuvaa ja kostonhimoista Angelia, joka alkaa lopulta käyttää vastustajansa aseita heitä vastaan. Reunion-jaksoon on kirjoitettu karu käänne, jossa Darla ja Drusilla saapuvat W&H:n osastojohtajan viinimaistajaisiin. Tämä ei vielä yllätä, mutta paikalle saapuva Angel ei pelastakaan lakimiehiä, vaan lukitsee avunpyynnöistä huolimatta kellarin ovet ja jättää Darlan ja Drusillan tappamaan mielensä mukaan. Kylmäverinen teko ja Angelin "And yet somehow I don't seem to care" -kommentti on mahtava.
Angelin ja Darlan välille saadaan rakennettua oikeaa tunnetta, joka nostaa sarjan kokonaan uudelle tasolle. Tarina liikkuu koko ajan, eikä makaa turhaa paikallaan. Kokonaisuus kuitenkin päättyy hiukan pakotetun äkkinäisesti, kun Angel makaa Darlan kanssa, mutta ei muutukaan Angelukseksi. Angel kokee kirkkaan hetken ja napsahtaa kerralla ulos synkästä kierteestään. Jotenkin pitkään rakennettu tarina olisi ansainnut pitemmän päätöksen, jossa Angel olisi hiljalleen saanut kiinni elämänsä langoista.
Darlan lähdettyä kuvioista synkistelyn keskelle saadaan yllättävän toimiva huumorijakso, kun Harmony saapuu Sunnydalesta tapaamaan Cordeliaa. Harmony sekoittaa ryhmän rutiineja hauskasti ja tyhjäpäisen vampyyribimbon sekoilua katselee mielikseen. Mukaan kirjoitettu osuus vampyyriksi kääntyneestä verkostomarkkinoijasta on myös hervoton idea. :)
Laadukkaan alkukauden jälkeen jaksojen taso himmenee loppua kohden, mutta varsinainen kakkoskauden päätös on silti jotain uskomattoman hirveää kakkaa. Koko hienosti koottu Darla/Angel-kitka tai oikeastaan kaikki muukin heitetään romukoppaan ja kolme viimeistä jaksoa vietetään typerässä keskiaikaisessa fantasiaulottuvuudessa ritareita ja linnanherroja leikkien. Vaikka asiaa katsoisi miltä kantilta tahansa, ei fantasiapelleily toimi mitenkään. Ainoat katsottavat hetket ovat Angelin reaktiot auringossa kävelyyn ja omaan heijastukseen.
Mikä ihmeen keskiaikapakkomielle Whedonille oikein iski kaudella 2000-2001? Sekä Angelin että Buffyn kausipäätökset tuhotaan juuri samaan aikaan typerillä fantasiaideoilla. Buffyssa paikalle saapuvat naurettavat avainta metsästävät ritarit keskiaikaisissa sotisovissaan ja Angelissa koko konkkaronkka matkustaa huonoon D&D-novelliin.
Kauden päätös olisi surkea hetki missä tahansa kohtaa sarjaa, mutta se iskee erityisen kovaa kauden muuten korkean tason takia. Huippulaadun jälkeen pudotaan äkkiä täysin nollatasolle. Viimeisessä kuvassa sentään Willow on saapunut Losiin kertomaan surulliset uutiset Buffyn kuolemasta, joten kausi palaa viime hetkellä takaisin synkempiin tunnelmiin. Se ei pelasta kuitenkaan mitään.
Ensimmäisen kauden jälkeen uskalsin odottaa Angelin olevan parhaimmillaan hyvää perustason viihdettä, mutta kakkoskausi yllätti täysin laadullaan. Hienosti kirjoitettu tarina etenee ovelasti käänteestä toiseen ja Darla ja Angel tukevat hahmoina upeasti toisiaan. Flashbackeja käytetään aikaisempaa enemmän ja ne toimivat hyvin. Entistä synkempi päähahmo ja tunnelmointi sopivat sarjaan. Hahmoista oikeastaan vain Angel kehittyy johonkin, muut jäävät statisteiksi. Tämä ei silti ainakaan vielä pääse suuremmin haittamaan.
Caritas-karaokeklubi on myös erinomainen idea, sillä se tuo sarjaan sopivaa David Lynch -henkistä mystiikkaa ja antaa hyvän paikan musiikin kanssa tunnelmointiin. Lorne on hahmona juuri sopiva yhdistelmä huumoria ja vakavuutta, vaikka hahmon hiukan ylivedetty meikkaus vähän pistääkin silmään. Pitemmissä otoksissa Lorne käy nopeasti tylsäksi, mutta satunnaisena vieraana hän on mainio. Sama pätee myös Caritas-klubiin.
Toimivan tarinan lisäksi Angelin tuotanto on parantunut ensimmäisestä kaudesta muutenkin. Hirviösuunnittelu on reilusti aikaisempaa parempaa, jo toisen jakson lonkerojalkainen ja lipevä-ääninen demoni on komeaa katsottavaa. Musiikki puolestaan nostaa kohtausten tunnelmia hienosti. Vaikka ensimmäisen kauden musiikeista vastannut Christopher Beck tekee tasokasta jälkeä, sopii kakkoskaudelle hänen tilalleen tulleen Robert J. Kralin hiukan synkempi tyyli paremmin Angeliin.
Kaiken kaikkiaan Angelin toinen kausi on odottamattoman tasokas voimannäyte. Sen vertaaminen Buffyn tasoon on hiukan hankalaa, mutta kokonaisuus liikkuu varmaankin samoilla korkeuksilla Buffyn kolmannen ja neljännen kauden kanssa. Mukana ei vieläkään ole kovin paljon Buffymaista suurta tunnetta, mutta sitäkin löytyy jo ajoittain ja notkealiikkeinen tarina korvaa paljon. Kammottavasta lopetuksesta huolimatta odotukset kolmannelle kaudelle ovat jopa epärealistisen korkealla.
